PCT - Vuoristosta aavikolle

Nyt kun olen ollut kotona pari kuukautta vaelluksen päättymisen jälkeen, on aika pohtia miten matka loppujen lopuksi menikään. Kaikkihan sujui ihan loistavasti. En ollut kipeänä koko matkalla, huonoa säätä ei ollut kuin muutamana päivänä koko reilun neljän kuukauden aikana. Kropan kestämisen kannalta ainoat ongelmat olivat jalkojen kanssa Oregonin kuumilla laavakentillä, kun jo valmiiksi numeroa isommat kengät jäivät pieniksi jalkojen turvotessa, sekä loppumatkan alaselkäkivut, jotka nekin onneksi menivät ohi.

Washingtonissa piti vähän väliä pysähtyä ihailemaan maisemia.

Niin paljon vettä joka puolella ja niiiin vihreää!

Washingtonissakin oli isoja palaneita alueita

Hienointa tässä reitissä on mielestäni se, että kaikki etapit ovat niin erilaisia. Washingtonin osavaltiossa vaelsin upeissa vehreissä metsissä Kaskadien vuoristossa, jossa vuoristopurot solisivat joka puolella ja polulla piti väistellä karhunkakkoja sekä liian uteliaita peuroja. Washingtonissa tunsi tosissaan olevansa erämaassa; vastaan ei tullut hiekkateitä eikä sähkölinjoja, kuten esimerkiksi Oregonissa. Uintitauot kirkkaiden vuoristolampien rannalla virkistivät, silloin kun en joutunut pakenemaan hyttysparvia (hyttyshuippu sijoittui Washingtonin eteläosiin sekä Oregonin alkuun). Huimat korkeuserot reitillä kasvattivat kuntoa ja reisilihaksia.

Trubaduuri uimassa, taustalla Mt Jefferson

Laavakentät. Kuumuus. Hiki valuu silmiin ja kirvelee, jalat turpoaa niin ettei mahdu kenkiin...

Oregon oli kuuma. Ja maisemiltaan paljon hienompi sekä monipuolisempi kuin olin kuvitellut. Oregonissa käveltiin tulivuorelta toiselle, seuraava vuori näkyi aina horisontissa kun olit yhden ohittanut. Laavakentät tulivuorten välissä toivat vaihtelua maisemiin. Onneksi kuumuuden keskellä pääsi edelleen pulahtamaan järviin, mutta vettä oli jo selkeästi paljon vähemmän. Varmaan pariin kuukauteen en tarkistanut säätiedotusta ollenkaan, koska aina vain aurinko paistoi ja taivas oli pilvetön! Oregonissa oltiin selkeästi lähempänä asutusta, ihmisiä oli enemmän ja tässä vaiheessa myös nobot (Meksikosta Kanadaan vaeltavat) alkoivat tulla sankoin joukoin polulla vastaan. Saatoin nähdä lähes sata noboa päivässä. Olin todella iloinen, että olin valinnut toisen suunnan. Oregonin eteläpuolella vastaan tuli myös savu. Kalifornian metsäpaloista tuleva savu levisi tuulten mukana satoja kilometrejä, se alkoi suurin piirtein Crater Laken paikkeilla ja paheni siitä aina Pohjois-Kaliforniaan asti. Ashlandissä ympäröiviä vuoria ei näkynyt ollenkaan, mutta savua ei ollut kuitenkaan niin paljon, että se olisi vaikuttanut hengittämiseen.

Olin lukenut monien nobojen kommentteja Pohjois-Kalifornian tylsyydestä, mutta todellisuus oli ihan muuta! Voin kuvitella, että jos on juuri kävellyt Sierran vuoriston halki, ei mikään ole enää yhtä kaunista. Mutta minusta esimerkiksi Marble Mountains Pohjois-Kaliforniassa oli todella hieno alue! Siellä näkyi enemmän taas eläimiäkin, mitä ei Oregonissa niin paljon ollut. Näin karhuja ja puumien jälkiä, mutta itse puuma jäi näyttäytymättä. Tosin olen melko varma, että ne katselivat kyllä minua piilostaan...

Savu teki auringonnousuista vielä hienompia

Jossain Pohjois-Kalifornian ja Sierran vuoriston välissä oli hetkiä, jolloin olin hieman kyllästynyt. Oli todella kuuma ja maisema ei hirveästi vaihdellut. Vettä oli vähän, joten sitä joutui kantamaan enemmän mukana. Sain kuitenkin uutta energiaa kun ylitin reitin puolivälin ja tiesin, että Meksiko on nyt lähempänä kuin Kanada. Esimakua Sierran vuoristosta sain kun lähestyin Lake Tahoeta, mäet kasvoivat isommiksi ja kivi oli muuttunut tuliperäisestä valkoiseksi graniitiksi. Desolation Wilderness juuri ennen South Lake Tahoen kaupunkia oli todella kaunis, sinne voisin lähteä joskus uudestaan. Sierran vuoristossa olin elementissäni, kun olin taas kaukana "sivistyksestä" ja pääsin ylittämään toinen toistaan korkeampia solia. Niistä aukesi niin hienot maisemat, etten osaa niitä edes sanoin kuvailla. Kävelin koko Sierran ylitse yksin, toki toisinaan näin muitakin vaeltajia mutta välillä meni parikin päivää ilman ihmiskontaktia. Sää oli haastava, mutta sen ansiosta sain taas lisää itsevarmuutta siihen että osaan tulkita sään muutoksia vuoristossa ja tehdä päätöksiä sen mukaan. Selvisin kylmistä öistä ja sain aina varusteeni kuiviksi, vaikka ne välillä kastuivat ihan läpimäriksi. Tajusin oman vahvuuteni oikeastaan vasta kun kuulin monen muun luovuttaneen ja jättäneen Sierran ylityksen toiseen kertaan.

Sateisen päivän jälkeen upea auringonnousu Pinchot-solassa!

Huonosti onnistunut yritys hymyillä Kearsarge-solassa, taas huonossa säässä

Näkymä alas PCT:n korkeimmasta kohdasta; Forester Pass (4000m)

Vuoristosta laskeutuessani maisema muuttui parissa päivässä ihan täysin. Pian kävelin hiekkaerämaassa, jossa piikkipuskapallot lensivät tuulen mukana ja vastaan tuli skorpioneja sekä isoja karvaisia hämähäkkejä. Myös lämpötila nousi, mikä oli ihan tervetullutta kylmien vuoristo-öiden jälkeen. Mutta sitä tasaista maastoa mitä odotin, ei ikinä tullut. Ihan vain tiedoksi; aavikollakin on korkeuseroja ja niitä on paljon! Suurimman osan ajasta polku kulkee ylhäällä vuorilla ja se tasainen hiekka-autiomaa levittäytyy alhaalla molemmin puolin. Tällä viimeisellä etapilla näin upeimmat auringonnousut ja laskut, oli hienoa istua pimeydessä korkealla vuorilla ja katsella alhaalla loistavia kaupunkien valoja. Aavikolla veden vähyys vaikeutti matkantekoa, suunnitteluun oli käytettävä paljon aikaa ja tarkistaa useammasta eri lähteestä tulevien vesitäydennysten luotettavuus. Olin tästä osiosta vähän huolissani etukäteen veden vähyyden takia, mutta loppujen lopuksi sekin meni hyvin. On vain aina kannettava mieluummin vähän liikaa vettä kuin liian vähän, eikä ihmisten ylläpitämiin vesivarastoihin pidä luottaa sokeasti.

Monista vaellusblogeista olen lukenut, kuinka pitkä vaellus on muuttanut ihmistä matkan aikana. Varmasti muuttaakin, varsinkin jos se on ensimmäinen pitkä vaellus. Olen yrittänyt miettiä, muutuinko tällä matkalla jotenkin, mutta mielestäni en. Paitsi ulkoisen olemuksen osalta, kun matkalle jäi ainakin 7 kiloa ja kaikki vaatteet ovat nyt liian isoja. Mutta muuten koen olevani ihan se sama ihminen joka olin kesäkuussa vaellukselle lähtiessäni, nyt vain taas yhtä hienoa kokemusta rikkaampi.

Seuraavaksi kirjoitan yhteenvedon varustevalinnoistani PCT:llä ja tilastoja muun muassa kävelemistäni päivämatkoista ja matkabudjetista.