Kannibalisola

Quincy - Sierra City - Donner Pass - South Lake Tahoe, 8 pv: 23,8*42,6*39,6*31*39,8*34,2*46*30=287 km

Aika pian Quincystä lähdön jälkeen Sass sanoi, ettei voi hyvin. Kävelimme useamman tunnin, mutta leiriydyimme aikaisemmin kuin oli suunnitelma, koska Sassin olo oli kuumeinen. Olisin tietenkin itse voinut jatkaa matkaa ja Sass sanoikin ettei minun tarvitse jäädä, mutta en halunnut jättää häntä yksin kipeänä keskelle metsää. Onneksi leiripaikkamme vieressä oli puro, vettä ei tarvinnut hakea kaukaa. En ollut nukkunut kovin hyvin kaupungissa, joten menin itsekin nukkumaan heti kahdeksalta, kun oli pimeää. Unta riitti helposti aamukuuteen, jolloin käynnistin kaasukeittimen kahvia varten.

Kotona kun lähden retkeilemään, ensimmäinen yö teltassa menee aina makuupussissa pyöriessä, kun en saa nukuttua. Nyt se on näköjään kääntynyt toisin päin; en osaa enää nukkua normaalissa sängyssä. Kai siihenkin taas ajan kanssa tottuu, kun joskus vajaan parin kuukauden päästä saavun Meksikon rajalle ja on aika palata normaaliin elämään. Mitä se sitten tarkoittaakaan.

Sassafrassin olo ei ollut yön aikana parantunut, onneksi hän oli sentään saanut nukuttua kunnon unet. Tutkimme karttaa ja teimme suunnitelman; Sass kävelisi seuraavalle isolle tielle asti ja liftaisi sieltä takaisin Quincyyn lepäämään, kunnes olisi taas terve. Iltapäivällä hyvästelin hänet päästyämme tielle, jatkoin matkaa yksin kun hän jäi odottelemaan että joku ajaisi ohi ja ottaisi hänet kyytiin. Myöhemmin kuulin, että vain noin viiden minuutin odottelun jälkeen tietä pitkin tuli tukkirekka, joka vei hänet Quincyyn asti. En nähnyt ketään muita enää koko päivänä, paitsi yhden ylienergisen peuran, joka tepasteli koko illan ja yön telttani ympärillä kun yritin nukkua. Päivä oli ollut selvästi viileämpi kuin aikaisemmin, yölläkin lämpötila laski alle kymmeneen asteeseen. Jotenkin ilmassa oli syksyn tuntua, olihan se jo syyskuu!

Summer sausage on aika hyvää ja säilyy melko lämpimässäkin.

Seuraava päivä oli vielä viileämpi ja tuuli puhalsi niin, että pitkähihainen oli pidettävä päällä koko päivän. Oli outoa kävellä yksin, vaikka emme Sassin kanssa kävelleetkään varsinaisesti yhdessä, koska hänen tahtinsa oli nopeampi, mutta tauolla olimme aina yhdessä. Nyt en siis tiennyt, tulenko näkemään yhtäkään ihmistä koko päivänä. Korkeuseroja oli reitillä taas runsaasti, heti aamusta sain kiivetä 500 metriä ylös harjanteelle, jonka toisella puolella tietenkin laskeuduin saman verran alas. Maisemat olivat totisesti muuttuneet jylhemmiksi, kalliot olivat korkeampia ja jyrkkiä, eivätkä ne enää olleet laavakiveä, vaan vaaleanharmaata graniittia. Päädyin leiriytymään aika korkealla harjanteella, josta oli kyllä hienot näkymät, mutta paikka oli myös aika suojaton. Tästä minulla olisi enää reilut 10 kilometriä aamulla tielle, jota pitkin pääsen Sierra Cityyn, pieneen kylään parin kilometrin päässä polulta. Mutta ensin oli selvittävä yöstä, joka oli kylmä ja tuulinen. Lämpötila teltassa laski viiteen asteeseen, jouduin jo nukkumaan untuvatakki päällä jotta sain hupun päähän, vilttimallisessa makuupussissani kun ei sellaista ole ollenkaan.

Olin pyytänyt ystävääni Liaa, joka asuu San Franciscossa, lähettämään karhukanisterini Sierra Cityn kaupalle. Kanisteria ei lain mukaan tarvitsisi vielä täällä, mutta olin kuullut että tulevalla etapilla on paljon karhuja, yksi tuttuni oli menettänyt siellä ruokasäkkinsä karhulle yön aikana. Olen välillä vähän huono nukkumaan, kun jään kuuntelemaan kaiken maailman rapinoita ja luonnon ääniä, joten ajattelin että kanisterin kanssa minun ei ainakaan tarvitsisi pelätä yöllä että ruokani häviää parempiin suihin.

Saavuin kylään kymmenen maissa aamulla ja painelin suoraan Red Moose Cafen ovesta sisään ja tilasin aamupalaa. Kahvilassa ei ollut wifiä, mutta eteeni tuotiin kylän oma sanomalehti, josta luin muun muassa edellisen viikon säätiedotukset, sekä listan paikallisen sheriffin toimeksiannoista. Munakkaani oli erinomainen, tosin meille vaeltajille taitaa upota melkein mikä vaan mössö, ollaan helppoja asiakkaita. Kahvia tarjottiin lisää kiitettävän tiuhaan tahtiin, kertaakaan en ehtinyt tyhjentää kuppiani kokonaan. Vatsa täynnä kävelin kyläkaupalle, josta löysin kanisterini. Olin täyttänyt sen ruoalla San Franciscossa joskus kesäkuussa, enkä muistanut ollenkaan, mitä olin sinne laittanut. Ihan kelpo eväät siellä oli, pärjäisin niillä juuri sopivasti South Lake Tahoeen asti. Ostin lisäksi vielä muutamia patukoita kaupasta.

Kaupalla oli wifi, seuraavat kaksi tuntia istuin piknikpöydän ääressä ja kirjoitin työhakemusta taas yhteen mielenkiintoiseen paikkaan Rovaniemelle. Strawbridgen perhe ilmestyi kylään ja he levittivät ruokaostoksensa kaupan taakse, jokainen sulloi reppuunsa oman osuutensa, kaikki ylimääräinen laitettiin hiker boxiin. Olin heti kärppänä hiker boxilla katsomassa, mitä sinne laitettiin, olin nimittäin huomannut, että perheellä oli hyviä ruokia. Nappasin sieltä yhden metwurstin tyylisen makkaran ja pastilleja. Strawbridget menivät vuorostaan "punaiseen hirveen" syömään, minä lähdin takaisin polulle. Kuten melkein aina kylästä tai kaupungista lähtiessä, vastassa oli iso ylämäki. Karhukanisteri painaa noin kilon, sen kyllä huomasi, varsinkin ylämäessä. Tahtini tulisi varmasti hidastumaan tämän lisäpainon takia. Kävelin vielä noin 17 kilometriä kunnes parkkeerasin telttani pienen lähteen lähettyville.

Seuraava yöpaikka toi mieleen Uuden-Seelannin ihanat autiotuvat; yövyin Sierra Clubin ylläpitämässä Peter Grubb Hutissa, joka oli kunnostettu viimeisen päälle muutama vuosi sitten. Mökin ovet eivät ole lukossa, vaeltajat saavat käyttää sitä vapaasti kesäkuukausina. Talvella se on Sierra Clubin hiihtäjien käytössä ja yöpyminen vaatii varauksen. Seuraavaan talveen oltiin jo valmistauduttu, majan sisäseinustalle ja ulkopuolelle oli tuotu isoja pölkkyjä polttopuiksi. Tuvassa oli kaksi isoa pöytää, keittonurkkaus ja kamina. Yläkertaan meni tikkaat, siellä oli vain paljas lattia nukkumista varten sekä toinen uloskäynti. Ilmeisesti talvella lunta saattaa olla niin paljon, ettei ensimmäisen kerroksen ovea saada auki. Ulkohuussi oli myös kaksikerroksinen, ilmeisesti samalla ajatuksella, että kun lumi peittää alemman huussin oven, käytetään ylempää. Juuri kun olin tutkinut kaikki paikat, Strawbridget tupsahtivat ovesta sisään. Oli mukava kun sain seuraa ja sisällä olisi varmasti lämpöisempikin kun on enemmän porukkaa, tilaa oli ainakin hyvin! Jäin alakerran leveälle penkille nukkumaan ja annoin perheen vallata yläkerran. Tiesin, että joudun kuitenkin käymään yöllä pihalla, eikä vintin jyrkät portaat houkutelleet pimeässä könyämiseen.todella oudosti, tai käsittelivät sellaisia asioita, joista Yhdysvaltojen ulkopuolella asuva ei vain voinut tietää. Mutta eipä se mitään, kiva ilta silti! Seuraavana aamuna ehdin vielä hakea postista vaellussauvoihin tilaamani uudet kärjet, kivikko oli syönyt edelliset loppuun. Olin taas valmis polulle ja nousemaan Sierran vuoristoon!

Sierra city

Peter Grubb hut. Huomaa toisen kerroksen ovi, tätä käytetään talvella kun normaali sisäänkäynti on lumen peitossa.

Strawbridgen perhe

Majan kaksikerroksinen vessa. Alempi ovi on talvisin lumen peitossa, silloin käytetään toisen kerroksen vessaa.

Yö oli ollut kylmä, nurmikko oli huurteessa mökin läheisellä niityllä. Shortsit tuntuivat vähän liian kevyeltä varustukselta tähän aamuun, mutta aurinko lämmittäisi ilman nopeasti. Olin lähettänyt pitkät juoksutrikooni ja sadehousut itselleni South Lake Tahoeen, eli seuraavaan kaupunkiin. Sinne oli enää muutama päivä käveltävää, olin jo saanut järjestettyä yöpaikan Couchsurfingin kautta ja suunnittelin pitäväni lepopäivän.

Tulin valtatielle Donner-solassa, siellä törmäsin ruotsalaiseen Annaan, joka oli myös vaeltamassa PCT:llä, mutta emme olleet tavanneet aikaisemmin. Polulta oli vain noin puoli kilometriä tien varrella olevaan hiihtokeskuksen ravintolaan, kävimme Annan kanssa siellä syömässä lounasta. Näitä polun lähellä olevia ravintoloita saisi olla tasaisin väliajoin, että saisi useammin kunnon aterian. Kohta kun nousemme Sierran vuoristoon, niitä ei ole senkään vertaa. Ruokatäydennysten tekeminen Sierralla on haastavaa, joihinkin kyliin on vaellettava 20 km ylimääräistä polulta sivuun. En ole vielä päättänyt, mikä strategiani on ruokatäydennysten suhteen. Tämä Donner-sola on muuten saanut nimensä Donnerin veljesten mukaan, jotka johtivat 91 hengen porukkaa Sierran ylitse idästä länteen vuonna 1846, kun heidän valitsemansa oikotie ei ollutkaan hyvä. Hitaan etenemisen vuoksi heillä loppui ruoka kesken ja loppujen lopuksi he jäivät solan lähettyville jumiin talven tullessa. Talven yli alkuperäisestä porukasta hengissä selvisi vain 49. Heidän on arveltu selvinneen kannibalismin turvin.

Meidän ei onneksi tarvinnut ryhtyä ihmissyöjiksi, vaan meille tarjoiltiin mitä maukkaimmat hampurilaiset. Anna otti vielä marjapiirakan jälkiruoaksi. Donner-solan jälkeen PCT nousi korkealle harjanteelle, jota se seurasi pitkän matkaa. Harjanteen toisessa päässä horisontissa näkyi vihdoin amerikkalaisten legendaarinen lomapaikka; Lake Tahoe. Seuraava täydennyspaikka olisi järven eteläpäässä oleva South Lake Tahoen turistikaupunki. Ennen sitä ohitin useamman laskettelukeskuksen, kävelin tuolihissien alta ja tähyilin laskulinjoja lumettomilta rinteiltä. Juuri ennen saapumista Echo Lakelle, josta saisin kyydin kaupunkiin, kävelin Desolation Wildernessin läpi. Alue on vaaleanharmaan graniitin ja kirkasvetisten vuoristojärvien yhdistelmä, siihen kun lisätään pilvetön taivas ja auringonpaiste, niin meillä on paratiisi! Mutta paratiisista tiesi muutkin, mitä lähemmäs Echo Lakea tulin, sitä enemmän tuli päiväretkeilijöitä vastaan. Minulla oli hyvin aikaa siihen kun Couchsurfing isäntäni Damian tulisi noutamaan minut polun päästä, joten pidin pitkän lounas- ja kahvitauon Aloha-järven rannalla. Istuin pienellä hiekkarannalla joka oli isojen kivien välissä, sieltä en nähnyt muita ihmisiä, vain järven ja vastarannalla kohoavan vuoren.

Ennen parkkipaikkaa, josta minut haettaisiin, kävelin vielä Echo Laken ohi, jonka jyrkille rannoille oli rakennettu hulppean näköisiä huviloita. Polku kulki ylempänä rinteessä, ilmeisesti huviloihin pääsee vain veneellä. Olin sovittuun aikaan kolmelta iltapäivällä parkkipaikalla,. Hieman myöhässä Damian saapui hakemaan minut South Lake Tahoeen, joka on noin 22000 asukkaan kaupunki järven rannalla. Damian oli kotoisin sieltä ja asui isänsä rakentamassa talossa kultaisen noutajansa Deimosin kanssa. Talossa oli kolme kerrosta, tosin ylin kerros oli vain parisängyn kokoinen "torni", josta oli ikkunat kolmeen eri suuntaan. Se oli minun makuuhuoneeni! Takapihalta alkoi jonkunlaiset pellot ja horisontissa näkyi vuoret. Minulle grillattiin kasa lihaa ja kanaa illalliseksi, kuka sitä kasviksia kaipaisikaan, proteiinia pöytään! Kyytipojaksi tietenkin olutta. Damian tekee töitä kotona ja herää jo neljän maissa aamulla, joten olimme molemmat valmiita nukkumaan jo yhdeksältä illalla.

Donner-solassa

Donner-Sola

Desolation Wilderness

Seuraavan aamun istuin sohvalla viltin alla ja kittasin kahvia sekä päivitin blogia sillä aikaa kun isäntäni teki töitä. Iltapäivällä kävin ostoksilla; hankin uusia sukkia ja pipon, koska tulevalla etapilla tulee olemaan kylmempää kuin aikaisemmin. Tähänkin asti PCT on pysytellyt 2000 metrin tuntumassa, mutta Sierralla noustaan korkeimmillaan 4000 metrin korkeuteen. Suurin osa ylitettävistä solista on reilusti yli 3000 metrisiä. Olisin halunnut ostaa myös jonkunlaisen makuupussilakanan tuomaan lisälämpöä, mutta ne olivat retkeilyliikkeestä loppuneet.

Hankin ruoat seuraavalle neljälle päivälle Sonora Passiin asti, sekä viidelle sitä seuraavalle. Sonoran solasta olisi liftattava aika kauas, jos haluaisi kauppaan, joten sain sovittua Strawbridgen perheen kanssa, että jätän ruokatäydennykseni karhukanistereineen heille. He vaeltaisivat seuraavan osuuden muutaman ystävän kanssa, jotka veivät auton jo valmiiksi Sonoraan odottamaan, ruokineen ja kanistereineen (kanisteria tarvitsee siis lain mukaan Sonorasta etelään). Sovimme treffit solaan maanantaiaamuksi, jos emme näkisi polulla.Illalla kävimme Damianin kanssa syömässä sushia, joka oli ehkä paras ateriani koko reissulla!!! Ei ihan perinteistä japanilaistyylistä sushia, vaan sellaista missä oli käytetty mielikuvitusta ja aika erikoisiakin aineksia, kuten mangoa ja bataattia. Sushiövereiden jälkeen olikin sitten hyvä siirtyä pienpanimoon, jossa oli tietovisailta. Damianin ystävä Dave liittyi seuraan. En ymmärtänyt puoliakaan kysymyksistä, lähinnä siksi että ne oli muotoiltu jotenkin tosi oudosti tai käsittelivät sellaisia asioita, joista Yhdysvaltojen ulkopuolella asuva ei vain voinut tietää. Mutta eipä se mitään, kiva ilta silti! Seuraavana aamuna ehdin vielä hakea postista vaellussauvoihin tilaamani uudet kärjet, kivikko oli syönyt edelliset loppuun. Olin taas valmis polulle ja nousemaan Sierran vuoristoon!

Huoneestani oli ikkunat kolmeen suuntaan

Deimos

Damian ja Deimos