30 kilometrin ylämäki

Big Bear - Idyllwild 4 pv: 46,1*50,4*36,2*15=147,7 km

Big Bearista lähtiessä laitoin jonkun ison vaihteen päälle, kilometrejä kertyi hyvää tahtia. Polku oli ihanan helppo, vaikka eipä se tasainen ollut vieläkään. Aamu oli kaunis, kävelin taas ylhäällä vuorilla ja tasainen aavikko näkyi kauempana alhaalla. Auringonnousun jälkeen törmäsin muutamaan villiaasiin, jotka eivät päästäneet minua kameroineni kovin lähelle vaan juoksivat karkuun. Tapasin matkan varrella myös taiwanilaisen tytön, Auroran (trail name: Soda). Hän oli kävellyt lähes koko PCT:n etelästä pohjoiseen, nyt häneltä puuttui enää tämä viimeinen pätkä Cajon Passistä Meksikon rajalle, jonka käveli siis pohjoisesta etelään. Auroralla oli niin vahva aksentti, että jouduin kysymään kaiken kahdesti ennen kuin sain selvää mitä hän sanoi.

Illalla alkoi tuulla kovasti kun pysähdyin lähteelle täyttämään vesipulloni. Olin kävellyt jo 43 kilometriä ja valmis leiriytymään, mutta olin alueella joka oli palanut vähän aikaa sitten, eikä siellä olisi periaatteessa saanut leiriytyä. Piti vain löytää leiripaikka jossa ei olisi palaneita puita ympärillä, ne kun saattaisivat kovassa tuulessa kaatua päälle. Löysin sopivan paikan ja pystytin telttani. Enää alle 400 kilometriä jäljellä!!!

"Polkuenkelit" Papa Smurf ja Mountain Mama ylläpitävät tätä vesipistettä Big Bearin lähellä

Palanutta metsää

Aamulla ohitin Auroran teltan vain 10 minuuttia oman leirini jälkeen, hänkin oli jo hereillä, otsalampun valo heilui teltassa. Tänään koko päivä olisi alamäkeä valtatie 10:lle asti, polku seuraili pientä puron uomaa rotkon pohjalla, purossa lirutti välillä vähän vettäkin! Lämpötila nousi taas yli kolmeenkymmeneen ja aurinko oli polttavan kuuma. Yritin virittää huivin roikkumaan lippiksen alta kasvojen eteen kun aurinko paistoi sivulta eikä lippa riittänyt. Olin hikinen ja aurinkolasit valuivat koko ajan ärsyttävästi nenää pitkin. Polku nousi harjanteelle, josta oli hienot maisemat San Jacinto-vuorille edessä päin, sinne nousisin seuraavana päivänä. Aurora ohitti minut kun pidin lounastaukoa harjanteen päällä.

Vettä oli onneksi sopivin väliajoin, Whitewater River oli oikein kunnolla virtaava puro ja ihana näky kuumana päivänä! Otin kengät pois ja vilvoittelin jalkojani vedessä. Ennen valtatietä ohitin vielä tuulipuiston, jonka toimiston ulkopuolella oli pieni katos ja kylmälaukku täynnä vesipulloja vaeltajille. Joku oli jättänyt laukkuun myös karkkia, näistä virkistyneenä jatkoin matkaa kohti valtatietä. Aurinko alkoi laskea ja lämpötila oli taas siedettävä. Halusin päästä tien toiselle puolelle, josta alkaisi koko Pacific Crest Trailin pisin yhtämittainen nousu; yli 2200 metriä! Nousun alussa on paikallisen vesilaitoksen asentama vesihana, siitä saisin vielä täytettyä pulloni pitkää ylämäkeä varten.

Aurora oli jo pystyttänyt telttansa vesihanan lähelle kun saavuin sinne pimeässä. Yhdessä tutkimme PCT:n vesiraporttia ja Guthookin karttasovellusta tullen siihen tulokseen että seuraava vesi on vasta yli 50 kilometrin päässä Idyllwildin kylässä. Se tiesi painavaa reppua täynnä vettä!

Valtatie 10:n alitus

San Jacinto-vuoret

2200 metrin nousu oli onneksi yli 30 kilometrin matkalla, mutta koville se otti silti kun repussa painoi kuusi litraa vettä. Onnea oli myös viileämpi päivä, lämpötila laski koko ajan mitä korkeammalle nousin. Ylhäällä Mt San Jacinton harjanteella jouduin laittamaan kuorivaatteet päälle kylmän tuulen takia. Moni käy huiputtamassa Mt San Jacinton matkan varrella, se on vain pari kilometriä reitiltä sivuun ja noin 500 nousumetriä lisää. Minä en sinne halunnut lähteä, parin tonnin nousu oli ihan tarpeeksi ja veden puute reitillä oli ongelma. Keväällä kun nobot kävelevät tästä, lumen sulamisvedet virtaavat alas vuoren rinteitä, nyt ne ovat kaikki kuivia.

Vuoren rinteillä kuljin aivan ihanassa metsässä, havunneulasilla pehmustettu polku on aina niin mukava kävellä ja puiden lomasta aukeni hienot maisemat alas laaksoon. Löysin kivan leiripaikan, joka oli sopivasti tuulensuojassa. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin tuuli joka paukuttaa telttakangasta koko yön niin ettei saa nukuttua. Strawberry camp on suosittu leiripaikka San Jacinton huipulle aikoville, siellä oli nytkin vanhempi pariskunta joka oli lähtenyt aamulla Idyllwildista. Sinne kävelisin aamulla, Idyllwild olisi viimeinen pysähdys ennen Meksikon rajaa!!!

Idyllwild oli evakuoitu aikaisemmin kesällä liian lähelle levinneen metsäpalon takia. Palo ei onneksi levinnyt aivan kylään asti, mutta sen laitamilla olleita taloja oli palanut. Pacific Crest Trail oli edelleen suljettu kylän kohdalta, koska polkua ei oltu ehditty kunnostaa turvalliseksi edellisen vuoden palojen jäljiltä ja tämän vuoden palo tuhosi myös kiertotien. Ainoa vaihtoehto oli siis laskeutua PCT:ltä alas kylään ja hankkia kyyti Apple Canyonin tien päähän, josta oli 8 km takaisin ylös harjanteelle suljetun alueen toiselle puolelle. Suljettu pätkä oli noin 15 kilometriä.

Olin Idyllwildissa jo kymmenen maissa aamulla, menin suoraan leipomon kahvilaan aamupalalle. Munakas ja kunnon kuppi kahvia maistui taas niin hyvälle! Paikallinen trail angel Laura oli luvannut majoittaa minut kotiinsa, hän tulisi hakemaan minut kunhan olisin saanut tehtyä ruokaostokset seuraavaa etappia varten. Törmäsin taas Auroraan, Laura kutsui myös hänet yöksi luokseen. Laura ja hänen miehensä Matthew asuvat Los Angelesin lähellä meren rannalla, mutta olivat vajaa vuosi sitten hankkineet kakkoskodin täältä vuorilta. Laura oli koulutukseltaan asianajaja, Matthew puolestaan kuvaa työkseen dokumentteja. Majoituimme söpöihin mökkeihin heidän pihallaan, illalla Laura kokkasi meille herkullisen illallisen ja sain jopa lasillisen punaviiniä! Idyllwildista oli enää alle viikko PCT:n loppuun Meksikon rajalle, vajaa kolmesataa kilometriä. Olin lähettänyt viimeisen ruokatäydennyksen Warner Springsiin, jonne oli noin kolmen päivän kävely Idyllwildista. Aamupalan jälkeen Laura ja Matthew ajoivat minut ja Auroran aamulla Apple Canyon Roadille, josta pääsimme nousemaan takaisin PCT:lle Spitler Peak Trailiä pitkin.

Alhaalla laaksossa näkyy valtatie 10 ja vuoret joiden yli kävelin edellisenä päivänä

Vettä ei ollut lainkaan yli 50 kilometrin matkalla, lähdin ylämäkeen mukanani 6 litraa.

Viime vuonna kadonnutta vaeltajaa etsitään yhä

Mt San Jacinto

Idyllwildin elokuvateatteri

Ihana pikku mökkini Lauran ja Matthewn luona

Idyllwild on legendaarinen kalliokiipeilypaikka, museossa oli esillä kiipeilyhistoriaa

Aurora

Kiitos Laura ja Matthew

Vaelluspaita alkaa vedellä viimeisiään. Mutta niin alkaa vaelluskin!