Jalat kasvaa, vyötärö pienenee

Diamond View Lake - Crater Lake, 3 päivää: 46,5*34,6*33,2=114,3 km

Twig herää joka aamu ennen viittä, kun on vielä pimeää. Minäkin herään yleensä ensimmäisen kerran jo ennen viittä, mutta käännän siinä vaiheessa kylkeä ja torkun siihen asti että on vähän valoisampaa. Olin nytkin hereillä kun Twig oli lähdössä liikkeelle ja huikkasin heipat. Hänen tahtinsa on liian kova minulle, en viitsi edes yrittää pysyä perässä.

Ilmeisesti suurin osa vaeltajista valitsee alkuperäisen PCT:n eikä tätä vaihtoehtoista reittiä, vastaan tuli vain muutamia ihmisiä. Enkä ihmettele, tämä reitti on vähän tylsä, vaikka matkalla onkin muutama kaunis järvi. Mutta kun kävelee liian pienissä kengissä, 14 kilometrin oikaisu kuulostaa ihan hyvältä, vaikka olisikin tylsä. Tämä osa on PCT:n vanhimpia polkuja, alun perin nimeltään Oregon Skyline Trail. Kun polku vihdoin yhdistyi takaisin Pacific Crest Trailiin Windigo-solassa, oli lämpötila noussut taas varmasti yli kolmeenkymmeneen. Solan läpi menee hiekkatie ja tien vieressä on yksi PCT:n ylläpidetyistä vesipisteistä. Isoja vesikanistereita on asetettu kuusien oksien alle auringolta varjoon, sieltä saa käydä täyttämässä pullonsa. Näitä vesipisteitä on reitillä useita sellaisilla osuuksilla, missä vettä ei ole luonnossa tarjolla.

Seuraava luonnonvesi on lähde 10 kilometrin päässä, otin sen verran vettä että pärjään ainakin sinne asti. Olin hikoillut päivän aikana niin paljon, että haluaisin kyllä uimaan. Seuraavalle järvelle olisi vielä toiset 10 kilometriä, joten en ollut ihan varma jaksanko sinne asti. Kävelen aina parin tunnin etappi kerrallaan, kun pääsen etapin loppuun, päätän jatkanko seuraavaan. Yleensä vauhtini on 4-5 km tunnissa, riippuen polusta ja reppuni painosta. Saavuin lähteelle melko nopeasti ja päätin heti jatkaa matkaa järvelle asti. Uimaan olisi päästävä, maksoi mitä maksoi!

Olin ihan puhki kun kävelin polulta sivuun reilun kilometrin päästäkseni Maidu-järven rantaan. Mutta kyllä kannatti puskea, järvi oli kaunis ja vesi sopivan virkistävää. Löysin Twiginkin rannalta ja leiriydyin hänen naapurikseen.

Täysin tyyni Diamond View Lake aikaisin aamulla. Näkymä oli todellakin timanttinen!

Kuulin Twigin pakkaavan varusteitaan taas kun oli vielä pimeää. Käänsin kylkeä ja nukuin vielä tunnin. Uusi aamupalani, proteiini-kahvi-chia-siemen-pirtelö on ihan loistava. Sekoitan ainekset pulloon heti kun olen herännyt, annan chia-siementen "pöhöttyä" sen aikaa kun pakkaan reppuni ja ennen lähtöä hörppään koko pullollisen. Yleensä nälkä tulee vasta parin tunnin päästä, silloin pidän patukkatauon. Tänään sain syödä patukkani Oregonin PCT:n korkeimmalla kohdalla, 2308 metrissä. Sieltä polku jatkui metsässä ilman sen kummempia maisemia, kunnes vastaan tuli Thielsen Creek, pieni puro jossa virtaa jääkylmää vettä vieressä kohoavan Mt Thielsenin jäätiköltä. Pidin reilun lounastauon puron varrella, keitin kahvit ja tuijottelin ylös Mt Thielsenin huipulle, hieno vuori sekin!

Puron jälkeen polku kiersi Mt Thielsenin toiselle puolelle, jossa vuoren eriväriset raidat näkyivät vieläkin paremmin. Laskeuduttuani alas vuoren kupeelta saavuin taas vesipisteelle. Isoja vesikanistereita oli vaikka kuinka paljon ja vettä oli vielä hyvin jäljellä. Aioin jäädä pitämään taukoa, mutta paikalle tuli saksalainen vaeltaja, joka kertoi että reilun kilometrin päässä tien varressa oli Trail Angel kylmien juomien kanssa. Täytin vesipulloni ja kävelin tien varteen. Siellä oli kuin olikin vanhempi herra autonsa kanssa. Auton lavalta hän veti esiin ison kylmälaukun, jossa oli jäissä limppareita ja urheilujuomaa. Otin Dr Pepperin ja istuin tien penkalle rupattelemaan miehen kanssa. Hän kertoi nimekseen "Magic Man" ja olevansa kotoisin Kaliforniasta. Hän seuraa PCT-vaeltajia jo kolmatta kesää, tarjoten virvokkeita ja naposteltavaa. Hän siis päivystää tietyssä paikassa polun varressa jonkun aikaa, ajaa sitten pohjoisemmaksi ja valitsee uuden paikan. Tämän pohjoisemmaksi hän ei kuulemma aio ajaa, mutta saattaa vielä ilahduttaa meitä soboja Kaliforniassa myöhemmin syksyllä.

Kävelin vielä tunnin verran tasaista helppoa polkua eteenpäin, kunnes huomasin sopivan leiripaikan polun vieressä. Suunnitelmani oli ollut jatkaa vielä pitemmälle, mutta jalkoja pakotti sen verran, että oli pakko pysähtyä. Lähtisin seuraavana aamuna aikaisin liikkeelle, jotta olisin Crater Laken kraaterin reunalla aamulla. Silloin on yleensä paras näkyvyys, iltapäivisin Kalifornian metsäpaloista tuleva savu pahenee, eikä kraaterin reunoja enää näe.

PCT:n korkein kohta Oregonissa ja Washingtonissa, noin 2500 metriä

Harvinaista herkkua

Olin laittanut oikein herätyskellon soimaan viideltä, että varmasti nousisin ajoissa. Viideltä on vielä pimeää, mutta kun silloin alkaa touhuta lähtöä, on valmis vähän ennen kuutta. Silloin näkee jo hyvin kävellä. Yleensä lähden liikkeelle noin tuntia myöhemmin, mutta alan ehkä jatkossa nousemaan aikaisemmin. Se hetki aamusta, kun päivänvalo joutuu vielä vähän taistelemaan hämärän kanssa siitä, on aika maaginen. Yllätin pari peuraa hengailemasta polulla, hetken ne tuijottivat minua ja loikkivat sitten metsään. Aikaisissa aamuissa on sekin hyvä puoli, että on pidempään viileää. Tänäkin aamuna sain lähteä liikkeelle hanskat kädessä.

Crater Lake on Yhdysvaltojen syvin järvi (594m), joka nimensä mukaisesti sijaitsee tulivuoren kraatterissa. Järven keskellä on saari, Wizard Island, se on tulivuoren purkauksessa syntynyt tuhkakartio. Alkuperäinen PCT kiertää järven kauempaa, mutta vaihtoehtoinen reitti kulkee kraatterin reunaa pitkin. Halusin ehdottomasti kävellä kraatterireitin, sieltä saisi parhaat näkymät järvelle. Kraatterin reunalla on myös Rim Village, jossa on kahvila, infopiste ja majatalo. Polku kiemurteli kraatterin reunaa pitkin, maisemat olivat upeat ja nyt onneksi näkikin jotain. Kalifornian savut ovat ilmeisesti vähän helpottaneet, tai ainakaan ne eivät tule enää tänne asti. Ainoa huono puoli kraatterireitissä on pehmeällä hiekalla kävely. Tallaat ja tallaat ja tallaat, mutta tuntuu ettei pääse mihinkään. Minulla meni paljon arviotani pitempään, että pääsin majatalolle. Pölyisenä ja hikisenä marssin suoraan ravintolan puolelle ja tilasin ruokaa. En ehkä ihan ollut pukeutunut oikein kangaslautasliinapaikkaan, mutta kyllä minulle kuitenkin tarjoiltiin ja palvelu oli jopa ystävällistä. Ison pasta-annoksen, kokiksen ja kahvin jälkeen olo oli huomattavasti parempi, nyt jaksaisin kävellä vielä 5 km kraatterin reunalta alas leirintäalueelle. Onneksi en nähnyt ketään viimeisellä kilometrillä, jalkoihin sattui niin paljon, että sen varmasti näki naamasta.

Mazama Villagen leirintäalue on hieman PCT:ltä sivuun, pari kilometriä. Siellä on kauppa, ravintola ja vaeltajille oma telttailualue asuntavaunualueen vieressä. Olin perillä jo neljän maissa, löysin kaupan edestä Trubaduurin ja Makshin! Muita paikalla notkuvia vaeltajia en tuntenut. Moni lähettää tänne ruokatäydennyspaketin, tyhjiä pahvilaatikoita oli pinossa piknikpöytien luona, toisessa pinossa oli ruokaa ja muuta ylimääräistä, mitä sai vapaasti ottaa. Kaivoin laatikoista vaikka mitä; perunamuussia, naposteltavaa, kookosöljypaketteja ja tortillalättyjä. Tilaamani kengät olivat jo tulleet leirintäalueen kauppaan, sovitin ihanan puhtaita turkooseja Salomoneja toiveikkaana. Mutta ei. Koko oli oikea, mutta malli oli ihan liian kapea levinneeseen räpylääni. Voi pahus. Kengät olisi palautettava ja jostain löydettävä uudet. Vanhoja kenkiä en kykene enää laittamaan jalkaan, seuraavaan kaupunkiin oli vielä 168 km.

Illalla kävin muiden kanssa syömässä kylän ainoassa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, varsinkin mustikkajuustokakku, jonka jaoin Makshin kanssa jälkiruoaksi. Yritimme porukalla miettiä vaihtoehtoja kenkäongelmaani.

A) Palauta kengät postilla, liftaa Klamath Fallsiin ostamaan uusia. Klamath Fallsiin olisi suht helppo päästä, mutta googletettuani siellä olevat urheiluliikkeet, ne näyttivät enemmän metsästyspainoitteisilta. Tarkoitukseeni soveltuvien kenkien löytyminen epävarmaa.

B) Liftaa Medfordiin REI:hin, josta kengät oli tilattu. Samalla kerralla saisin myös ostettua uudet. Tämän suunnitelman miinus on todennäköisesti vaikeampi liftaus, varsinkin takaisin päin.

Kraatterijärvi

Jalat turposivat kuumuudessa niin paljon että oli pakko vähän tehdä kenkiin lisää tilaa

Sekalaista vaellus-sakkia hengaili kaupan edessä

Yön pimeinä tunteina olin päättänyt, että liftaan Medfordiin. Sieltä ainakin varmasti saisin sopivat kengät ja samalla palautettua Salomonit. Nyt sinne piti vain päästä jotenkin. Revin pahvilaatikosta sopivan kokoisen liftauskyltin ja menin leirintäalueen kauppaan lainaamaan tussia. MEDF... ehdin kirjoittaa, kun kaupan tytöt hoksasivat sen. "Ai tarvitset kyydin Medfordiin? Voit tulla meidän kanssa iltapäivällä, jos haluat?" Totta kai halusin! He olivat menossa asioille Medfordiin ja tulossa vielä takaisinkin samana päivänä, he lupasivat heittää minut ulkoiluliikkeeseen. Mutta lähtö olisi vasta viideltä illalla. Eipä se mitään, olen hengaillut päiviä ikävämmissäkin paikoissa.

Istuin koko päivän kaupan edessä seuraten kun vaeltajia tuli ja meni. Osa etelästä, osa pohjoisesta. Tuttujakin tuli; Trouble ja Rogue, Sassafraz, korealainen Baram ja ihan uusia soboja, joita en ollut vielä tavannut. Sain kerättyä muiden jättämistä ylimääräisistä ruoista vielä niin paljon, ettei minun tarvinnut enää ostaa kuin vähän tonnikalaa, patukoita ja juustoa seuraavalle neljälle päivälle. Etelästä lähteneet vaeltajat olivat selkeästi nihkeämpiä jutustelemaan, olin huomannut saman polullakin. Ja varsinkin miehet näyttivät kaikki samalta; partaa ei oltu ajettu eikä hiuksia leikattu sitten Meksikon rajan, eikä tietysti tarvitsekaan, olisi se aika turhaa kun on erämaassa koko ajan. Päällä pitää ilmeisesti olla joku hassun hauska hawaijipaita ja ihan liian lyhyet shortsit (mikä juttu?). Ehkä matkalla on joku kauppa, missä tällaisia vaatteita myydään, me sobot emme vain vielä ole päässeet sinne asti.

Viideltä hyppäsin kaupan tyttöjen kyytiin ja ajoimme melkein 1,5 tuntia Medfordiin. Minut pudotettiin ensimmäisenä REI:n eteen ja tytöt lähtivät omille asioilleen. Palautin Salomonit kassalle ja suuntasin kenkäosastolle etsimään sopivampia kenkiä. Sovitin monia eri merkkejä, etsin tarpeeksi leveää lestiä. Finaaliin pääsi Merrell, Oboz ja Keen. Oboz oli minulle ihan uusi merkki, ikävä kyllä sekin tuntui vähän liian tiukalta. Päädyin Keenin Targhee Vent varrettomiin vaelluskenkiin. Kävelin Uuden-Seelannin Eteläsaaren halki Keenin kengissä, joten tiedän että ne sopivat minun jaloilleni. Kenkäostosten jälkeen ehdin vielä käydä Subwayssä iltapalalla ja tytöt halusivat asioida myös Walmartissa. Minäkin menin huvikseni pyörimään Walmartiin, siellä on kaikkea! Löysin kivat shortsit seitsemällä dollarilla, ostin ne, koska omani ovat nyt liian isot ja tippuvat kohta jalasta.

Olin niin onnellinen, että kenkäasia järjestyi näin helposti, eikä minun tarvinnut lähteä liftaamaan. Aamulla pääsisin taas jatkamaan matkaa!

Ai että, uudet kengät joissa on tilaa kaikille varpaille!