Sierra jatkuu

Kearsarge Pass - Forester Pass - Kennedy Meadows South - Tehachapi 10 päivää: 15,4*33,5*42,6*40,8*31*45,5*42,5*48,3*48,9*27=375,5 km

Aamulla kun kävelin viimeiset 4 km leiripaikastani tien alkuun, tapasin kaksi PCT-vaeltajaa joita en ollut ennen nähnyt. Aviopari Fairytale ja Sunshine olivat myös menossa Bishopin kaupunkiin, joten päätimme liftata yhdessä. Aikainen aamu ei ole hyvä aika yrittää saada kyytiä vaelluspolun päässä, porukkaa kyllä tuli autoilla ja lähti polulle, mutta kukaan ei ollut vielä menossa takaisin kaupunkiin. Pääsimme kuitenkin loppujen lopuksi Bishopiin, mutta siihen vaadittiin neljä eri kyytiä.

Olin ajatellut, että hemmottelisin itseäni ja menisin hotelliin, mutta kun kysyin muutaman paikan hintaa ja ne olivat halvimmillaan 140€/yö, menin suosiolla hostelliin. Bishop on suosittu kiipeilijöiden keskuudessa ja Hostel California olikin sisustettu kaikenlaisella kiipeilyyn liittyvällä rojulla. Fairytale ja Sunshine tulivat kanssani samaan kuuden hengen huoneeseen, joka tuli täyteen myöhemmin illalla. Suihku, pyykit, ruokaa, ostokset seuraavalle etapille, lisää ruokaa. Siinä tärkeimmät tehtävät, jotka piti hoitaa vielä samana päivänä. Kävimme syömässä mahdottoman isot annokset herkullista meksikolaista ruokaa, sitten vielä leipomossa jälkiruoalla. Hostellista sai onneksi lainata polkupyöriä, eikä meidän tarvinnut kävellä kaupungin laidalla olevaan ruokakauppaan. Olin vielä iltakuudeltakin niin täynnä meksikolaista ruokaa, että söin illalliseksi vain yhden jogurtin.

Kaverini Ilkka Suomesta oli ollut jo useamman viikon reissussa Kaliforniassa ja olimme yrittäneet sopia tapaamista jonnekin, mutta olimme menneet ristiin. Ilkka oli tuonut minulle salmiakkia ja luulin jo, että mahdollisuus nähdä jossain oli menetetty. Mutta kuinka ollakaan, Ilkka olikin vielä tyttöystävänsä Sandran kanssa Bishopin lähellä kiipeilemässä ja he tulivat aamulla moikkaamaan minua. Oli mahtavaa nähdä tutut kasvot ja puhua suomea, sain salmiakit! Ilkka lupasi vielä viedä minut takaisin Indepenceen, josta pääsisin takaisin polulle.

Independencen hostellissa oli tuttuja polulta, kävin moikkaamassa heitä ennen kuin jatkoin eteenpäin. Illaksi oli luvattu lumisadetta, muut aikoivat sen vuoksi jäädä hostelliin vielä toiseksi yöksi. Mutta minä en malttanut, sääennuste näytti seuraavasta päivästä lähtien hyvältä, eikä minulla ollut enää kuin yksi korkea sola ylitettävänä. Tai no kaksi, koska päästäkseni takaisin PCT:lle minun oli taas kiivettävä Kearsarge-solan yli ja käveltävä 12 "ylimääräistä" kilometriä.

Sain helposti kyydin ylös laakson pohjalta Onion Valleyn leirintäalueelle, josta polku alkaa. Saman tien kun heitin repun selkään, alkoi taivaalta rapista lunta. Noustessani kohti Kearsarge-solaa ukkonenkin jyrisi, mutta se kuului jostain kauempaa joten jatkoin päättäväisenä matkaa. Ylhäällä solassa pilvet hieman rakoilivat, sain siis pienet maistiaiset näköaloista alas laaksoon. Laskeuduin aivan laakson pohjalle siinä toivossa, ettei siellä olisi niin kylmä yöllä. Leiripaikalta löysin saksalaisen Katrinin, sama nainen jonka tapasin Muir-solan majalla melkein viikkoa aikaisemmin. Oli kiva että leirissä oli seuraa, huutelimme toisillemme telttojemme suojista.

Lunta tuli koko yön, telttani oli taas aamulla jäätynyt koppuraksi, ravistelin sen niin puhtaaksi lumesta kuin pystyin, että sain sen edes jotenkin käärittyä kasaan. Oli vielä pimeää kun lähdin liikkeelle, laakson pohjalta olisi reilun 1000 metrin nousu Forester-solaan, joka on koko PCT:n korkein kohta. Sen jälkeen olisin "turvassa", ylittänyt Sierran ennen talven lumimyrskyjä ja jäljellä olisi enää reitin aavikko-osuus.

Aurinko ei ylettänyt laakson pohjalle vielä pitkään aikaan nousunsa jälkeen, sää oli kuitenkin kaunis eikä ylämäessä ainakaan palellut. Lunta oli maassa viitisen senttiä eli sen verran vähän, että polkua oli helppo seurata. Nousu solaan kesti reilut neljä tuntia, viimeiset sadat metrit tuntuivat todella pitkiltä ja luntakin oli enemmän. Lumen alla nyrkin kokoiset kivenmurikat pyörähtelivät ikävästi, yrittäen nyrjäyttää nilkkani. Mutta minun nilkkani ovat treenanneet epätasaisella alustalla Kanadasta asti, joten niitäpä ei ihan tuosta vaan nyrjäytellä! Solasta oli upeat näkymät ympäröiville vuorille, sekä solan toisella puolella odottavalle tasangolle tummansinisine järvineen. Nappasin muutamat kuvat ja lähdin laskeutumaan toiselle puolelle pitkin jyrkkään rinteeseen tehtyä siksakpolkua. Jatkoin vielä 20 kilometriä Crabtree Ranger Stationille, jonka leirintäalueelta voisin kiivetä seuraavana päivänä Mt Whitneyn huipulle. Mt Whitney ei kuulu Pacific Crest Trailiin, mutta suurin osa vaeltajista käy sille kiipeämässä, koska se on vain noin 14 km siitä sivuun. Mt Whitney (4421m) on Yhdysvaltojen korkein kohta Alaskan ulkopuolella ja suosittu kohde. PCT:n vaeltajat kiipeävät sinne lännestä, kaikki muut turistit idästä. Turistipaljouden vuoksi en ollut oikein innostunut menemään sinne ja kun illalla menin nukkumaan, en ollut vieläkään varma lähtisinkö aamulla kiipeämään.

Yö oli todella kylmä ja tuulinen, en nukkunut juuri lainkaan. Kun kello oli 5 aamuyöllä, päätin etten lähtisi palelluttamaan itseäni vuorelle, vaan suuntaisin mahdollisimman nopeasti alas vuoristosta ja kohti lämpimämpää ilmastoa.

Matkalla törmäsin saksalaiseen pariskuntaan, jotka olivat myös PCT:llä. Pari sanaa vaihdettuani tajusin, että nainen oli Eva, kenen kanssa olin alkanut viestittelemään jo yli vuosi sitten kesällä varusteista ja muusta tähän vaellukseen liittyvästä. Olimme onnistuneet menemään ristiin vaelluksen ensimmäiset 3 kuukautta näkemättä toisiamme. Oli hauska vihdoin tavata heidät ja sainkin nauttia heidän seurastaan useamman päivän ajan vaeltaessamme alas Sierran vuoristosta.

Kaksi saksalaista arboristia ja yksi suomalainen lentoemäntä kävelivät polulla... Kuulostaa vitsiltä, mutta sitä se ei ole, vaan totista totta! Laskeutuessamme yhä alemmas maisema muuttui nopeasti. Kasvit olivat erilaisia, aloimme nähdä eläimiä ja sirkat sirittivät leirin ympärillä iltaisin. Muutama yö oli vielä todella kylmä, itse asiassa koko reissun kylmin yö (-5 C teltassa) oli yksi näistä. Kunnes Kennedy Meadowsin jälkeen oli vihdoin niin lämmin, että illalla ei ollut kiirettä vaihtaa shortseja villakalsareihin. Kennedy Meadowsissa saimme myös heittää hyvästit karhukanistereille, sen ylimääräistä kilon painoa ei todellakaan tule ikävä! Karhuja on kyllä olemassa tästä eteläänkin, mutta ne eivät ole yhtä tottuneita ihmisiin kuin Sierran nallet. Muutama päivä Kennedy Meadowsin jälkeen kävelin muina naisina polkua ajatuksissani, kun kulman takaa käveli rinnakkain kaksi pientä karhua ja niiden takana äitikarhu. Pysähdyin, enkä ehtinyt edes miettiä miten toimia, kun karhut olivat jo kääntyneet kannoillaan ja kadonneet sinne mistä olivat tulleet. Minulla ei siis edelleenkään ole kuvia näkemistäni karhuista, muualla kuin omalla päänsisäisellä muistikortilla.

Maisema siis muuttui muutamassa päivässä korkeasta, karusta ja kylmästä vuoristosta kuivaan, kuumaan ja eri lailla karuun aavikkoon. Vettä ei enää ollutkaan saatavilla niin tiuhaan kuin aikaisemmin. Purojen tai lähteiden välillä saattoi olla 25-30 kilometriä tai enemmänkin, jolloin matkan varrella oli onneksi paikallisten ylläpitämiä vesipisteitä. Eli vaikka reppu keveni karhukanisterin verran, tilalle tuli vesitaakka. Polku oli nyt helppoa kävellä, ei nyrkin kokoisia kivenmurikoita, vaan ihana tasainen hiekkainen polku. Forester-solasta oli yhdeksän päivän kävely Tehachapiin, joka on virallisesti Sierran loppu ja aavikkoetapin alku. Tehachapissä pitäisin lepopäivän, toivottavasti viimeisen koko vaelluksella. Meksikon rajalle on "enää" 900 kilometriä.

Kennedy Meadows

Eva ja George

Kaunis mutta kylmä aamu

Vuoriston kasvit alkoivat vaihtumaan aavikon kasveihin