Aavikolle mars!
Tehachapi - Hiker Town, 3 päivää: 0*34,5*44,5=79 km
Tehachapi Pass on tuulinen paikka. Siksi siellä onkin yksi Kalifornian suurimmista tuulipuistoista. Ennen kuin saavuin valtatielle josta liftaisin kaupunkiin, leiriydyin tuulimyllyjen lähettyvillä. Ajattelin ettei niiden tasainen humina häiritsisi yöuniani, mutta niin se vain piti yöllä kaivaa korvatulpat esille kun en saanut muuten nukuttua. Laskeutuessani pitkää alamäkeä kohti valtatietä solan pohjalla, tuuli melkein puhalsi minut kumoon. Valtatien varrelta minut nappasi kyytiin trail angel Kerri, jonka yhteystiedot olin saanut facebook-ryhmän kautta. Kerri ajoi minut Tehachapiin ja siellä suoraan postiin, jotta pääsin hakemaan itselleni lähettämäni paketin. Tehachapissä ei ole hostellia ja edellisen kerran kun olin motellissa (Burney), sain niitä puremia, joiden aiheuttaja ei ikinä selvinnyt. Olin väsynyt ja tarvitsin lepopäivän. Halusin mennä hotelliin, mutta ne ovat täällä niin kalliita etten raaskinut pienestä budjetistani maksaa sellaista. Onneksi vanhempani säälivät väsynyttä tytärtään sen verran, että sponsoroivat minulle huoneen Best Westernistä. Ei se mikään hilttoni ollut, mutta ei tarvinnutkaan. Siisti huone, mukava sänky, jääkaappi, kuuma suihku hyvällä paineella ja telkkari. Ja tietenkin aamupala. Mieli olisi halunnut jatkaa jo yhden yön jälkeen matkaa, mutta keho ei. Lepo tuli tarpeeseen.
Viereisen huoneen oven ulkopuolella oli likaiset lenkkarit, joten arvasin että siellä asuu myös joku vaeltaja. Jätin omatkin kenkäni pihalle haisemaan, pian naapuri kurkkasikin oven suusta tervehtiäkseen. Se oli vanhempi herra Coloradosta, Doobie, jonka olin kyllä tavannut jossain aikaisemminkin. Kaveri puhuu paljon ja kovalla äänellä, hän taisi soittaa kaikki kaverinsa läpi ja kuulin puheen vähän liiankin hyvin viereiseen huoneeseen.
Lepopäivä on harvoin täysin lepopäivä, silloin on aina paljon tekemistä; pyykit on pestävä, ostettava ruokaa seuraavalle etapille, ehkä postitettava jotain, päivitettävä blogia ja tärkein, eli kaloritankkaus! Aloitin tankkauksen Burger Kingissä, illalliseksi hain pizzan ja pari olutta, jotka nautin sängyssä makoillen ja telkkaria tuijottaen. Kävin myös Tehachapin saksalaisessa leipomossa Trubaduurin kanssa, jonka löysin harhailemasta kadulta. Illalla kävin Välimerellistä ruokaa tarjoilevassa Petra Mediterraneassa hakemassa falafelwrapin. Best Westernin aamupala ei ollut ihmeellinen, mutta kyllä siellä vatsan sai täyteen. Parasta oli vohvelit. Kaupasta hain lisäksi mehua, jogurttia sekä jäätelöä hotellihuoneen jääkaappiin, ihan varmuuden vuoksi.
Ostin ruoat seuraavalle neljän päivän etapille, sekä toiset neljä päivää jotka lähettäisin Warner Springsiin, se olisi koko PCT:n viimeinen ruokatäydennys. Warner Springissä ei ole kuin posti ja golfkenttä, kummassakaan ei varmasti myydä ruokatarvikkeita. Ostin myös pyyhkeen, jonka voisin taitella ja kietoa vyötärölle, koska repun lantiovyö oli nyt liian iso. Olin laihtunut niin paljon että reppu ei sen takia pysynyt lantiolla vaan valui alemmas ja paino siirtyi hartioille.
Lepopäivän tähtihetkiä
Kerri oli luvannut viedä minut takaisin polulle, hän tuli hakemaan minut hotellilta yhdeksältä aamulla. Olimme puhuneet aikaisemmin kahvista ja kerroin, että suomalaiset juovat eniten kahvia maailmassa per henkilö. Saattaessaan minut polulle, Kerri antoi minulle pussillisen Starbucksin pikakahvia! Se on pikakahveista parasta mitä olen täällä juonut, mutta niin kallista etten itse raaski sitä ostaa. Paras mahdollinen lahja siis! Näiden ihmisten ystävällisyys menee välillä yli ymmärryksen, kuinka paljon he ovat valmiita auttamaan vaeltajia ilman mitään korvausta.
Aavikolle mars! PCT:n viimeinen osuus, aavikko, on 1100 km pitkä. Tehachapista lähtiessä polku kiemurtelee yli ja ympäri kukkuloiden, joilla pyörii tuulimyllyjä tasaisesti humisten. Päivän kävelin näillä kukkuloilla nousten koko ajan vähän ylemmäs, laskeutuakseni seuraavana aamuna Antelope Valleyn pohjalle. Laakso on Mojaven aavikon länteen kurottava haara, jota PCT seuraa Los Angeles-akvaduktin vartta pitkin noin 30 kuumaa kilometriä. En halua edes kuvitella, kuinka kuuma tämä laakson pohja on alkukesästä, kun suurin osa noboista kävelee sen. Tosin moni ylittää alueen silloin yöllä, välttääkseen kuumuuden. Varjoa ei ollut muualla kuin muutamien Joshua-puiden alla. Päivä tuntui ihan hirveän pitkältä, mielestäni kävelin viimeisiä kilometrejä ainakin puoli päivää, kunnes saavuin Hiker Towniin. Hiker Town on paikallisen miehen rakentama leiri vaeltajille, jossa saa telttailla ilmaiseksi tai maksaa 10$ ja nukkua yhdessä hauskoista pikkumökeistä.
Hiker Townissa oli muitakin; Twist (Missouri) sekä Meg ja Lauren (brittejä), kaikki kivoja naisia jotka olin tavannut aikaisemminkin. Oli ihana päästä suihkuun hikisen päivän jälkeen ja jutella tyttöporukalla illalliskokkailujen lomassa. Valitsin yhden pikkumökeistä, kun kerran oli mahdollisuus nukkua oikeassa sängyssä. Mökit oli nimetty sellaisten rakennusten mukaan joita kaupungeissa yleensä on; pankki, kaupungintalo, hotelli, sheriffi... Huomasin vasta aamulla, että olin nukkunut bordellissa.
Aavikolla ei ollut pahemmin varjopaikkoja
