The End!!!

Idyllwild - Warner Springs - Lake Morena - Meksikon raja, 7 päivää: 35,2*47,6*54,1*43,2*41,6*42,4*18,6=282,7 km

Idyllwildista etelään PCT seurasi taas korkeaa harjannetta, jolla onneksi tuuli mukavasti. Muuten päivä olisi ollut tosi kuuma. Olisin halunnut lähteä kaupungista liikkeelle aikaisemmin, mutta koska tarvitsimme Auroran kanssa kyydin polulle, oli kiltisti mentävä Lauran ja Matthewn aikataulujen mukaan. Ei sitä voi pakottaa ketään nousemaan viideltä lauantai aamuna kuskaamaan vaeltajia. Tavoitteeni oli kävellä valtatie 74:lle, jonne oli reilut 30 km. Lähinnä siksi, että ennen sitä ei ollut vettä missään. Saavuin valtatielle heti auringonlaskun jälkeen, mutta tien varressa oleva vesipiste oli tyhjä. Tiellä oli auto parkissa ja kolme ihmistä seisoi auton vieressä, yksi heistä oli vaeltaja "Balloons", jonka hänen vanhempansa olivat kyydinneet polun varteen viimeiselle PCT-etapille. Balloons lähti otsalampun valossa pimeälle polulle ja minä hyppäsin hänen vanhempiensa kyytiin. He ajoivat minut parin kilometrin päähän Paradise Valley Cafeen, joka on kuuluisa PCT:n parhaista burgereista. Täytin vatsani rasvaisella hampurilaisella, juomapulloni vedellä ja kävelin tien vartta takaisin polulle. Jatkoin matkaa vain sen verran ettei autojen äänet enää kuuluneet ja pystytin telttani.

Kuivaa ja kuumaa

Aamulla kun heräsin, jokin ei täsmännyt. Yleensä kännykkäni herätys soi viideltä, mutta kun heräsin ja katsoin rannekelloani, se oli jo yli viisi eikä herätyskello ollut soinut. Kännykän kello näytti tuntia vähemmän. Hetki piti puoliunessa pähkäillä, mitä oli tapahtunut, ennen kuin tajusin että kyseessä saattaa olla talviaikaan siirtyminen. Google vahvisti asian, kelloja oli siirretty tunti taaksepäin.

Pari tuntia käveltyäni törmäsin taas Balloonsiin, hän oli siis kävellyt koko reitin etelästä pohjoiseen, lukuun ottamatta tätä viimeistä pätkää valtatie 74:lta etelään. Aikaisemmin kesällä hän oli löytänyt useamman tyhjän heliumpallon polun varrelta ja kantanut ne seuraavaan kylään roskikseen, siitä hän oli saanut polkunimen "Balloons" (=ilmapallot). Hänen ensimmäisenä löytämänsä pallo roikkui edelleen repun ulkopuolella.

Tänään matkan varrella oli pari vesitankkia ja yksi lähdekin, josta sain täytettyä vesipulloni. Päivä oli kuuma, joten pidin pitkän lounastauon lähteen vierellä kasvavien puiden varjossa. Muuten maisema oli hyvin aavikkomaista, hiekkainen polku ja erilaisia kaktuksia joka puolella. Juuri ennen auringonlaskua täytin vesipulloni paikallisen farmarin vesitankista, jota vaeltajat saavat käyttää. Jätin pari dollaria lahjoituslaatikkoon joka oli kiinnitetty tankin kylkeen. Auringonlasku oli taas uskomattoman kaunis, jouduin pysähtymään useampaan otteeseen ihailemaan värejä taivaalla. Varsinkin nyt kun vaellusta on jäljellä enää muutama päivä, haluan painaa nämä hetket mieleeni vielä paremmin. Jokaisen auringonnousun ja laskun.

Pitkän vaelluksen loppuminen on yhtä aikaa iloinen ja surullinen asia; iloinen muun muassa siksi, kun voi taas pukeutua muihinkin vaatteisiin kuin niihin mitä on repussa, syödä normaalia ruokaa, käydä suihkussa useammin kuin kerran viikossa ja tietenkin kun pääsee palaamaan kotiin. Mutta olin myös surullinen, koska käveleminen ja ulkona oleminen oli ollut koko elämäni viimeisen neljän kuukauden aikana ja olin nauttinut ihan joka hetkestä. Kylmät yöt märissä kamppeissa ja tuskaisen kuumat päivät kenkien hiertäessä sekä jatkuva nälkä kuuluvat lajin luonteeseen ja saavat arvostamaan helpompia päiviä entistä enemmän. Surullista on myös jättää taakse vaellusyhteisö, olin tavannut matkan varrella taas ihan mahtavia ihmisiä, joita toivottavasti näen joskus uudestaan joillain toisilla poluilla.

Aikainen aamu polulla

John Muir ja kumppanit tervehtivät vaeltajia vesitankin luona.

Balloons

Mike's farmin vesitankki

Koska kelloja siirrettiin tunti taaksepäin, siirsin herätykseni neljään aamulla, aurinko nousi 5.30. Lounasaikaan saavuin Warner Springsiin, jossa noudin postista viimeisen ruokatäydennykseni. Pidin pienen tauon kylän Resource Centerissä, joka on jonkunlainen kerhotalo. Se ei ollut edes virallisesti auki, mutta ystävällinen työntekijä Patrice päästi minut sisään. Kerhotalolla sai ladata laitteensa, ostaa ruokaa ja juomaa, täyttää vesipullot ja käyttää vaikka tietokonetta. Patrice kertoi että aikaisemmin kesällä heillä oli vilskettä, kun noin 2200 noboa (etelästä pohjoiseen vaeltavaa) kulki kylän läpi. Nyt kerhotalolla oli lisäkseni vain yksi vaeltaja "Zig zag", jota en ollut tavannut aikaisemmin.

Pakattuani viimeisen neljän päivän ruoat reppuuni ihanan viileäksi ilmastoidussa kerhotilassa, jatkoin matkaa paahtavan kuumaan hiekkaerämaahan. Pian saavuin kuuluisalle Eagle Rockille, joka on kotkan muotoinen kivimuodostelma. Paikalla ei ollut ketään muita, joten jouduin ottamaan kuvani itselaukaisijalla. Kuumuus meni taas jalkoihin, oikean jalan kenkä alkoi hiertää ikävästi jalan kaaren kohdalta. Otin kengät pois ja huomasin että pohjallinen oli kulunut siitä kohtaa. Kun on kuuma ja jalat turpoaa sekä hikoaa paljon, alkaa pelkkä sukkakin helposti hiertää.

Kellojen siirtämisen ansiosta aurinko laski tietysti tuntia aikaisemmin ja ilma viileni vihdoin, kävelin viimeiset melkein kolme tuntia pimeässä. Ennen leiriytymistä kävelin reitiltä sivuun hakemaan vettä vesipisteestä. Pienen hiekkatien päähän oli tuotu kolme lavallista viiden litran vesipulloja vaeltajia varten. Pulloja oli vielä hyvin jäljellä, ne riittäisivät varmasti tämän vaelluskauden loppuun. Pimeällä polulla melkein astuin ison karvaisen hämähäkin päälle, joka vain hengasi keskellä polkua. Se ei liikahtanutkaan, vaikka laitoin kamerani parinkymmenen sentin päähän siitä.

Olin pitänyt hyvää vauhtia päällä koko päivän, kuumuudesta huolimatta kilometrejä kertyi eniten koko vaelluksella; 54. "Palkintona" pitkästä matkasta oikean jalan pohjaan oli kuitenkin tullut iso rakko siihen kaaren kohdalle, johon pohjallinen hankasi. Olin kesken päivän yrittänyt laittaa siihen compeedin, joka auttoikin jonkun aikaa, mutta päivän lopussa se oli liimaantunut kiinni myös sukkaan ja minun oli pakko repiä se irti sekä sukasta, että jalasta. Siinä taistelussa rakko repesi ja verensekaista nestettä valui ulos. Saa nähdä pystynkö kävelemään seuraavana päivänä.

Gimlin polun varteen tuoma kylmälaukku oli täynnä viileitä virvokkeita! Hän vaelsi PCT:n itsekin ja oli juuri päässyt Meksikon rajalle, halusi vielä ilahduttaa perässä tulevia vaeltajia ennen paluuta kotiin.

Eagle Rock

Kuuuuma.....

Aamulla otin oikeasta kengästä pohjallisen kokonaan pois ja laitoin jalkaan kaksi sukkaa. Näin kipu ei ollut niin paha ja pystyin jatkamaan matkaa. Jouduin kuitenkin hidastamaan tahtia ja tein samalla päätöksen olla Meksikon rajalla vasta perjantaina aamulla torstai-illan sijaan.Viimeiset päivät polulla menivät äänikirjoja kuunnellessa. Kuumuus paheni joka päivä, kun taas yöt saattoivat olla hyvinkin kylmiä. Kun leiriydyin Long Canyon Creekin kuivuneen uoman vierellä Mount Lagunan jälkeen, lämpötila laski yöllä alle nollan. Teltan ulkopuolella kuivumassa olleet sukkani olivat aamulla jäässä, onneksi minulla oli toiset sisällä makuupussissa. Kenkä toimi niin hyvin ilman pohjallista, että otin sen lopulta pois toisestakin kengästä.

Toiseksi viimeisenä päivänä kävin Lake Morenan leirintäalueella suihkussa ja kylän kaupalla syömässä. Kaupalla törmäsin myös Auroraan, jota en ollut nähnyt sen jälkeen kun hän jäi Idyllwildista lähtiessä jälkeen. Hänen lisäkseen kaupalle ilmestyi Bella, jonka olin tavannut ensimmäisen kerran sinä päivänä kun kävin Kanadan rajalla! Bellan mukana oli hänen veljensä Peter, joka oli lähtenyt mukaan viimeiselle 600 kilometrille. Olin innoissani, koska olin jo pelännyt että saavun rajalle yksin, nyt minulla olisi tuttuja kavereita kenen kanssa jakaa se hetki.

Leiriydyimme kaikki viimeisen yön samassa tuulisessa paikassa 19 km päässä rajalta. Tunnelma oli illalla hilpeä, kukaan ei tuntunut olevan kovin surullinen vaelluksen päättymisestä. Mietimme yhdessä mitä kukin tekisi ensimmäisenä, kun pääsemme ihmisten ilmoille.

Viimeisenä vaelluspäivänä heräsin neljältä aamulla siihen kun Aurora alkoi keittämää aamuteetä teltassaan. Tunnissa olimme kaikki jo liikkeellä, viimeiset neljä tuntia kävelyä Meksikon rajalle! Taivalsimme kaikki omissa oloissamme, taisin hymyillä koko matkan. Polku oli helppo ja matka taittui nopeasti. Kolme kilometriä ennen rajaa poikkesin Campon kylässä kaupassa hakemassa pullon kuohuviiniä. Myyjä tajusi heti, minne olin matkalla ja onnitteli saavutuksesta.

Saapuessani rajalle siellä odotti vielä yksi yllätys; tuttu vaeltaja Suhengza oli myös juuri päässyt perille! Olin nähnyt hänet viimeksi Kennedy Meadowsissa yli kuukausi sitten. Bellan ja Peterin äiti oli tullut hakemaan heitä autolla ja tuonut mukanaan niin paljon ruokaa että siitä riitti kaikille. Pian Aurorakin tuli kantaen mukanaan isoa kokispulloa, tietenkin, koska hänen polkunimensä on Soda (=limsa). Otimme poseerauskuvat PCT-monumentin kanssa, yhdessä ja erikseen. Söimme Bellan äidin peräkontin tyhjäksi ja halasimme hyvästiksi. Minut tuli hakemaan John, joka on Pacific Crest Trail-yhdistyksessä ja tarjoaa vaeltajille kyytejä San Diegoon. Olin niin innoissani, haikea, iloinen ja väsynyt, että unohdin ihan täysin allekirjoittaa viimeisen polkurekisterin, joka on monumentin vieressä. Onneksi kuvat kuvat kuitenkin todistavat, että olen ollut siellä.

Viimeinen maili!

Bella ja Aurora

Bella ja Bellan äiti