Tulivuorten Oregon

(Bend -) Santiam Pass - Three Sisters Wilderness - Shelter Cove, 5 päivää: 29,4*31,6*39,6*38,4*20=159 km

Viimeiset 12 kilometriä leiripaikasta valtatie 20:n varteen meni aamulla nopeasti. Trubaduurikin oli tiellä samaan aikaan, joten etsimme yhdessä hyvän liftauspaikan ja kaivoin ison "PCT HIKER TO TOWN"- kylttini esille. Autot ajavat tässä kohtaa aika lujaa, eikä tien reunassa ollut paljon tilaa pysähtyä, mutta alle kymmenessä minuutissa saimme kyydin. Kuski oli 72-vuotias Jean, tummaihoinen nainen jolla oli rastat ja hän ajoi Teslalla. Jean oli menossa Sistersiin, joka oli noin 20 kilometrin päässä, sinne Trubaduurikin halusi. Minun oli kuitenkin päästävä Bendiin asti, joka oli vielä 15 km kauempana. Ei se mitään, liftaisin vain toisen kyydin Sistersistä.

Jean oli todella kiinnostunut vaelluksestamme, hän ajoi meidät ensin mökilleen ja vei sitten lounaalle Sistersin keskustaan Three Creeks-panimoon. Olimme niin innoissaan hänen Teslastaan, että hän antoi meidän ajaa sillä! Tai no, Trubaduuri ajoi meidät mökiltä panimolle, minä en lounaan jälkeen halunnut ajaa koska join yhden vahvan oluen lounaan kanssa. Jean lupasi majoittaa Trubaduurin mökilleen yöksi ja viedä hänet takaisin polulle aamulla, minut hän ajoi Bendiin asti kaverini ovelle, koska Bendissä on kuulemma Teslan superlatauspiste, jossa voi ladata ilmaiseksi. Jean oli mielenkiintoinen tapaus, hän käy lentotunneilla lentolupakirjaa varten ja kiipesi viime vuonna Kilimanjarolle. 72-vuotias!!!

Bissee ja burgerii Jeanin ja Trubaduurin kanssa

Kyläilin Bendissä Brittneyn ja Jacobin luona, jotka tapasin Te Araroalla Uudessa-Seelannissa. He olivat juuri muuttaneet Bendiin itärannikolta kuusi viikkoa sitten pienen kaksikuisen Henry-vauvansa kanssa. He asuvat isossa omakotitalossa, jossa on hyvin tilaa vieraille ja Brittney oli iloinen seurasta, koska on päivät yksin kotona vauvan kanssa. Vietin heidän luonaan kaksi yötä, vaikka en välttämättä olisi tarvinnut toista lepopäivää näin pian. Bend vaikutti kuitenkin kivalta paikalta, enkä varmasti ihan heti saisi toista tilaisuutta tulla tänne. Brittney kuskasi minua kauppoihin, tarvitsin ruokaa seuraavalle kymmenelle päivälle. Ensimmäisen viiden päivän sapuskat kannan mukana, loput lähetän paketissa Shelter Coveen 150 kilometrin päähän.

Kävimme myös lounaalla, jätskillä ja kahvilla ja hengailimme kaupungilla muuten vaan. Bend on noin Jyväskylän kokoinen kaupunki, vaikutti oikein viihtyisältä ja luontokohteet ovat hyvin lähellä. Kaupungin läpi virtaa Deschutes-joki, joka oli näin kauniina ja kuumana kesäpäivänä täynnä porukkaa. Bendissä suosittu aktiviteetti on kellua jokea pitkin kaupungin läpi millä tahansa mikä kelluu. Eli vähän niin kuin Kaljakellunta Vantaa-joella, mutta tämä tapahtuu kesällä joka päivä. Bussi kuljettaa ihmisiä ja kelluntavälineitä joen alajuoksulta takaisin yläjuoksulle, ja taas mennään. Brittneyllä ja Jacobilla oli kaksi sup-lautaa, joten minäkin pääsin joelle kellumaan. Brittney vei minut ja Jacobin joen varteen, josta kelluimme laudoilla melkein tunnin verran jokea alas, kunnes Brittney noukki meidät taas kyytiin. Matkalla oli pieni keinotekoinen koski, jonka selvisin kaatumatta alas, tosin laudalla istuen. Vieressä meni myös vaativampi koski, jossa oli useampi koskimeloja pienillä kajakeillaan kikkailemassa. Joen varsi oli täynnä toinen toistaan hienompia taloja, Bendiin on viime vuosina muuttanut paljon porukkaa, asunnoista on kuulemma pulaa ja hinnat korkealla. Paikka on siis hip ja pop, lieneekö syynä esimerkiksi kaupungin 18 pienpanimoa.

Jacob, Brittney ja pikku Henry

Brittney vei minut aamulla takaisin Santiam Passiin polun varteen. Reppu tuntui ihan hirveän painavalta, olin varmasti ostanut taas ihan liikaa ruokaa. Mutta mieluummin liikaa kuin liian vähän! Hyvästelin Brittneyn ja Henryn ja lähdin jälleen kohti etelää. Santiam Pass oli 1048 km kohdalla, 18 km lisää ja olisin kävellyt 25% koko Pacific Crest Trailistä. Joku oli kyhännyt polun varrelle luvun 2000, siinä kohtaa noboilla tuli ilmeisesti sen verran maileja Meksikon rajalta. Sen verran minulla on siis vielä jäljellä.

Ehdin kävellä noin puolitoista tuntia, kun saavuin pienen hiekkatien varteen jossa vanhempi pariskunta seisoskeli kylmälaukun vieressä. Taas "polkutaikaa"! Heillä oli vaeltajille jääteetä ja hedelmiä sekä vettä. Päivä oli niin kuuma, että kylmä jäätee maistui taivaalliselle! Paikalle ilmestyi myös australialainen pariskunta Snow Cone ja Peter Pan. Hekin vaelsivat etelän suuntaan, mutta emme olleet tavanneet aikaisemmin. Arvelinkin että tapaisin uusia ihmisiä nyt kun olin viettänyt kaksi yötä Bendissä, takanani olevat vaeltajat saisivat minut kiinni.

Oregonin tuliperäinen alue alkaisi toden teolla tänään. Kävelin iltapäivän kuumuudessa isojen laavakenttien läpi. Tumma laava hohkasi kuumaa eikä missään päässyt varjoon. Lämpötila oli varmasti yli neljäkymmentä ja karkeassa laavakivikossa oli tosi hidas ja hankalaa kävellä. Laavakentillä törmäsin taas uuteen tuttavuuteen, Twig on Floridasta ja kävellyt perässäni jo pitkään. Hänen isänsä oli nähnyt minut Trackleadersin kartalla kulkevan samaan suuntaan tyttärensä kanssa ja käskenyt hänen kiirehtiä että saisi minut kiinni. Twig oli kävellyt Te Araroan aikaisemmin tänä vuonna, joten meillä riitti juteltavaa, eikä laavakenttäkään tuntunut ihan niin pitkältä kun oli seuraa. Minulla loppui vesi kesken, vaikka olin ottanut mukaan monta litraa. Twig oli suunnitellut liftaavansa Bendiin tieltä, jolle pian tulisimme. Juuri ennen tietä olevalta parkkipaikalta löysimme taas kylmälaukun, jossa oli vielä muutama Pepsi ja pieniä mandariineja. Join kylmän Pepsin niin nopeasti, että tuskin ehdin edes maistaa, mille se maistui.

Twig jäi tien viereen odottelemaan kyytiä, minä kävelin vielä puolisen tuntia pienen järven rantaan leiriytymään. Pulahdus viileään veteen tuntui mahtavalta laavakentillä hikoilun jälkeen. Laava jatkuisi vielä seuraavanakin päivänä, lähtisin aamulla aikaisin, ettei olisi niin kuuma.

Trail Magic!

Twig laavakentällä

Testasin aamulla uutta aamupalaa; suklaanmakuinen proteiinipirtelö sekoitettuna kylmään veteen pikakahvin ja chia- siementen kanssa. Ainakin se maistui tosi hyvältä! Ja tuntui pitävän nälänkin pois melko pitkään. Aikaisemmin olin syönyt aamupalaksi aina mysliä veden kanssa, sen jälkeen olin usein jo tunnin päästä nälkäinen.

Maisemat laavakentillä olivat erikoiset, mustaa ja välillä punaista laavakiveä riitti niin kauas kuin näin ja vieressä kohosi Sisters-tulivuoret. Sistersejä, eli siskoksia on kolme: North, Middle ja South Sister. Laava ei kuitenkaan ole peräisin niistä, vaan pienemmistä Belknapin kraatereista sekä Yapoah ja Collier kraatereista. Jalkani olivat arat eilisen laavakentällä kävelyn jäljiltä ja varsinkin oikea jalka tuntui ikävältä. Ihan kuin se olisi turvoksissa ja kengässä ei olisi tarpeeksi tilaa. Päivän mittaan kipu paheni, varsinkin pikkuvarvas ja sen vieressä oleva tuntuivat kaipaavan lisää tilaa. Jokaisen puron luona otin kengät pois ja viilensin jalkoja kylmässä vedessä. Se auttoi hetken, mutta kipu palasi aina. Outoa että vasen jalka oli ihan kunnossa, en ainakaan ollut aikaisemmin huomannut, että jaloissani olisi merkittävää kokoeroa.

Olin suunnitellut leiriytyväni Sisters Mirror-järven rannalla, mutta sieltä suunnasta tuleva vaeltaja kertoi järvellä olevan jo jonkun verran porukkaa. Oikea jalkanikin oli sitä mieltä, että se haluaisi jo kengästä pois, joten leiriydyin jo aikaisemmin. Leiripaikan vieressä virtasi puro, jonka vesi oli niin kylmää, että jalkoja pystyi pitämään siellä noin 15 sekuntia kerralla. Venyttelin vielä oikein kunnolla ja ennen nukkumaanmenoa hieroin jalat Lohikäärmesalvalla. Toivotaan että nämä toimenpiteet auttaa! Pikkuvarpaassa ja sen viereisessä varpaassa oli pienet rakon alut. Ne ovatkin ensimmäiset koko reissulla. Todennäköisesti aiheutin ne itse teippaamalla varpaat kun niihin alkoi sattua. Tänään jätin teippaukset pois ja se tuntui paremmalta. Tauon jälkeen varpaisiin sattui ensimmäisillä askelilla, mutta se meni ohi kun vain jatkoi matkaa ja purin hammasta.

Kuinka pitkästi nää laavakentät vielä jatkuu?

Aamulla Oregonin tulivuoret olivat vielä seuranani, päivän mittaan ne jäivät taakse ja maisema muuttui taas metsäiseksi. Sää oli vähän viileämpi kuin aikaisemmin, juuri sopiva kävelyyn. Olin ladannut Bendissä muutaman äänikirjan viihdykkeeksi, aloitin kuuntelemaan Miika Nousiaisen Juurihoitoa. Kuuntelen kävellessä mieluummin äänikirjoja tai podcasteja, kuin musiikkia. Brittney antoi minulle listan kirjoista, joista hän on tykännyt.

Pieniä järviä oli polun varrella vähintään puolen kilometrin välein, toinen toistaan kauniimpia! Pari kilometriä reitiltä sivuun olisi ollut mahdollisuus ravintolaruokaan, Elk Lake Resortissa, mutta minulla oli vielä niin paljon ruokaa jäljellä, että jätin väliin. En nähnyt taaskaan koko päivänä ketään muuta samaan suuntaan vaeltavaa, missä ihmeessä kaikki ovat?

Tuntui sopivalta kuunnella äänikirjaa juurihoidosta, kävelyäni voisi verrata juuri nyt siihen. Se sattuu, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei oikein ole. Oikea pikkuvarvas tuntui olevan liikaa kengässä, kynsi siitä varmasti lähtee jossain vaiheessa. Mutta ei se haittaa, se on niin pieni kynsi ettei siihen pysty edes laittamaan kynsilakkaa kunnolla.

Kivusta huolimatta onnistuin kävelemään 40 kilometriä ja löysin kivan leiripaikan pienen lammen rannalta. Naapurina oli pohjoiseen päin matkalla oleva nainen nimeltään "Dr Quinn".

Järvi- ja metsämaisemat jatkuivat seuraavana päivänä. Aamu oli niin viileä, että oli pakko laittaa hanskat käteen kun lähdin liikkeelle. Teltassa yöllä lämpömittari näytti +9 astetta. Yritin olla pitämättä "turhia" taukoja, koska oikea jalka kiukutteli aina kun tauolta jatkoi matkaa. Lounasaikaan mennessä olin reippaillut sen 20 kilometriä, mitä olen pitänyt tavoitteena. Silloin saavuin sopivasti Charlton-järvelle, joka oli isompi kuin suurin osa järvistä tähän asti, ja todella kaunis! Rannoilla näytti olevan jonkun verran viikonloppuretkeilijöitä, mutta hyvin sinne vielä mahtui sekaan. Kävin ensimmäisenä uimassa, huuhtaisin hikisen t-paitani ja levitin yöllä kostuneen telttani aurinkoon kuivumaan. Söin lounaan ja suunnittelin lähtöä. En malttanut, oli niin mukava istua auringossa ja kuunnella laineiden liplatusta. Keitin vielä kahvit ja suunnittelin taas lähtöä. Lounastauko venyi kahden tunnin mittaiseksi, mutta väliäkö sillä. Olen tullut tänne nauttimaan luonnosta ja elämästä, enkä juoksemaan hampaat irvessä.

Tällä reitillä on vain muutama "autiotupa", toisin kuin Te Araroalla, jossa niitä oli varsinkin Eteläsaarella melkein joka päivälle. Tänään yksi niistä oli sopivalla etäisyydellä, suunnittelin meneväni sinne yöksi. Tupa on paikallisen hiihtoseuran rakentama ja ylläpitämä, se on avoin kaikille. Alueella on talvisin hiihtolatuja, oli huvittavaa että kaikki opasteet olivat noin viiden metrin korkeudessa puissa, täällä tulee ilmeisesti aika paljon lunta talvisin.

Vähän ennen tupaa törmäsin Twigiin, jonka kanssa kävelin jonkun matkaa laavakentillä, pari päivää aikaisemmin. Twig oli myös menossa tuvalle yöksi, kiva saada seuraa! Ihme kyllä tupaan ei ilmestynyt ketään muita, se oli tosi siisti ja siellä oli kamiinakin. Alakerrassa oli pöytiä ja penkkejä, ylhäällä parvella voi nukkua. Tuvassa oli jopa sähkövalot, jotka toimivat ulkona olevien aurinkopaneelien avulla.

Aamu oli taas viileä, tosin tuvassa lämpötila oli juuri sopiva, vaikka emme tehneet tulia kamiinaan. Hanskat kädessä ja takki päällä lähdimme Twigin kanssa kohti Shelter Covea, joka on lomakylä Odell-järven rannalla. Matkaa sinne oli mökiltä vain 12 kilometriä, joten olimme perillä jo ennen kymmentä aamulla. Ensimmäisenä piti tyydyttää kylmän hiilihapollisen juoman himo kombutchalla. Se oli minulle ihan uusi tuttavuus, jonka löysin tällä reissulla. Kombutcha on sokeroidusta teestä käymisen avulla valmistettavaa juomaa, jolla pitäisi olla jotain terveysvaikutteita. Itse tykkään siitä koska se ei ole yhtä makeaa kuin limsa.

Olin lähettänyt Shelter Coveen ruokapaketin, kävin hakemassa sen ja pakkasin ruoat reppuun. Leirintäalueen suihkuja sai käyttää vaikkei yöpynytkään siellä, kävin ihanassa kuumassa suihkussa. Lykkäsimme Twigin kanssa likaiset vaatteemme pesukoneeseen ja saimme nekin ainakin vähän puhtaammaksi. Sitten tuhosimme ison, ehkä rasvaisimman pizzan, mitä olen ikinä syönyt. Siitä tuli niin painava olo, etten voinut muuta kuin istua terassilla keinutuolissa ja yrittää tilata uusia kenkiä seuraavaan paikkaan liian hitaalla wifillä. En nimittäin usko, että jalkani enää palautuvat entiseen kokoonsa, ei niin kauan kuin kävelen 40 km päivässä. Onnistuin tilaamaan kengät Mazamaan, jonne on matkaa 140 kilometriä. Jotenkin minun olisi pystyttävä kävelemään se nykyisillä kengilläni. Tein oikean kengän sivuille puukolla viillot, jotta saisin lisää tilaa varpailleni. Jos sekään ei auta, joudun varmaan kävelemään sandaaleissa.

Vaeltajia tuli ja meni Shelter Covessa koko ajan. Vihdoin näin tuttuja sobojakin, Snow cone ja Peter Pan tulivat paikalle, samoin Trouble ja Rogue. Belgialainen Julie ja hänen kaksi amerikkalaista kaveriaan (joiden nimiä en muista) tulivat myös. Yhdelle heistä oli käynyt samalla lailla; jalat olivat turvonneet laavakentillä niin paljon, että kengät puristaa. Emmekä varmasti olleet ainoita, joilla on sama kohtalo.

Kunhan pizza oli laskeutunut sen verran, että sen perään mahtui jäätelö, söin vielä sellaisen ja aloin valmistella lähtöä. Kävelin Twigin kanssa reilut kahdeksan kilometriä Diamond View-järven rantaan. Tämä oli vaihtoehtoinen reitti, ei varsinainen PCT. Siellä olisi enemmän vettä ja se olisi hieman lyhyempi. Koska olin kävellyt jo ylimääräiset 50 km että pääsin PCT:n alkuun Kanadan rajalle, voin hyvällä omalla tunnolla nipistää muutaman kilometrin jostain muualta.