Metsä palaa

Seiad Valley - Etna - Dunsmuir, 7 päivää: 42*43*24*30*51*46*32=268 km

Osavaltioiden rajalta oli vielä noin neljäkymmentä kilometriä Seiad Valley-nimiseen kylään, joka sijaitsee samannimisen laakson pohjalla. Polku laskeutui lähes 2000 metristä 400 metriin, siinä oli reidet vähän hapoilla kun saavuin kylään juuri sopivasti lounasaikaan. Tarkoitukseni oli syödä lounas kylän kahvilassa, ostaa lisää ruokaa kaupasta ja jatkaa saman tien matkaa. Mutta kun saavuin kahvilalle, sen ovessa olikin kyltti "suljettu". Lapussa oli kuitenkin selvitetty, että kahvilan väki on kokkaamassa sapuskaa paloasemalla, koska oli Seiad-päivä. Kävelin sata metriä kahvilalta paloasemalle ja siellähän oli porukkaa kuin pipoa. Oli kaikenlaista myyntikojua, pomppulinnaa, vesiliukumäkeä ja kanankakkabingo (en selvittänyt miten tämä toimii. Olisi pitänyt, jäi vaivaamaan). Kävin ostamassa ruokatiskiltä pari hot dogia ja limpparin ja istuin pöytään paikallisten seuraan. Myös Julie "Poker Face" saapui paikalle ja haki ruokaa. Meille selvitettiin, että illalla paloasemalla soittaisi bändi ja se todennäköisesti johtaisi tanssimiseen sekä oluen juontiin. Ai että kun olisi ollut hauska jäädä viettämään iltaa, mutta ei auta, homma ei etene jos jään jokaiseen söpöön pikku kylään rilluttelemaan.

Tein ruokaostokset yllättävän hyvin varustellussa kyläkaupassa ja jatkoin matkaa. Laaksosta pois päästäkseen on käveltävä reilut 10 kilometriä tiellä, kunnes polku lähti taas nousemaan laakson vastakkaista rinnettä ylös, 400 metristä takaisin yli 2000 metriin. Ylämäki ei onneksi ollut taaskaan kovin jyrkkä ja polku seurasi kaunista puroa, josta sai täydennettyä juomapullot aina kun tarvitsi. Yhden puron ylitse menevän sillan alla oli syvempi kohta, jossa mahtui hyvin käymään uimassa. Vesi oli vilpoista, pulahdus teki hyvää todella kuuman päivän päätteeksi. Jatkoin matkaa sopivalle leiripaikalle, aamulla olisi vielä 1000 metriä nousua ennen kuin olisin Klamath-vuorten päällä.

Pohjois-Kalifornia on yllättänyt positiivisesti. Jostain syystä minulla oli mielikuva, että seutu olisi tylsä, mutta se on kaikkea muuta! Klamath-vuoret ovat taas ihan eri näköisiä kuin Oregonin tulivuoret, korkeuserojakin on yllättävän paljon. Olen myös nähnyt paljon enemmän eläimiä, kuin Oregonissa. Pölyisellä polulla jäljet näkyvät hyvin, yhtenä päivänä ihmettelin kun lenkkarin jälkien lisäksi näytti kuin joku olisi kävellyt polulla paljain jaloin. Hetken jälkiä seurattuani tajusin, että nehän ovat karhun tassunjälkiä, eikä paljasjalkaisen vaeltajan! Itse eläintä ei näkynyt missään.

Myöhemmin Marble Mountainsin erämaassa kävelin normaaliin tapaani, kun vasemmassa silmäkulmassa näkyi liikettä. Vain noin 30 metrin päässä polulta pienellä kumpareella oli pieni karhu. Se nousi takatassuilleen selkä minuun päin ja mätkähti kuperkeikalla kumoon kumpareen toiselle puolelle, minne en nähnyt. Ihan kuin se olisi leikkinyt toisen pennun kanssa. Mutta missä pennut, siellä on yleensä myös emo. Koska pentu ei näyttänyt huomanneen minua, katsoin parhaaksi häipyä paikalta vähin äänin ennen kuin emo hoksaa minut. Kun olin useamman sadan metrin päässä, eikä perässäni ollut isoa eikä pientä karhua, uskalsin taas hengittää ja lopettaa taakseni vilkuilun. Karhut ovat täällä aika pelokkaita ja juoksevat kyllä karkuun ihmisen nähdessään. Pentuepisodin jälkeen olen nähnyt tassunjälkiä polulla monta kertaa ja yhden karkuun juoksevan karhun takapuolen. Moni muu vaeltaja on nähnyt myös puuman, mutta minä olen onnistunut vielä välttämään nämä isot kissat.

Noin 150 kilometriä osavaltioiden rajalta saavuin tielle, jota pitkin pääsee Etnaan. Etna on kylä 15 km PCT:ltä itään. Odottelin tien vieressä melkein tunnin, ennen kuin ensimmäinen Etnan suuntaan menevä auto tuli ja otti minut kyytiin. Olin järjestänyt itselleni yöpaikan etukäteen R&R Bunkhousesta, laittamalla viestiä sen pitäjälle. Mutta ihan ensimmäisenä halusin ruokaa, lounasaika oli mennyt jo ajat sitten, enkä ollut syönyt aamupalan jälkeen kuin yhden energiapatukan. Lampsin sisään ensimmäiseen ravintolannäköiseen paikkaan, joka oli myös pienpanimo. Tilasin panimon oman IPAn ja jonkun leivän, missä oli lihaa ja sinihomejuustoa. Olut oli oikein hyvää, todennäköisesti se leipäkin oli. Söin sen vaan niin nopeasti, etten oikein ehtinyt maistaa. R&R Bunkhouse oli ihan panimon lähellä, omistaja Cate oli minua vastassa. Bunkhouse on Caten autotalliin tekemä tila vaeltajille, siellä on yksi parisänky, kaksi yhden hengen sänkyä ja kaksi sohvaa. Vaeltajille on myös oma keittiö ja kylpyhuone, sekä pyykkikone. Cate ei veloita yöpymisestä mitään, vaan pyytää vastineeksi suorittamaan pieniä askareita pihalla tai talossa. Minun tehtäväni oli kerätä kaikki kypsät kirsikkatomaatit puutarhasta, siihen meni noin kymmenen minuuttia.

Paikalla oli kuusi muutakin vaeltajaa, kaikki menossa samaan suuntaan kuin minäkin. Suurin osa heistä oli kuitenkin jatkamassa kohta matkaa, he olivat jo olleet Etnassa yhden yön. Vain Emily (amerikkalainen) ja Ryan (britti) olivat jäämässä toiseksi yöksi. Hauska sattuma, että olin viestitellyt Emilyn kanssa jo viime talvena PCT:stä Instagramissa, kun huomasin että hän asuu Suomen Lapissa. He ovat molemmat olleet jo monta talvea töissä Ylläksellä ja tavanneetkin toisensa siellä. Oli mahtavaa voida jutella ihmisten kanssa Suomesta ja etenkin Lapista, jossa minäkin toivon olevani töissä ensi talvena. Vietimme illan majapaikassa sohvilla löhöillen ja herkkuja mutustellen. Olin ostanut litran ämpärin jogurttia ja sen kanssa hedelmiä, nam!

Emily ja Ryan jäivät vielä viettämään lepopäivää Etnaan, kun aamulla lähdin jatkamaan matkaa. Ensin oli saatava kyyti takaisin polulle. Ehdin kävellä kylän pääraitilla pari minuuttia, kun postimies pysäytti autonsa ja kysyi tarvitsenko kyytiä polulle. Vastasin myöntävästi ja hän sanoi käyvänsä viemässä vielä pari pakettia, mutta jos olisin vielä viiden minuutin päästä tien varressa, hän ottaisi minut kyytiin. Ei ehtinyt postimies tulla takaisin, kun kirkkaan punainen jeeppi pysähtyi kohdalleni ja tarjosi kyytiä. Olin ihan mykistynyt paikallisten ystävällisyydestä, kaikki halusivat auttaa!

Olin polulla juuri sopivasti yhdentoista maissa; päivän kuumin aika olisi käsillä ja minulla oli taas useamman sadan metrin nousu edessä. Onneksi se oli enimmäkseen metsässä. Pohjoiseen päin vaeltavien virta oli tosissaan tyrehtynyt, tänään vastaan tuli enää kaksi vaeltajaa. Sen sijaan polulta löytyi So Good ja Poker Face, hekin olivat olleet Etnassa, mutta yöpyneet eri paikassa. Kun vihdoin pääsin pitkän nousun päälle, maisemat olivat jälleen huikean kauniita. Etnan jälkeen Pacific Crest Trail kulkee Russian Wildernessin sekä Trinity Alps Wildernessin läpi. Korkeuseroja ei ollut ihan älyttömästi, joten toisena päivänä Etnasta lähdön jälkeen kävelinkin pisimmän päiväni tähän mennessä; 51 kilometriä! Seuraavana päivänä suunnittelin käveleväni vähän vähemmän, tunsin edellisen päivän kilometrit kropassa väsymyksenä ja nälkänä. Kuuden maissa illalla kun aloin etsimään leiripaikkaa polun varresta, oli maasto niin kivikkoista ja jyrkkää, että päädyin kuitenkin kävelemään taas melkein 50 km. Noh, se tietäisi vähemmän kilometrejä seuraavalle päivälle, jolloin päätyisin valtatie viitoselle. Juuri ennen lähtöäni Etnasta olin kuullut, että viitostiestä eteenpäin PCT on suljettu 50 kilometrin matkalta metsäpalon takia. Tähän asti minulla olikin ollut hyvä tuuri palojen suhteen, vaikka olinkin joutunut kävelemään savussa, oli polku ollut auki joka paikassa. Kunhan pääsisin viitostielle ja läheiseen Dunsmuirin kaupunkiin, selvittäisin mikä on tilanne.

Viimeisestä leiripaikasta oli vielä reilun 30 kilometrin matka tielle, lähdin liikkeelle heti kuuden jälkeen kun oli tarpeeksi valoisaa. Päivät ovat nyt paljon lyhyempiä kuin silloin heinäkuun alussa, kun aloitin vaellukseni Kanadan rajalta. Silloin pimeää oli vain muutaman tunnin iltayhdentoista ja kolmen välillä. Nyt aurinko nousee vasta kuuden jälkeen ja laskee jo juuri ennen kahdeksaa. Eli jos haluan kävellä 40 km päiviä, on joko aamu- tai iltatoimet tehtävä pimeässä. Herään yleensä 5.30, silloin olen valmis lähtöön juuri sopivasti kuuden jälkeen kun aurinko nousee.

Ennen viitostietä PCT kulkee Castle Cragin kansallispuiston läpi ja laskeutuu korkealta vuorilta alas tielle. Aamulla olin vielä ylhäällä vuorilla ja auringonnousu oli niin kaunis, ettei kävelemisestä meinannut tulla mitään. Hitaasta alusta huolimatta olin kuitenkin yllättävän nopeasti viitostien varressa, 32 km matkaan meni alle seitsemän tuntia. Matkalta löysin Sassafrazzin joka soitti tielle päästyämme Crossroads hostellin Jeffille. Jeff tuli hakemaan meidät tien varresta, vei hostellille ja ajelutti meitä myös Dunsmuirin keskustaan syömään ja ostoksille. Hostelli oli hieman kaupungin ulkopuolella ja aika persoonallinen paikka. Majoituimme huoneessa jossa oli kaksi kerrossänkyä, talossa oli myös mukava olohuone hienolla kokoelmalla vanhoja lp-levyjä ja soitin niiden kuunteluun. Pihallakin oli muutama sänky ja iso trampoliini, tosin ulkona ei kyllä olisi nyt hyvä nukkua, savua oli niin paljon että taivasta ei näkynyt. Erikoisin juttu tässä hostellissa oli "weed bar" eli marihuana baari, josta olisi saanut kääräistä itselleen sätkän. Maksu hoidettiin pieneen purkkiin vapaaehtoisena lahjoituksena.

Potter saapui myös hostelliin hieman myöhemmin, yhdessä yritimme selvittää mahdollisuutta kävellä metsäpalon ympäri, mutta meille ilmoitettiin että se ei ole mahdollista. Olisi siis saatava kyyti Ash Campiin noin 50 km päähän, josta eteenpäin polku on auki. Matka sinne tietä pitkin on paljon pitempi ja tiet pieniä eikä liikennettä juurikaan. Saatamme saada kyydin paikalliselta "polkuenkeliltä", pidetään peukkuja! Illalla tilasimme pizzaa hostellille, löhösimme sohvalla syöden ja kuunnellen vanhoja levyjä, ei hullumpi päivä!

Kuunnellut äänikirjat:Tara Westover: EducatedPaula Hawkins: Girl on the trainMikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet