Väkisinkävelijä

Cascade Locks - Santiam Pass, 7 päivää: 31*42,4*29,8*39,3*39*40,6*12,9=235 km

Lepopäivä Cascade Locksissa tuli tarpeeseen, koko kroppa alkoi olla jo aika väsynyt, edellinen etappi oli pitkä. Postissa minua odotti kolme pakettia; uudet kengät (Merrell MQM Flex), säärystimet ja reppu. En ollut ihan varma ovatko kengät tarpeeksi isot turvonneille jaloilleni, joten pidin niitä kokeeksi jalassa koko päivän. Säärystimet tilasin netistä, Dirty Girl Gaiters tekee niitä polkujuoksu- ja vaelluskäyttöön, erilaisia hauskoja kuoseja on vaikka kuinka paljon. Saisin siis heittää sukista tekemäni säärystimet roskikseen. Tulin siihen tulokseen, että uudet kengät ovat sopivat, joten roskikseen menivät myös vanhat Salomonit. Olin todella tyytyväinen että kävelin Washingtonin vähän jykevämmissä kengissä, mutta nyt kun reitillä ei ole enää lunta, voin vaihtaa kevyempiin tossuihin.

Repun olin tilannut jo ennen kuin lähdin Suomesta, se tehtiin tilaustyönä ja toimitusaika oli viisi viikkoa. Waymark Gear tekee kevyitä reppuja joissa ei ole minkäänlaista tukirunkoa. Sain itse päättää materiaalit, värit ja taskujen mallit sekä määrän. Olen todennut että kaikissa repuissa on aina jotain mitä muuttaisin, mittatilaustyönä saisin juuri sellaisen kuin haluan. Ja onhan se hieno! Tykkään erityisesti syvistä sivutaskuista sekä isosta verkkotaskusta etupuolella, lantiovyön taskukin on juuri sopivan kokoinen. Lantiovyö tuntuu jämäkältä ja selän pituus on juuri oikea (koko piti valita kolmesta vaihtoehdosta S-M-L). Edellinen reppuni oli 55 litrainen, tämä on nyt 50 ja se riittää mainiosti. Uusi reppu on vähän kapeampi, hetki menee että sen oppii pakkaamaan järkevästi.

Lepopäivä meni hyvin pitkälti uusia varusteita hypistellessä, seuraavan etapin ruokia suunnitellessa ja lopun aikaa vain lepäilin. Leirintä alueella oli loistava wifi, se toimi telttailualueellakin. Makoilin nurmikolla ja katsoin useamman jakson Orange is the new blackiä. Melkein kaikki muut lähtivät käymään Portlandissa ostoksilla, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta lähteä sinne. Kasia lähti myös bussilla Portlandiin, hänen PCT-vaelluksensa oli tarkoituskin päättyä Oregonin rajalle, joten sanoimme hyvästit.

Lepopäivissä parasta on yleensä syöminen, koska tarjolla on muutakin kuin retkiruokaa. Illalla kävin muiden vaeltajien kanssa leirintäalueen vieressä olevassa panimossa syömässä ja juomassa oluet. Kuka tahansa voi panimossa maksaa valmiiksi oluen seuraavalle PCT-vaeltajalle, saimme siis tällaiset ilmaiset oluet! Maksaja kirjoittaa terveisensä lasinaluseen, jonka vaeltaja saa oluen mukana.

Kun et osaa päättää otatko pizzan vai hampurilaisen, Cascade Locks Ale Housesta saat molemmat samalla lautasella

Uusi ihana reppu, Waymark Gear Lite 50

Oregon on kuulemma "nopein" PCT:n kaikista kolmesta osavaltiosta, koska polku on helppo ja suht tasainen, kaikki kävelevät yleensä pisimmät päivämatkansa täällä. Ensin oli kuitenkin kiivettävä ylös Columbia-joen laaksosta, nousua tuli heti aamutuimaan 1300 metriä. Olin käynyt vielä juuri ennen lähtöä suihkussa, mutta se raikas olo hävisi hyvin pian pölyisessä ylämäessä hikoillessa. Uudet kengät tuntuivat oudoilta, jalat olivat ihmeissään; mitkä tossut nää oikein on? Varpaat puutuivat kukin vuorotellen ja kivet tuntui ohuen pohjan läpi. Kuinkahan tässä käy? Olin kyllä kävellyt näillä kengillä ennenkin, mutta en painava reppu selässä.

Polku kulki ison metsäpaloalueen läpi, se paloi viime vuonna, muistan vieläkin kun siitä oli uutisissa. Cascade Locksista alkava hieno Eagle Creek trail on edelleen suljettuna, muuten olisin mennytkin sitä kautta. PCT:llä on joitain vaihtoehtoisia reittejä, joita ei ole voitu hyväksyä virallisen PCT:n osaksi, koska ne eivät sovellu hevosille. Ihmisvaeltaja voi kuitenkin itse päättää kumpaa reittiä kulkee.

Matkantekoani hidasti valtavat marjapuskat molemmin puolin polkua, mustikoita vaikka kuinka paljon. Suunpielet sinisenä yritin kävellä ja napostella marjoja samalla. Mustikat on isoja ja ne kasvavat vyötärön korkuisissa puskissa, ei siis tarvitse kyykkiä! Leiripaikan löysin pienen lähteen läheltä, siihen päättyi myös vanha metsätie ja risteys oli Eagle Creek Trailin eteläpää. Risteys näytti rikospaikalta polun eteen vedettyjen "polku suljettu"-nauhojen takia. Myös Brandon, Oh Well, Peach ja Trubaduuri saapuivat paikalle hieman myöhemmin. Istuimme porukalla piknikpöydän ympärillä syömässä illallista. Kun yleensä syö kaikki päivän ateriat maassa istuen, tuntuu pöydässä syöminen melkein juhlalliselta!

Parhaat patukat!

Uudessa-Seelannissa tapaamani pariskunta Becky ja Tom lähtivät huhtikuun alussa kävelemään PCT:tä Meksikon rajalta pohjoiseen, tänään he tulisivat jossain kohtaa vastaan! Emme ole nähneet puoleentoista vuoteen, joten nyt olisi oltava tarkkana, ettei tämäkin harvinainen tilaisuus menisi sivu suun. Polulta ei tarvitse poiketa paljon, hakemaan vettä tai vaikka vessa-asioille, kun joku jo ehtii vilahtaa ohi.

Aamu oli yllättävän viileä, jostain nousi märkiä pilviä, joista ei oikein ottanut selvää, että satoiko niistä vai ei. Kaikki kasvit olivat kuitenkin märkiä ja kastelivat kenkäni. Silloin tällöin kun märkä pilvi vähän rakoili, näin Mt Hoodin vasemmalla puolella. Vuorella on laskettelukeskus, jossa hiihdetään edelleen näin elokuussakin. Laskettelukeskuksen yhteydessä on historiallinen Timberline Lodge, joka rakennettiin 1939 laman aikana täysin käsityönä ja toimii nykyäänkin hotellina. Lodge on melkein pakollinen pysähdyspaikka kaikille PCT:n kulkijoille, nimittäin sen buffetravintolan vuoksi. Ravintolassa tarjoillaan "syö niin paljon kuin jaksat"- aamupala ja -lounas joka päivä. Nälkäisen vaeltajan unelma! Siispä minäkin yrittäisin päästä vielä tänään mahdollisimman lähelle hotellia, jotta voisin seuraavana päivänä mennä sinne aamupalalle.

En ollut löytänyt kunnon kahvia Cascade Locksin kaupasta, ainoa tarjolla oleva pikakahvi oli kilon ämpäri. Brandon antoi minulle muutaman yksittäispakatun Starbucksin kahvin, niinpä päätin keittää iltapäiväkahvit kun löysin kivan taukopaikan. Minulla ei ollut edelliselläkään etapilla ollenkaan kahvia mukana, joten tämä kupillinen maistui erityisen hyvältä. Taukopaikkani oli pienen lähteen vieressä hieman syrjässä itse polulta, mutta näin istuinpaikaltani oikein hyvin kaikki polkua kulkevat ihmiset. Juuri kun olin kahvini juonut, näin kaksi tuttua hahmoa; Becky ja Tom! He olivat jo kolmas ja neljäs Te Araroan tuttu jonka näen PCT:llä! Vaellusmaailma on pieni! Istuimme polun vieressä varmaan puolitoista tuntia kuulumisia vaihtaen ja puolin ja toisin vaellusvinkkejä jakaen tulevia etappeja varten.

Timberline Lodge on yli 1800 metrin korkeudessa Mt Hoodin rinteellä, juuri ennen vuoren kupeelle nousemista polku luonnollisesti laskeutui alle 1000 metriin, josta nälkäisen vaeltajan on taas kivuttava ylös. Nousin rinteen yläosiin, mutta kello oli jo niin paljon etten jaksanut enää kävellä Lodgelle asti. Heräisin aamulla aikaisin ja kävelisin loput 7 km suoraan aamupalapöytään.

Becky ja Tom

Nukuin jostain syystä tosi huonosti, ehkä olin liian innoissaan siitä aamupalasta enkä malttanut siksi nukkua. Yöllä alkoi sataa, havahduin kun pisaroita alkoi ropista telttakankaaseen. Piti oikein miettiä milloin viimeksi on satanut? En muistanut, mutta muistiinpanoistani selvisi että yli kolme viikoa sitten. Viiden jälkeen aamulla pakkasin reppuni ja lähdin vatsa kurnien kohti Timberline Lodgea. Aamupalabuffet alkoi 7.30, ehdin juuri sopivasti siksi perille. Pojat olivat jo siellä kuten myös moni muu vaeltaja ketä en tuntenut. Aamupalalla oli porukkaa laskettelumonot jalassa, Mt Hoodin laskettelurinteet ovat edelleen auki ja näkyivät ylempänä vuoren rinteellä.

Aamupalaa oli hehkutettu niin paljon, että en tiedä mitä oikein odotin, totesin vain että se on ihan tavallinen hotelliaamiainen. Lentotyön ansiosta olen syönyt niin paljon ja monenlaisia hotelliaamiaisia, että vohvelinpaistopiste ja smoothie-nurkkaus ei tee sen suurempaa vaikutusta. Mutta olihan se hyvää, sitä ei voi kieltää! Istuin siellä 2,5 tuntia, söin ja maistoin melkein kaikkea, ja join ainakin viisi isoa kuppia kahvia. Sen jälkeen olin niin täynnä, että liityin muiden hyvin syöneiden vaeltajien seuraan hotellin aulaan, jossa oli paljon pehmeitä sohvia ja tuoleja. Itse rakennus on upea, siinä on käytetty paljon puuta ja aulan keskellä on koko rakennuksen korkuinen kuusikulmainen kivinen takka. Hotellin ulkopuoli näkyy Hohto-elokuvassa, mutta sisätiloissa sitä ei kuvattu. Hotellin vastaanotossa säilytetään Hohdon kuvauksissa käytettyä kirvestä, jota saa lainata valokuvia varten.

Kun vihdoin sain aikaiseksi lähteä liikkeelle, kello oli jo 11.30. Laskeuduin alas Mt Hoodin rinteeltä ja sukelsin takaisin metsään. Edellisen yön huonot unet painoivat jaloissa, päätin leiriytyä tänään ajoissa. Yhden metsäosuuden jälkeen parkkipaikalta löytyi yllätys; Trail Magic! Itsekin PCT:n vaeltanut Dan oli tullut koko päiväksi polun varteen piristämään vaeltajia, hänellä oli limppareita jäissä kylmälaukuissa, hedelmiä, nuudelipaketteja, karkkia, hammastahnoja, käsidesiä, säilykelohta ja vaikka mitä! Join yhden jääkylmän kirsikanmakuisen kokiksen ja otin mukaan paketin pikaperunamuussia sekä pussin säilykelohta. Kävelin vielä tunnin lisää ja löysin kivan leiripaikan, jonka vieressä pulputti pieni lähde. Juuri ennen leiriä oli niin houkuttelevan näköiset mustikkapuskat, etten voinut jättää keräämättä. Sain ison mukillisen mustikoita aamupalamysliä varten.

Jalat ovat muuten pienen nikottelun jälkeen hyväksyneet uudet kenkäni. Merrellit tuntuvat hyvältä, eivät purista tai hankaa mistään ja ovat ihanan kevyet!

Mt Hood

Olihan se otettava kuvat Hohdon kirveen kanssa

Mahtava valikoima kaikkea mitä vaeltaja voi tarvita

Jännä juttu miten erilaisia päivät voi olla, riippuen omasta mielialasta. Nukuin hyvät unet, mutta koko päivän kävely tuntui tylsältä ja väkinäiseltä. Metsä oli tylsä, polku oli tylsä, musiikki jota kuuntelin oli tylsää, enkä nähnyt koko päivänä ketään tuttua. Pohjoisen suuntaan vaeltavia sen sijaan tuli vastaan vaikka kuinka. Mutta se on vain hyväksyttävä että näin pitkällä matkalla tulee väkisinkin myös niitä huonompia päiviä. Tosin huonokin päivä luonnossa on aina parempi kuin hyvä päivä sisätiloissa! Päivän ainoa valopilkku oli Little Crater Lake (pieni kraaterijärvi), jota kävin katsomassa polun lähettyvillä heti aamusta. Järvi oli tasaisen pyöreä, ja varmasti aika syvä. Sininen vesi oli niin kirkasta, että järven pohjassa makaavat puut näkyivät hyvin selvästi. Muuten maisemissa ei ollutkaan mitään mainittavaa koko päivänä. Olisin ihan hyvin voinut kävellä samaa kilometrin lenkkiä koko päivän. Illalla kun suunnittelin jo leiriytymistä, tuli sadekuuro, joka oli virkistävä ja kestikin vain 20 minuuttia. Heti sateen jälkeen löysin leiripaikan 40 kilometrin tylsän väkisin kävelyn jälkeen.

Sumuinen Little Crater Lake

Seuraava päivä taas oli aivan erilainen. Heti aamusta jalka nousi kevyemmin kuin aikoihin, lounasaikaan olin jo kävellyt 20 kilometriä Olallie-järvelle, jossa on pieni lomakylä mökkeineen. Lomakylässä on myös kauppa, josta sain kylmän limpparin ja kahvia. Pihan piknik-pöytä oli täynnä noboja (pohjoiseen päin vaeltavia), istuin heidän seurassaan yli tunnin ja ryystin useamman kupin kahvia. Lieneekö syynä kahvi vai suklaakakun jämät, jotka sain toiselta vaeltajalta, mutta tauon jälkeen olin vielä enemmän täynnä virtaa. Järveltä reitti lähti nousemaan ylös harjanteelle, nousua tuli taas monta sataa metriä ja itse harjanne oli 2100 metriä korkea. Nousun varrella oli useampi pieni järvi, löysin Trubaduurin yhden järven rannalta. Oli kiva nähdä tuttu naama pitkästä aikaa, kävin uimassa samalla kun Trubaduuri soitteli kitaraa ja lauloi rantakalliolla. Kipusimme yhdessä ylös harjanteelle, josta aukeni uskomattoman hienot maisemat. Pohjoisen puolella Mt Hoodin erämaa ja eteläpuolella Mt Jefferson. Vähän matkaa harjanteelta alaspäin oli kaunis järvi ja sen rannalla täydellinen leiripaikka. Taidan jättää teltan oven auki yöksi, minulla on nimittäin suora näkymä Mt Jeffersonin huipulle.

Olallie Lake ja Mt Jeffersson

Trubaduurin musisointi ilahdutti illalla

Aloin olla jo niin lähellä kaupunkia, että mielessä pyöri lähinnä ruoka; mitä kaikkea syön kun pääsen kaupunkiin!? Seuraavalta tieltä pääsisin liftaamaan Bendiin, joka on reilut 30 km polulta itään. Bendissä asuu Brittney ja Jacob, joihin tutustuin Uudessa-Seelannissa, he olivat kutsuneet minut kylään.

Mutta ensin oli vielä käveltävä 50 kilometriä tielle asti. Päätin kävellä ensin 40 kilometriä ja seuraavana aamuna loput 10. Päivä oli taas tosi kuuma, onneksi matkalla oli parikin pientä järveä joissa kävin uimassa. Trubaduuri käveli suurin piirtein samaa tahtia, joten ohitimme toisiamme vuoron perään kun toinen pysähtyi tauolle.

Trubaduuri on hauska tyyppi; 25-vuotias koulutettu jazzkitaristi ja muusikko. Hän kuljettaa rinkkansa päällä kitaraa, joka hänen pitää aina ensin irrottaa, jos haluaa ottaa rinkasta jotain. Joka kerta kun hän ottaa kitaran irti rinkasta, hän suuntaa katseensa jonnekin kauas ja soittaa mietteliään näköisenä jonkun kappaleen, ennen kuin jatkaa mitä olikaan tekemässä. Sama juttu silloinkin kun kitara pitää kiinnittää takaisin rinkan päälle.

Viimeinen kymppikilsa tuntui aika tiukalta, se oli vielä kaiken lisäksi ylämäkeä. Olisi tehnyt mieli leiriytyä aikaisemmin, mutta toisaalta halusin mahdollisimman lähelle tietä jo illalla. Trubaduuri löysi taas samalle leiripaikalle, sain siis jälleen syödä illallismuussini kitaran säestyksellä.

Lounas ja uinti