Vaeltajan vapaapäivä

Dunsmuir - Burney, 3 päivää +1 lepopäivä: 29,3*45,2*21,2*0=95,7 km

Pahoittelut, että blogin päivitykset ovat pahasti jäljessä. Olen kävellyt pitkiä päiviä ja käyttänyt muutenkin vähän kirjoitusajan työhakemusten kirjoittamiseen. Koska tämäkin seikkailu loppuu ennen pitkää, on pakko pikkuhiljaa ruveta ajattelemaan kotiinpaluuta.

Saimme järjestettyä kyydin metsäpalon toiselle puolelle, paikallinen trail angel Tony lupasi ajaa meidät Ash Campiin. Minun, Sassafrazin ja Potterin lisäksi oli neljä muuta vaeltajaa, ahtauduimme kaikki Tonyn lava-autoon. Matka kesti pieniä teitä pitkin yli tunnin, meitä oli takapenkillä viisi ja kaikilla taisi olla alaraajat tunnottomina kun pääsimme perille. Savu ei onneksi ollut Ash Campissä yhtä paha kuin Dunsmuirissa, olimme matkan varrelta nähneet ison savupatsaan nousevan horisontissa ja helikoptereiden pörräävän sen ympärillä. Harmitti ihan hirveästi, ettei palon ympäri ollut mahdollista kävellä, paikalliset sanoivat meille vakavaan sävyyn, ettei sitä pidä yrittää. Se siitä sitten, että kävelisin Kanadan rajalta Meksikon rajalle. Tiedän, että suljettu pätkä on vain 50 kilometriä, mutta se katkaisee yhtenäisen kävelyn.

King, Shivers, Tink ja Gentleman jäivät vielä säätämään jotain parkkipaikalle kun minä, Sass ja Potter lähdimme matkaan. Jäin suosiolla perälle, minun tahtini ei ole ihan yhtä vauhdikas kuin muiden, enkä tykkää siitä jos joku kävelee heti takanani. Ensimmäiset 20 kilometriä oli ylämäkeä, polku nousi taas noin 1800 metriin. Leiriydyin illalla pienen hiekkatien päähän juuri ennen auringonlaskua, joka värjäsi taivaanrannan hienoimpiin pastellisävyihin. Savu oli hälvennyt Mount Shastan ympäriltä, Kaskadivuorten toiseksi korkein tulivuori sai myös hienon värityksen auringon painuessa mailleen.

Autokyyti suljetun osuuden ympäri

Aamulla löysin Sassin ja Potterin vain parin kilometrin päästä siitä, missä olin leiriytynyt. He pakkailivat reppujaan kun ohitin heidät. Tällaiselle toistensa vuoronperään ohittelulle on täällä termikin; leap frogging. Leap tarkoittaa loikkaa, frog sammakkoa. Menin siis sammakonloikkaa tyttöjen kanssa taas koko päivän. Suunnittelimme menevämme kolmestaan Burneyn kylään viettämään Sassin syntymäpäivää, joka olisi parin päivän kuluttua. Ennen sitä PCT ohitti yli 40 metriä korkean Burney Falls-vesiputouksen. Putous oli vähän matkaa polulta sivuun, mutta ylimääräiset kilometrit kannatti ehdottomasti kävellä. Vesiputous oli kaunis ja sen lähellä oli myös jonkunlainen kauppa/matkamuistomyymälä, josta sai kaikkea mitä vaeltaja saattoi tarvita; pehmistä, kahvia ja kylmiä juomia. Meitä kerääntyikin sinne aikamoinen porukka, ainakin seitsemän. Kävellessä ei niinkään näe muita vaeltajia, koska kaikki kulkevat samaan suuntaan suurin piirtein samaa tahtia, mutta heti kun matkalla on paikka josta saa ruokaa, sieltä voi löytää joukon nälkäisiä vaeltajanrenttuja.

Putoukselta oli vielä noin kolmen tunnin kävely tielle, josta saattoi liftata kyydin Burneyyn. Maasto oli edelleen kuivaa ja kuumaa, matala pusikko ei juuri tarjonnut varjoa, olin ihan pölyinen ja hikinen kun pääsin tielle. Noin puolessa tunnissa saimme kyydin kylään, jonne oli matkaa 15 kilometriä. Nälkä oli aikamoinen, joten ruokaa oli saatava ensimmäisenä. Taisimme näyttää eksyneiltä, koska viereisestä motellista tuli tyyppi juttelemaan meille ja mainostamaan että heillä on kylän parhaat hinnat. Olimme suunnitelleet menevämme kyseiseen motelliin (Shasta Pines Motel) muutenkin, mutta ensin se ruoka. Motellin tyyppi Dave oli itsekin menossa syömään, joten lähdimme mukaan. Annie's oli tyypillinen amerikkalainen Diner, jossa saimme hoidettua kurnivat vatsamme maukkailla burgereilla ja perunasalaatilla.

Sassafrasin äiti halusi maksaa hänelle hotellihuoneen syntymäpäivälahjaksi, minä ja Potter pääsimme siinä siivellä. Huoneessa oli kaksi isoa sänkyä ja hyvin tilaa meille kolmelle. Synttärisankari sai oman sängyn ja pääsi ensimmäisenä suihkuun. Motellin pojat ottivat pyykkimme ja lupasivat pestä ne ilmaiseksi, jos jätämme siivoojalle vitosen tippiä. Iltapäivä meni pyykkejä odotellessa ja sängyllä loikoillessa. Tällaisia päiviä on pitkällä vaelluksella niin harvassa, että on luksusta kun saa vain olla ja vaikka katsoa telkkaria. Olisimme motellissa kaksi yötä, pitäisimme siellä siis lepopäivän, jolloin kävellään korkeintaan kauppaan tai ravintolaan. Tämä oli vasta viides lepopäivä kahden kuukauden aikana, en vain ollut tuntenut tarvetta pitää niitä enemmän. Kaupungeissa menee aina kauhean paljon rahaa, yritän päästä niistä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Niihin on myös helppo jämähtää, jos ei pysy tiukkana houkutuksille ja palaa pian metsään "turvaan".

Illallinen nautittiin läheisessä pizzeriassa, jonne tuli muutama muukin tuttu vaeltaja. Koska olimme tottuneet heräämään ennen auringonnousua ja menemään nukkumaan viimeistään yhdeksältä, tuli nukkumatti tänäkin iltana ajoissa. Paitsi minulle. Huoneessa oli aika lämmin enkä halunnut olla kokonaan peiton alla, jolloin huoneessa piileskelevät hyttyset kävivät kimppuuni. Tai ainakin kuvittelin niiden ensin olevan hyttysiä, mutta pari tuntia kutisevia puremia raapineena en ollut enää niin varma. Potter nukkui kuitenkin hyvin rauhallisen näköisenä samassa sängyssä, jos ne olisivat luteita, kai ne purisivat häntäkin? Nukuin ehkä pari tuntia aamuyöllä ja aamulla oli olo kuin zombiella. Tajusin heti kun avasin silmät, ettei kaikki ole kunnossa. Oikea silmäni tuntui oudolta ja kun katsoin peiliin, näin että se oli ihan turvoksissa. Mutta en tiennyt miksi. Ihmeteltiin yhdessä puremiani ja turvonnutta silmää. Potter eikä Sass olleet saaneet yhtäkään puremaa, emmekä löytäneet merkkejä luteista kun tutkimme sängyn. Outoa.

Naamani oli turvoksissa koko päivän kun kävimme aamupalalla, ostimme ruoat seuraavalle etapille ja huolsimme varusteita. Puremia kutitti vaikka otin antihistamiinia ja levitin niihin puremille tarkoitettua voidetta. Ostin Sassille synttärilahjaksi kuohuviinipullon, josta teimme iltapäivällä synttäri-mimosat ja makasimme sängyssä jäätelöä syöden. Illallinen nautittiin meksikolaisessa ravintolassa kylän laidalla, tosin ilman margaritoja. Vaelluksella on mahdotonta kantaa niin paljon ruokaa, että kävellessä saisi tarvittavan määrän kaloreita, joten vaje on paikattava mahdollisimman hyvin kaupungeissa.

Toisena yönä motellissa nukuin lattialla retkipatjallani, en halunnut ottaa sitä riskiä että valvoisin toisenkin yön. Puremat kutisivat ihan älyttömästi, mutta ainakaan niitä ei tullut yön aikana lisää. Silmän turvotus ei ollut seuraavaan aamuunkaan mennessä oikeastaan laskenut, mutta ei se ollut kipeäkään. Näytin vain siltä kuin olisin saanut kylän raitilla turpaan. Parempi siis lähteä takaisin metsään piiloon ihmisten katseilta, mutta ensin kävimme vielä Blackberry Patch-nimisessä ravintolassa syömässä jättiaamiaiset. Täällä osataan kyllä tehdä tuhdit annokset, joista ei jää nälkä. Ja parasta aamupalalla on se, että kahvikuppia käydään täyttämässä tiuhaan. Viereisessä pöydässä istuva mies alkoi rupattelemaan meille, pian hän oli jo luvannut ajaa meidät takaisin polulle kunhan aamupala on syöty. Matkalla selvisi, että hänen perheensä omistaa yrityksen, joka toimittaa jättimäisiä joulukuusia (oikeita siis) muun muassa Las Vegasin Bellagio-casinolle joka vuosi. Meille esiteltiin oikein kuvakin kyseisestä kuusesta viime vuodelta.

Burney Falls ja orava

Burney Falls ilman oravaa

Synttärimalja

Turistikuva