Hyytävä Sierra

Mammoth Lakes - Kearsarge Pass 6 pv: 30,4*36,7*39,8*28,2*35,7*39,6=210,4 km

Kun Pacific Crest Trailin kävelee pohjoisesta etelään, on aikaikkuna sen tekemiseen pienempi kuin toisin päin. Sierran vuoriston yli on päästävä ennen kuin syysmyrskyt alkavat, niiden aikana voi tulla metri lunta yhdessä yössä. Joten jokaisella sobolla on jonkunlainen aikataulu siihen asti, että on päässyt Forester-solan yli, joka on viimeinen korkea sola etelään päin mennessä. Jännitystä lisää se, että Reds Meadown ja Kennedy Meadows Southin välillä (noin 320 km) vastaan ei tule yhtäkään tietä, joten vuoristosta pois pääsy huonon sään sattuessa ei ole helppoa. Kun lähdin Mammoth Lakesistä, säätiedotus lupasi lumisateita kolmen päivän päähän, mutta ei mitään myrskyä kuitenkaan, joten en ollut huolissani siitä.

Ensimmäinen ylitettävä sola Silver Pass (3286m) oli aurinkoinen, eikä siellä tuullutkaan pahasti. Solan jälkeen polku laskeutui lähes tuhat metriä laakson pohjalle, nousi 600 metriä seuraavalle kukkulalle ja taas alas, ennen kuin lähti jälleen nousemaan seuraavaan solaan. Ensimmäinen yö Mammoth Laken jälkeen oli ollut kylmä, joten olikin yllätys, kun seuraava ei ollutkaan. Olin illalla taas pukenut päälle kaikki mahdolliset vaatteet valmistautuessani nukkumaan, mutta jouduinkin riisumaan pari kerrosta kesken yön. Kylmimpinä öinä minulla on pitkät juoksutrikoot, niiden päällä merinokalsarit, yksi lyhythihainen merinopaita ja kaksi pitkähihaista, untuvatakki, kahdet sukat, hanskat ja pipo. Vain sadevaatteet jätän pukematta.

Yksinäisen intiaanin järvi kuulostaisi mielenkiintoiselta, mutta nyt minun polkuni ei vienyt sinne suuntaan

Selden Pass (3326m) oli seuraava sola, hieman helpompi päivä, nousu solaan oli pitkä ja loiva. Molemmin puolin solaa oli kauniita vuoristojärviä, joiden rannalla olisi taas voinut istua koko päivän lounasta syöden ja kahvia keitellen. Seuraavassa laaksossa PCT saapuu Sequoia & Kings Canyon kansallispuistoon, jossa polku sukelsi syvään kanjoniin ja seurasi sen pohjalla kiemurtelevaa turkoosia jokea, kunnes lähti taas nousemaan jyrkästi kanjonin toista seinämää ylös kohti Muir-solaa. Ennen solaa vaeltaja ylittää Evolution Creekin, joka on yksi PCT:n vaarallisimmista joista kevätkaudella, kun lumien sulamisvedet virtaavat alas vuorilta. Olen nähnyt videoita joissa vaeltajat joutuvat uimaan valtavan leveän joen yli, nyt se oli vain noin viisi metriä leveä puro, jossa oli vettä nilkkoihin asti. Leiriydyin noin 16 kilometriä ennen Muir-solaa Evolution Creekin varrelle, lähettyvillä näytti olevan muitakin vaeltajia mutta leiripaikkoja oli runsaasti ja löysin oman pienen sopen jossa kuulin vain puron solinan.

Kanjonin pohjalla virtaavassa joessa oli melkoisen kirkasta vettä

Kings Canyon

Evolution Creek

Neljän maissa aamuyöllä heräsin siihen, kun pisaroita alkoi ropista telttakankaaseen. Nyt se huono sää sitten alkoi, saa nähdä miksi se vielä kehittyy. Viivyttelin aamutoimia siinä toivossa että sade lakkaisi, mutta se ei lakannut. Kun telttani alle alkoi muodostua pieni järvi, pistin kamat kasaan ja lähdin ylös kohti solaa. Vesisade hellitti muutamaan otteeseen vähäksi aikaa, mutta jatkui taas hetken kuluttua. Mitä ylemmäs nousin, ilma kylmeni ja sadekin muistutti enemmän räntää kuin vettä. Sadetakkini ei ole paras mahdollinen, ennen solaa vaatteeni olivat läpimärät. Onneksi juuri tämän solan päällä on 1931 rakennettu kivimaja, joka on tarkoitettu lähinnä hätämajoitteeksi. Nyt se tuli tarpeeseen!

Hätää minulla ei ollut, mutta olipahan joku paikka, minne pääsi pitämään taukoa suojaan räntäsateelta, joka tuli solassa vaakasuoraan päin naamaa. Majassa oli kolme muutakin vaeltajaa, joista yksi, saksalainen nainen, oli ihan jäässä ja läpimärkä. Hän pohti jäisikö majaan yöksi vai jatkaisiko alas. Sanoin itse jatkavani niin alas kuin ehtisin ennen pimeää, yö solassa kylmässä ja kosteassa kivimajassa ei houkutellut. Keitin kupin kahvia, puristin sukistani enimmät vedet ja jatkoin matkaa lähes juosten alas solasta. Juoksin alamäkeen reilut kaksikymmentä kilometriä, kunnes olin laskeutunut solasta lähes tuhat metriä alaspäin ja löysin sopivan leiripaikan. Sade loppui, kun pystytin telttani, mutta ilma pysyi kosteana koko yön. Olin pakannut makuupussini karhukanisteriin, että se varmasti pysyisi kuivana, mutta kun telttani oli hetkessä kostea kuin sademetsä, ei pussikaan kauaa pysynyt kuivana. En juuri nukkunut sinä yönä, kaikki oli märkää ja jos hetkeksi nukahdin, heräsin pian vilun väristyksiin. Välillä kuivasin läpimärkää telttaa sisäpuolelta rätillä, mutta pian se oli taas ihan yhtä märkä. Huonoa säätä oli luvattu kahdeksi päiväksi, jos en saisi kamojani kuivattua päivällä, se olisi huono juttu.

Musta möykky solan päällä on Muir Hut

Sisällä majassa oli erittäin kylmä ja kostea meininki

Vasemmalla kuvassa Snatch, joka käveli PCT:n jojona, eli ensin etelästä pohjoiseen ja vielä takaisin etelään.

Aamuyöllä kävin ulkona ja huomasin puiden latvojen välistä näkyvän tähtiä! Hyvällä tuurilla sää pysyisi selkeänä ja pääsisin kuivaamaan kaiken auringossa! Kun lähdin liikkeelle oli vielä pimeää, ja laskeutuessani vielä alemmas laaksoon, laskeuduin samalla pilvien alapuolelle. Se siitä kuivattelusta sitten. Mutta kun lähdin laakson pohjalta taas nousemaan kohti seuraavaa solaa, pilvet alkoivat rakoilla ja ennen lounastaukoa aurinko paistoi jo niin lämpimästi, että levitin kaikki varusteeni kivien päälle kuivumaan. Alle puolessa tunnissa ne olivat kuivia, ihan kuin koko kylmää ja märkää yötä ei olisi tapahtunutkaan. Pakkasin romut reppuun ja lähdin nousemaan loputtomilta tuntuvaa siksak-polkua kohti Mather-solaa (3686m). On aina jännittävää lähestyä solaa, kun itse ylityskohta on vielä kulman takana, sitä vain odottaa että milloin se paljastuu ja miltä se näyttää. Kun sola vihdoin on näkyvissä, kiipeäminen tuntuu helpommalta. Toinen jännittävä hetki on se, kun raahautuu viimeiset metrit solan päälle ja pääsee vihdoin kurkistamaan sen toiselle puolelle.

Juuri ennen kuin saavuin solan päälle, jostain puski pilvi, josta alkoi ropista rakeita. Se oli kuitenkin vain kuuro, joka loppui yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Solassa paistoi aurinko, pidin lounastaukoni istuen kivellä tuulen suojassa. Lounaswrappini meinasi mennä väärään kurkkuun, kun vilkaisin sinne suuntaan minne solasta lähtisin ja huomasin lähestyvät tummat pilvet. Lähdin kiireesti alas, olin juuri ehtinyt laskeutua jyrkimmän alamäen tasangolle, kun lumisade alkoi. Kymmenen minuutin päästä paistoi taas aurinko, sää ei näköjään osannut päättää mitä tekisi. Edessä päin näkyi niin mustia pilviä, että suunnittelin jo leiriytyväni laakson pohjalle mahdollisimman suojaisaan paikkaan. Olin onneksi ehtinyt pois isolta suojattomalta tasangolta metsään, kun ukkonen alkoi jyristä ja ääni kaikui kunnioitusta herättävästi vuorten seinämistä.

Laakson pohjalle päästyäni pidin tuumaustauon, kello ei ollut vielä paljoa, juuri sillä hetkellä ei satanut mitään, ehkä kuitenkin jatkaisin ihan pikkuisen vielä ylös kohti seuraavaa solaa...Jatkoin vielä viisi kilometriä ja aika monta korkeusmetriä kohti Pinchot-solaa (3690m), kunnes leiriydyin Lake Marjorien (3400m) rannalle. Pystyttäessäni telttaa, lumisade alkoi taas ja tällä kertaa se ei ollut kuuro. Ehdin jo miettiä, että olikohan tämä nyt fiksua, kun sain vähän väliä ravistella lunta teltan päältä. Lämpötila teltassa laski nollaan, heräilin taas yön aikana kylmyyteen, mutta sain pienen ravistelun jälkeen vielä unen päästä kiinni.

Lounasta Mather-solan päällä

Ikävän näköiset pilvet lähestyy

Leirini ennen pimeän tuloa, lumisade alkoi pian uudelleen

Viideltä kun aloin keittämään aamukahvia, taivas oli kirkas, kuten olin toivonut. Lunta oli tullut yöllä vain noin kolme senttiä, telttani oli jäätynyt niin koppuraksi, että se olisi varmaan pysynyt pystyssä ilman vaellussauvaakin. Nousu solaan kesti tunnin, vaikka matkaa oli vain kaksi kilometriä. En vain voinut olla kuvaamatta parin minuutin välein, kun pimeys alkoi vihdoin väistyä ja vuorten ääriviivat pikkuhiljaa erottua vaaleanpunaiseksi muuttuvaa taivasta vasten. Lumikerros teki vuorista vielä kauniimpia, jotenkin ne ovat valkoisina paljon ystävällisemmän näköisiä. Olin solassa juuri sopivasti, kun aurinko alkoi pilkottaa vuorten takaa. Pilvet peittivät solan toisella puolella olevan laakson, ei tuullut yhtään ja oli aivan hiljaista. En tiedä kuinka kauan pyörin ympyrää solassa kun en tiennyt mihin suuntaan kamerallani osoittaisin, ennen kuin lähdin vihdoin alas kohti seuraavaa laakson pohjaa yli 1000 metriä alempana. En ollut nähnyt yhtäkään ihmistä sen jälkeen kun lähdin Muir-solan kivimajalta melkein kaksi vuorokautta aikaisemmin, joten olin iloinen kun vastaan alkoi tulla muitakin vaeltajia. Kaikki tuntuivat olevan märkiä ja kylmissään, onneksi aurinko paistoi nyt lämpimästi. Pysähdyin laakson pohjalla olevan riippusillan kupeeseen kuivattelemaan varusteitani, jäätynyt telttanikin suli vihdoin kun levitin sen lämpimälle kalliolle.

Mitäpä sitten muuta, kuin taas kohti seuraavaa solaa, jonka toisella puolella lähtisinkin pois PCT:ltä, hakemaan lisää ruokaa. Glen Passin (3642m) jälkeen kävelisin 12 km toista polkua ylittäen Kearsarge-solan (3585m), laskeutuen sen toisella puolella polun päähän, josta on vielä liftattava reilut 20 km Independencen kylään. Ei ole helppoa. Mutta ensin oli ylitettävä Glen Pass, jonne polku kiemurteli useiden pienten järvien välistä ja joka puolella ympärillä kohosi dramaattisen näköisiä jyrkkäseinäisiä vuoria. Polku ylös oli jyrkkä ja kivinen, itse solakin oli juuri ja juuri polun levyinen. Olin suunnitellut käveleväni Kearsarge Trailin risteykseen ja ehkä siitä vielä vähän eteenpäin, ylittäen sen solan vasta seuraavana päivänä. Mutta polku olikin hyvin helppo, nousu oli tasaista ja yhtäkkiä huomasinkin olevani Kearsarge-solan päällä. Maisemia sieltä ei näkynyt, olin kävellyt pilvessä jo edellisen tunnin. Juuri ennen pimeän tuloa löysin kivan leiripaikan pienen järven rannalta, jossa oli muitakin retkeilijöitä. Tästä olisi enää nelisen kilometriä kävelyä tien päähän, josta yrittäisin saada aamulla kyydin kaupunkiin. Olin ihan puhki, mutta ei ihmekään 40 kilometrin ja kolmen yli 3500 metriä korkean solan jälkeen. Kaupungista yhdeksi yöksi järvelle tulleet retkeilijät pitivät meteliä, mutta minä en kuullut mitään vaan sammuin kuin saunalyhty.

Uskomattoman kaunis auringon nousu Pinchot-solassa

Glenn-sola

Näkymät Glenn-solasta taakse päin