Takaa-ajo
South Lake Tahoe - Sonora Pass - Yosemiten kansallispuisto, 7 päivää: 17*34,3*30,7*31*26*45*36,6=220,6 km
Sain Damianilta kyydin takaisin Echo Lakelle, mistä hän oli minut toissa päivänä noukkinut. Oli jo iltapäivä, ehtisin juuri sopivasti kävellä parikymmentä kilometriä Showers Laken pienen järven rantaan leiriytymään. Etappi Sonora Passiin on 120 kilometriä, minulla olisi neljä päivää aikaa kävellä se, koska ruokatäydennykseni olisi solassa maanantaina aamupäivällä. Minulle sopi oikein hyvin kävellä vähän lyhyempiä päiviä jo senkin takia, että polku nousee nyt koko ajan korkeammalle ja 3000 metrissä ohuemman ilman jo tuntee.
Vähän ennen leiripaikkaa tapasin polulla Watermelonin (=vesimeloni), japanilainen vaeltaja, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Hän puhuu aika huonoa englantia, eikä todennäköisesti ymmärrä läheskään kaikkea mitä hänelle juttelen, mutta hän on aina iloinen ja kova nauramaan. Leiriydyimme yhdessä järven rantaan juuri sopivasti auringon laskiessa.
Koska minulla oli yhtäkkiä paljon aikaa kävellä Sonoraan, nautiskelin verkkaisesta tahdista, pidin kahden tunnin lounastaukoja, venyttelin hyvin päivän päätteeksi ja nukuin yhdeksästä kuuteen. Kaksi ensimmäistä päivää meni helposti, kolmantena tuntui jo vähän tyhmältä leiriytyä ennen kuutta, kun olisin hyvin voinut vielä kävellä. Tiesin, että Strawbridget lähtivät South Lake Tahoesta samana päivänä kuin minäkin, mutta hieman myöhemmin. Jos he eivät saisi minua kiinni ennen solaa, odottelisin heitä sitten siellä. PCT nousi päivä päivältä korkeammalle, yli 3000 metriin päästiin ensimmäisen kerran juuri ennen Sonora Passia. Minulla korkeus ei juuri vaikuttanut, toki hengästyin vähän helpommin, mutta ei muuta. Himalajalla vaellukset vasta aloitetaan näistä korkeuksista. Yöt ei onneksi ole olleet niin kylmiä kuin pelkäsin, tilasin silti varmuuden vuoksi linerin makuupussille, haen sen Mammoth Lakesin postista samalla kun käyn tekemässä ruokatäydennyksen.
Ruska alkaa täälläkin näyttää hienolta, lehtipuut ovat vaihtaneet väriä kirkkaan keltaiseen ja joku maassa kasvava matala kasvi on muuttunut punaiseksi. Varsinkin noustessani ylemmäs kohti ensimmäistä yli 3000 metrin harjannetta, keltaisten puiden peittämät rinteet näyttivät hienolta auringonpaisteessa! Tämän harjanteen jälkeen PCT pysytteleekin melkein koko ajan 2500 metrin yläpuolella, ylittäen useita yli 3000 metrin solia, kunnes Sierran viimeinen ja korkein Forester Pass (4000m) on ylitetty ja polku lähtee vihdoin laskeutumaan alas vuoristosta kohti aavikkoa.
Kiipesin siis 3200 metriin, josta laskeutuisin pitkän mäen alas tielle, jossa minun oli tarkoitus odotella Strawbridgen perhettä, joiden tuttavien autossa minunkin ruokatäydennykseni oli. En ollut nähnyt heitä sitten South Lake Tahoen, joten heidän oli pakko olla takanani. Saavuin solan ylittävän valtatien varressa olevalle parkkipaikalle kymmenen maissa aamulla, yhdestä parkkipaikalla olevista autoista nousi mies joka kysyi olenko Suvi. Hänen oli pitänyt myös vaeltaa perheen mukana tänne asti, mutta oli joutunut liftaamaan pois polulta vuoristotaudin oireiden takia. Kun lentää Floridasta suoraan 2000 metriin ja lähtee huhkimaan vielä ylemmäs painava rinkka selässä, näin voi käydä. Sain häneltä karhukanisterini ruokineen, Strawbridget tulisivat kuulemma vasta myöhemmin iltapäivällä, koska tämä kyseinen heppu vuoristotauteineen oli hidastanut etenemistä alkumatkasta. Hän kävisi sillä aikaa läheisessä kaupungissa tankkaamassa auton ja syömässä. Syömässä?!? Olin hurrrrjan nälkäinen, en ollut ottanut tarpeeksi ruokaa edelliselle etapille. Hyppäsin siis hänen kyytiinsä ja hurautimme Bridgeportiin burgereille. Olin takaisin polulla parissa tunnissa.
Iso burgeri ja ainakin litra kokista vatsassa en päässyt kovin pitkälle sinä iltana, reppukin painoi taas aika paljon karhukanisterin ja viiden päivän ruokien kanssa. Korvasin menetetyt kilometrit lähtemällä aamulla liikkeelle jo pimeän aikaan. Tosin kuu oli nyt lähes täysi, sen valossa näki avoimessa maastossa kävellä ilman lamppua. Tunnin kävelyn jälkeen vastaan tuli mies, jonka kanssa pysähdyin vaihtamaan pari sanaa. Hän kertoi jonkun sobo (south bound hiker) unohtaneen pussukan edelliseen leiriin. Lupasin ottaa sen mukaan, ehkä saisin hänet vielä kiinni. Sain miehen puheesta sen käsityksen, että kyseessä on vain joku pikku pussi, mutta leiripaikalta löytyikin säkillinen vaatteita. Lisää painoa reppuun, juuri sitä tässä toivoikin. Mutta en voinut jättää pussia sinnekään, joten kiltisti köytin sen reppuni päälle ja jatkoin matkaa. Kyselin jokaiselta vastaantulijalta, olivatko he nähneet silmälasipäistä tyttöä (tällaisen kuvauksen mies minulle antoi). Kaikki sanoivat hänen olevan ainakin pari tuntia minua edellä, voi siis olla etten koskaan saa häntä kiinni, eikä hän varmasti huomaa pussin puuttuvan ennen kuin seuraavassa leirissä illalla.
En saanut silmälasipäistä tyttöä kiinni sinä päivänä, vaikka kävelin pidempään mitä olisin muuten kävellyt ja leiriydyin vasta auringonlaskun jälkeen pimeässä. Päivä oli ollut rankka, polku nousi harjanteelle, laskeutui taas alas laakson ja sieltä taas useamman sadan metrin nousu seuraavalle mäelle. Täysikuu oli taas niin kirkas, etten tarvinnut otsalamppua kun kokkailin illallista. Leiripaikkani oli kallion jyrkänteellä, josta oli hienot näkymät alas laaksoon, sen vastakkainen graniittiseinämä hohti valkoisena kuun valossa. Nojailin kiveen illallista syödessäni ja tuijotin vuoronperään pimeässä hohtavia vuoria ja tähtitaivasta. Tunsin olevani aika onnekas sillä hetkellä, vaikka olin ypöyksin pimeässä keskellä erämaata ja söin (taas) pikaperunamuussia tonnikalalla jalat päivän rasituksesta väsyneenä. Ehkä juuri siksi.
Korkeuseroja riittää
Aamulla nousin Dorothy Lake Passiin, jossa oli valkoisen graniittimöhkäleiden väliin piilotettuja pieniä kirkasvetisiä lampia. Tästä alkaisi Yosemiten kansallispuisto, jossa olin käynyt aikaisemminkin, mutta ihan eri alueella kuin missä PCT kulkee. Järvien välissä kävellessä huomasin hahmon kauempana polulla, kiihdytin vauhtia niin että pääsin lähemmäs ja huikkasin tervehdyksen. Pienikokoinen silmälasipäinen tyttö kääntyi ympäri, kysyin puuttuiko häneltä vaatepussukka. Kyllä vaan! "Little foot" oli tosiaan vasta illalla huomannut että pussi puuttuu, eikä uskonut näkevänsä sitä enää ikinä. Hän oli siis yllättynyt ja kiitollinen, että sai sen takaisin! Ja minä helpottunut kun reppuni keveni. Little Foot oli sinä aamuna kävellyt tunnin väärään suuntaan, muuten en olisikaan saanut häntä kiinni. Kaikella on tarkoitus....
