Kalifornia!!!
Crater Lake - Ashland - Kalifornia 7 päivää: 41,2*37,1*40*38,5*11*33,1*47,3=248,2 km
Reitti Crater Lakelta etelään ei ollut kovin jännittävä. Kanadan rajalta asti se oli kulkenut Kaskadivuoristoa pitkin, nyt se lähtisi länteen ja Kaskadit vaihtuisivat vähitellen Sierran vuoristoon. Viisi päivää kävelin metsässä, jossa ei juurikaan ollut näköaloja mihinkään suuntaan. Kun polku nousi ylemmäs, mistä olisi voinut olla näköaloja, savu peitti ne. Savua ei haista enkä ainakaan ole huomannut, että se haittaisi hengittämistä mitenkään. Se vain peittää hienot maisemat.
Uudet kengät tuntuivat hyviltä, varpailla oli ruhtinaallisesti tilaa. Kun kiersin taas yhtä tulivuorta, joka oli sylkenyt laavaa ympäriinsä joskus aikoinaan, olin iloinen hieman paksummista kengänpohjista, joiden läpi laavakivi ei niin tuntunut. Enää reitillä ei ollut järviä, vettä piti välillä kantaa mukana aika paljonkin. Moni puro oli kuivunut, välillä seuraavalle purolle tai lähteelle oli yli 25 kilometriä. Kuumana päivänä se tarkoitti aikamoista vesilastia.
Toisen päivän iltana poikkesin PCT:ltä kolmen kilometrin päässä olevalle Fish Lakelle, eli Kalajärvelle. Siellä on pieni leirintäalue, kauppa ja ravintola. Tilasin ravintolasta juustohampurilaisen ja oluen, seuraani liittyi pohjoiseen päin vaeltava Rick, joka on ultrajuoksija ja eläkkeellä oleva asianajaja. Ruoka oli todella hyvää ja olut kylmää, mikäs sen mukavampaa kuin istua terassilla järven rannalla ja nauttia kauniista illasta ja mukavasta seurasta. Kävin leirintäalueen ihanan kuumassa suihkussa ja pystytin telttani vaeltajille varattuun kulmaukseen.
En ole varmaan ikinä ollut niin likainen, kuin mitä olen tällä vaelluksella koko ajan. Paitsi heti suihkun jälkeen. Uudessa-Seelannissa oli mutaa, mutta se pysyi pääasiassa polven alapuolella ja vaatteiden sekä kenkien ulkopuolella. Täällä on pölyä, joka löytää ihan joka paikkaan. Se on niin hienoa, että se menee läpi kenkien kankaasta ja sukistakin. Päivän päätteeksi jalat on paksun pölykerroksen peitossa siihen asti, mistä shortsit alkavat. Olen niin tottunut mustiin käsiini, etten enää edes huomaa likaa niissä. Yöksi haluan vaihtaa toiset vaatteet, joten pöly on saatava jaloista jotenkin pois. Usein pystyn leiriytymään puron lähellä, silloin peseytyminen on helppoa. Mutta jos tiedän leiriytyväni ilman vettä, kastelen etukäteen pienen huivin, jonka laitan minigrip-pussiin ja sillä sitten pyyhin koipeni leirissä niin puhtaaksi kuin mahdollista.
No mutta, kävelin siis neljä päivää metsässä, jossa maisemat eivät juuri vaihtuneet. Onneksi minulla oli äänikirjoja ladattuna puhelimeen niin matka meni joutuisammin ja onhan metsässä se hyvä puoli, että saa kävellä varjossa. Viidennen päivän aamuna minulla oli enää kymmenen kilometrin matka tien varteen, josta pääsisin liftaamaan Ashlandin kaupunkiin. Ensin halusin kuitenkin käydä aamupalalla tien varressa olevassa majatalossa; Callahans'issä tarjoillaan PCT-aamupala, johon sisältyy niin paljon pannukakkuja, kuin jaksaa syödä. Annokseen kuuluu myös kolme kananmunaa ja pekonia, sekä kahvia. Söin kahdeksan pannukakkua. Pääsin Callahansin tarjoilijan kyydissä Ashlandiin, jossa kävin ensimmäisenä postissa hakemassa pakettini. Paketissa oli muun muassa kameran laturi ja adapteri, pitkät juoksutrikooni ja palashampoota. Kamera on ainoa laitteeni mitä en voi ladata usb:llä, vaan se vaatii oman laturinsa ja siihen adapterin. Koska tarvitsen sitä vain noin kerran kuussa (minulla on kaksi akkua), lähetän sitä eteenpäin aina kun olen ladannut akut. Samalla voin lähettää muutakin, mitä tiedän etten hetkeen tarvitse.
Postin jälkeen kirjauduin Hostel Ashlandiin, joka sijaitsi ihastuttavassa vanhassa puutalossa kaupungin pääkadun varrella. Kun olin peseytynyt ja saanut tavarani levitettyä neljän hengen huoneeseen, Malou "Bear Hair" saapui paikalle! Hän oli se saksalainen tyttö joka oli kanssani samassa kyydissä Seattlesta PCT:n alkuun, mutta en ollut nähnyt häntä parin ensimmäisen vaelluspäivän jälkeen. Vietimme illan yhdessä kaupungilla, hän tarvitsi uudet kengät, me molemmat tarvitsimme ruokaa seuraavalle etapille. Aamun pannukakut olivat sen verran laskeutuneet, että shoppaillessa tuli nälkä. Löysimme meksikolaisen ravintolan, jossa oli happy hour; iso nacholautanen ja margarita vain 11 dollarilla! Ja jotkut kehtaa sanoa, ettei onnellisuutta saa rahalla.
Nukuin hostellissa neljän hengen huoneessa kolmen muun vaeltajan kanssa, ja hyvin nukuinkin! Seitsemään asti sinnittelin sängyssä, sitten oli pakko nousta ennen kuin kurniva vatsani herättäisi muutkin. Nautin runsaan aamupalan; bageleita tuorejuustolla, jogurttia ja hedelmiä sekä ihan liian monta kuppia kahvia. Paikallinen "polkuenkeli" noukki minut kyytiin postin edestä ja vei takaisin polulle. Nämä ihanat ihmiset ovat niin avuliaita, kuskaavat meitä edestakaisin ja auttavat kaikin keinoin. Olisipa Suomessakin joku pitkä vaellusreitti, niin voisin muuttaa sen varteen ja alkaa itsekin "polkuenkeliksi". Unohdan näköjään aina kaupungissa ottaa kuvia, kun on niin paljon asioita hoidettavana. Ei siis yhtäkään kuvaa hostellista, illallisesta, Malousta, tai mistään muustakaan. Ah, paitsi pannukakuista! Pannukakut muistin kuvata!Nyt minulla oli enää alle 50 km matkaa Oregonin ja Kalifornian osavaltioiden rajalle. Leiriydyin noin 8 kilometrin päähän rajasta, saapuisin Kaliforniaan aikaisin seuraavana aamuna. Kun Pacific Crest Trail lähestyy Kaliforniaa ja jättää Kaskadivuoret taakse, se tekee ison mutkan länteen. Jos polku menisi suoraan Ashlandistä Castellaan, etäisyys olisi vain noin 100 km. Mutta mutkan kanssa siitä tulee yli 300 kilometriä. Mutkan ansiosta polku kulkee Klamath-vuorten kautta, jossa on huhujen mukaan hienoja maisemia ja oikeaa erämaata.
Osavaltioiden rajalla ei ollut ketään muita, kun saavuin sinne kahdeksalta aamulla. Kirjoitin nimeni laatikossa olevaan rekisteriin ja tarkistin, ketä tuttuja on ylittänyt rajan lähipäivinä. Pidin juhlallisen energiapatukkatauon, otin parit selfiet ja jatkoin matkaa. Kaksi osavaltiota on nyt takana, enää tämä yksi jäljellä. Mutta se onkin isompi kuin kaksi edellistä yhteensä. Oregonin ja Kalifornian rajalta Meksikon rajalle on vielä 2719 kilometriä, en siis ole vielä edes puolessa välissä. Mutta hitaasti ja varmasti se sieltä lähestyy, uskon (ja toivon) että alle kolmen kuukauden kuluttua seison Pacific Crest Trailin eteläpäässä, Meksikon rajalla.
Minulla oli kyllä kengät ja sukatkin jalassa, mutta tältä nämä tassut näyttävät aina päivän päätteeksi
Aina ei jaksa pystyttää telttaa
Kaksi osavaltiota takana, yksi jäljellä!