Karhuja ja kansanmusiikkia
Burney - Quincy, 6 päivää: 41,5*29,5*42,7*44,1*42,7*30,3=230,8 km
Burneystä lähtiessä meitä varoiteltiin tulevasta kuivasta etapista. Vettä pitäisi kantaa pitkiä matkoja, parikymmentä kilometriä. PCT kulkee siellä pitkään alueella, jossa ei ole varjoa. Auringon paiste oli paahtavan kuumaa ja maasto muistutti opaskirjani mukaan Etelä-Kalifornian aavikkoa. Joku oli nähnyt polulla kalkkarokäärmeenkin, minä en sellaiseen ole vielä törmännyt. Kuumuus meni jalkoihin, tuntui että kengät alkoivat taas hiertää ja pikkuvarpaisiin varsinkin sattui joka askeleella. Ennen lepopäivää jalkani olivat ihan kunnossa. Tällaista tämä on; melkein joka päivä jostain hiertää, paikka vain vaihtuu. Mutta näiden kanssa oppii elämään ja on tämä kaiken sen arvoista!
Horisonttiin ilmestyi viimeinen tulivuori, jonka näkisin tällä vaelluksella; Mount Lassen. Sen ympärillä on Lassen Volcanic National Park, jonka läpi reittini menee. Kansallispuiston alueella on runsaasti karhuja, eikä siellä saa yöpyä, jos mukana ei ole karhukanisteria. Puiston läpi pystyy kävelemään päivässä (n. 30 km), siksi minulla ei ole kanisteria vielä mukana. Ennen kansallispuistoa on erikoinen Subway Cave, joka on virtaavan laavan muodostama tunneli. Kävelimme sen läpi otsalamppujen kanssa, kieltämättä aika jännä paikka. Luolan lattiassa ja seinissä näkyi virtaavan laavan jättämiä jälkiä, ilman lamppua ei näkisi yhtään mitään eikä varmasti löytäisi luolasta ulos. Mukavan viileää siellä oli, verrattuna ulkona paahtavaan kuumuuteen. Päätimme Sassin kanssa pitää pitkän tauon läheisessä JJ's kahvilassa, kunnes ilma vähän viilenisi. Joutuisimme kuitenkin leiriytymään juuri ennen kansallispuiston rajaa, sinne oli matkaa alle 20 kilometriä. Söin maukkaan leivän, jonka huuhtelin alas suklaapirtelöllä.
Kolmen maissa lähdin jatkamaan matkaa ja seitsemältä leiriydyin parin kilometrin päähän puiston rajasta. Sass tuli samaan leiriin, samoin Trubaduuri ja Starter (jonka tapasin ensimmäistä kertaa). Oli hyvä, että meitä oli leirissä useampi, jos alueella sattuu liikkumaan karhuja yöllä. Lähistöllä ei ollut sopivia puita ruokien ripustamiseen, joten oli luotettava siihen, että mahdolliset yövieraat saadaan säikytettyä pois.
Nukahdin Trubaduurin vielä soitellessa kitaraa, pian leirin hiljennyttyä kuitenkin havahduin kun kuulin Sassin huutavan "Hei karhu!" Pimeydestä kuului oksien katkeilua kun joku tassutteli karkuun, ja se joku kuulosti ehdottomasti karhulta. Olen kyllä oppinut tunnistamaan peuran äänet, ne usein käyvät leirissä nuuhkimassa ja tonkimassa kohtia mihin joku on pissannut. Useampaan otteeseen jouduimme metelöimään keskellä yötä, kun askeleet kuuluivat vähän liian läheltä. Uni jäi vähänlaiseksi, mutta ainakin ruokasäkkimme olivat vielä aamulla tallella!
Laavaluolia tutkimaan
Moni oli nähnyt karhuja kansallispuiston alueella, muutenkin odotin mielenkiinnolla, mitä kaikkea vulkaanista alueella tulee vastaan. Karhuja en nähnyt ollenkaan, eikä puiston tuliperäiset nähtävyydet oikein vakuuttaneet. Yksi sivupolku vei pienelle lammelle, jossa oli ruskeaa vettä ja se haisi mädälle kananmunalle. Lammen toisella reunalla jostain kolosta nousi höyryä. Otin kuvan ruskeasta lammikosta, koska niin kuului varmaan tehdä, ja jatkoin matkaa. Lammen lähistöllä vastaan tuli paljon päiväretkeilijöitä, kaikki niin puhtaissa vaatteissa ja hyvän tuoksuisina. Muutama kaunis järvi siellä oli, hiekkarantoineen ja peilityynine vesineen. Illalla olin jo päässyt pois puiston alueelta, löysin mainion leiripaikan ihan puron vierestä. Kerrankin sain pystyttää telttani nurmelle ikuisen pölyn sijaan, vaelluselämän pieniä iloja!
Pahanhajuinen lammikko
Vaellukseni 68. päivä oli merkittävä, koska silloin ohitin Pacific Crest Trailin puolivälin. Se on pitkän ylämäen päässä, joku on sinnekin raahannut sementistä tehdyn monumentin, jossa lukee "PCT midpoint". 2132,5 kilometriä olen jo kävellyt Kanadan rajalta, tästä eteenpäin Meksiko olisi lähempänä, kuin aloituspiste! Olin monumentilla yhtä aikaa Sassin ja Poker Facen kanssa, otimme kuvia toisistamme ja olimme hyvällä fiiliksellä saavutuksestamme. Vaikka en ole missään vaiheessa epäillyt, ettenkö pääsisi vaellusta loppuun asti, nyt se tuntui vielä entistä todennäköisemmältä.70 kilometriä puolivälistä etelään laskeuduin pitkän ja hikisen alamäen Beldenin kylään. 1800-luvulla siellä oli menestynyt kultakaivos, kylä nimettiin kaivoksen omistajan mukaan. Nykyään siellä ei ole juuri muuta kuin pieni lomakylä, jolla on ravintola ja kauppa aivan Feather-joen rannalla. Käytimme Sassin ja Poker Facen kanssa ravintolan palveluita hyväksi, tilasimme reilut annokset ruokaa ja saimme ladattua puhelimet sekä muut laitteet sillä aikaa kun ahmimme hampurilaisia, fish & chipsiä, salaattia ja juustotikkuja. Illan pimetessä kävelimme vielä puoli kilometriä pitemmälle joen vartta, josta löytyi hyvä paikka teltoille. Lomakylässä leiriytyminen olisi maksanut 20 dollaria, täällä se oli ilmaista. Aamulla olisi noustava aikaisin, Beldenistä polku nousi 1300 metriä seuraavan vuorijonon päälle.
Puoliväli!
Aamu oli viileä, kun lähdimme kiipeämään loputtomalta tuntuvaa ylämäkeä laakson pohjalta. Polku nousi siksakkina ylös jyrkkää rinnettä, eikä ylämäki tuntunut yhtään niin pahalta kuin olin ajatellut. Tykkään muutenkin paljon enemmän ylämäestä, kuin alamäestä. Alamäki voi olla joskus paljon rankempaa kuin kiipeäminen.
Pysähdyimme lounaalle kun olimme melkein mäen päällä. King ja Shivers ilmestyvät paikalle kun olimme lähdössä jatkamaan matkaa, samoin Strawbridgen perhe, josta olin kuullut paljon, mutta en vielä tavannut. Vanhemmat Vince ja Monica ovat suurin piirtein minun ikäisiäni, tai korkeintaan pari vuotta vanhempia. Heillä on neljä 11-16-vuotiasta lasta. Koko perhe lähti Kanadan rajalta päivän minun jälkeeni ja aikovat kävellä Meksikoon asti. Aika huimaa. Jätimme heidät lounastamaan ja jatkoimme Sassafrasin kanssa matkaa. Halusimme päästä ajoissa seuraavan tien varteen ja liftata sieltä Quincyyn.
Juuri kun saavuimme tielle, polun kohdalla olevalle pysähdyspaikalle kääntyi auto, josta nousi kaksi vaeltajaa. Voiko olla näin hyvä tuuri!?! "Oletko kenties ajamassa takaisin Quincyyn?" Kysyimme kuskilta. "Hypätkää kyytiin!" Mies vastasi. Hän ei itseasiassa edes ollut menossa Quincyyn asti, vaan kotiinsa, joka oli puolivälissä. Mutta hän ajoi meidät silti kaupunkiin asti ja suoraan postiin, koska Sassin piti hakea paketti sieltä ennen sulkemisaikaa. Seuraavana tärkeysjärjestyksessä oli tietenkin ruoka. Meitä kyydinnyt mies suositteli Pangea-nimistä ravintolaa, löysimme sen pääkadun varrelta. Olisin voinut syödä ruokalistalta ihan kaiken, mutta tyydyin tilaamaan vain ison thai-tyylisen kanasalaatin ja oluen. Kunhan saisimme syötyä, pitäisi etsiä joku yöpaikka.
Ruokia odotellessa ravintolaan astui valkopaitainen mies stetsoni päässään, hän kantoi mukanaan jonkunlaista rumpua ja haitaria. Aseteltuaan ne ravintolan nurkkaan, hän käveli suoraan meidän luoksemme, polvistui pöydän ääreen, ja kysyi: "Tarvitsetteko yöpaikkaa?"
Noin viisissäkymmenissä oleva Kenny asui vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä ravintolasta, pienessä omakotitalossa 13-vuotiaan tyttärensä Lilyn kanssa. Saimme Sassin kanssa oman huoneen ja jaoimme suihkuvuorot. Kenny oli majoittanut vaeltajia ennenkin ja tiesi mitä tarvitsemme. Hän osoitti pesukoneen sekä pyykkinarun ja ilmoitti että jääkaapissa on olutta. Sitten hän lähti takaisin ravintolaan, jossa soittaisi folk-musiikkia muutamien ystäviensä kanssa. Suihkun ja pyykkäyksen jälkeen palasimme ravintolaan kuuntelemaan Kennyn musiikkia. Paikalla oli myös hänen vanha isänsä, sekä iso liuta ystäviä. Meidät ohjattiin heidän pöytäänsä ja saimme eteemme oluet. Musiikki oli menevää ja artistit selvästi todella lahjakkaita, tanssijalkaa alkoi kutittaa ihan välittömästi, mutta koska en tiennyt kuinka tällaiseen musiikkiin tanssitaan, istuin kiltisti pöydän ääressä. Tämä hetki ja ihmiset jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi.
Aamulla kävin tekemässä ruokaostokset seuraavaa neljän päivän etappia varten. Seuraavan ruokatäydennyksen tekisin Sierra Cityssä, sinne olin pyytänyt ystävääni Liaa lähettämään karhukanisterini, jonka olin täyttänyt ruoalla ennen lähtöä polulle. Kennyn ystävä Laura ajoi miehensä kanssa minut ja Sassin takaisin polulle, taas mentiin!
