Forrestereiden huudeilla

Wrightwood - Cajon Pass - Big Bear, 5 päivää: 11*39,2*45,8*43,6*32,1=171,7 km

Aamulla kun heräsin selkä oli edelleen kipeä. Nappasin aamukahvin kanssa ibuprofeenia ja lähetin viestiä fysioterapeutti- ja urheiluhierojaystävilleni. Olin huolissani. Leiripaikastani oli onneksi vain noin 10 kilometrin kävely Wrightwoodin kylään, jonne olin menossa joka tapauksessa ostamaan lisää ruokaa. Tarkoitukseni oli jatkaa matkaa samana päivänä, mutta selän takia päätin jäädä sinne yöksi. Ihan älytön tuuri, että juuri Wrightwoodissa oli Holistic Health Day Spa, jossa voisin majoittua ja ottaa myös hieronnan! Kylään päästäkseni minun oli käveltävä noin viisi kilometriä sivuun Pacific Crest Traililtä ja 700 metriä alas harjanteelta, jolla polku oli. Kävellessä selkään ei onneksi sattunut, vaikka tunsin kyllä silloinkin ettei se ole normaali.

Wrightwoodissa menin ensimmäisenä täyttämään vatsani Evergreen Cafen aamupalalle. Jättimäisen munakkaan ja pannullisen kahvia jälkeen ajatus kulki paremmin ja soitin Day Spahan että haluaisin jäädä sinne yöksi. Spa on hieman kylän ulkopuolella, minut luvattiin tulla noutamaan iltapäivällä kunhan olisin saanut ostokseni hoidettua. Wrightwoodin rautakauppa palvelee myös vaeltajia, siellä myydään kaikenlaista tarpeellista ja kaupan takana on alue, missä vaeltajat saavat ladata laitteitaan ja jättää reppunsa siksi aikaa kun käyvät ostoksilla. Ostin uudet säärystimet, kaasupullon keittimeen ja elektrolyyttijuomajauhetta. Yhtäkkiä kauppaan ilmestyivät Skybird, Griz ja Chip (ruotsalainen Anna)! Oli ihana nähdä tyttöjä pitkästä aikaa, lähdimme yhdessä leipomoon herkuttelemaan. Vaikka aamupalasta ei ollut kauaa, olisin voinut syödä kaikki ihanat leivonnaiset mitä tiskissä oli tarjolla! Jännä juttu että kotona en hirveästi välitä makeista herkuista, mutta kai se kaloritarve on täällä vain niin suuri että söisin mitä vain. Valitsin kuitenkin vain brownien, tytöt tilasivat bagelit aamupalaksi.

Herkuttelun jälkeen sanoin tytöille heipat, heillä on vielä tiukempi aikataulu loppuvaelluksen suhteen kuin minulla, paluulentojen päivämäärät lähestyvät. Kitty Day Spasta tuli hakemaan minut rautakaupan edestä ja ajoi 10 minuuttia kylästä pois päin isolle omakotitalolle. Olin ainoa majoittuja, joten sain ihanan Marilyn Monroe-huoneen yläkerrasta. Tiedustelin mahdollisuutta hierontaan, mutta tietenkin hierojahenkilö oli juuri nyt jossain muualla. Onneksi olin ostanut kombuchaa joka oli lasipullossa, sillä pystyi rullailemaan pakaralihaksia melkein yhtä hyvin kuin oikealla foam rollerilla.

Ruokainventaario rautakaupan takana

Marilyn-huone

Selkä tuntui hyvin levätyn yön jälkeen paremmalta, mutta koska se selkeästi kipeytyi kun korkeuseroja oli paljon, olin huolissani 700 metrin kiipeämisestä takaisin reitille harjanteen päällä. Sen jälkeen polku olisi kyllä helpompi ja mäet maltillisempia. Hain kaupasta vielä purkillisen ibuprofeenia, jota ystäväni oli neuvonut minua ottamaan kuuriluontoisesti selkäkipuun.

En ollut kuullut Twististä sen jälkeen kun hän lähti väärälle polulle, joten en tiennyt missä hän oli ja jouduin jatkamaan matkaa yksin. Mutta eipä se mitään, olin tottunut kävelemään itsekseni. Seuraava pysähdyspaikka Wrightwoodin jälkeen oli Cajon Pass, jossa ylittäisin Los Angelesin ja Vegasin välisen moottoritien ja voisin poiketa McDonaldsissa syömässä. Päivä oli todella kuuma eikä polulla juuri ollut varjopaikkoja. Vettä ei myöskään ollut missään, paitsi noin 5 km ennen moottoritietä paikallisten ylläpitämässä vesivarastossa. Ennen moottoritietä alitin junaratoja, joilla kymmeniä vaunuja pitkät junat puksuttivat molempiin suuntiin. Moottoritien alitin tunnelia pitkin juuri ennen auringonlaskua, olin siis mäkkärissä juuri sopivasti illallisaikaan. Tämä oli ensimmäinen McDonald's koko reissulla, siellä oli aikamoinen hulina, porukkaa vaikka kuinka. Istuin kauimmaiseen nurkkaan syömään Big Mac-ateriaani, ihmispaljous alkoi pian ahdistaa. Täytin vesipulloni, kaivoin otsalampun repusta ja pakenin väenpaljoutta pimeyteen. Kävelin vielä sen verran että tien ja junaratojen meteli vaimeni, leiriydyin ensimmäiselle tasaiselle läntille, jonka löysin.

Cajon Passin moottoritie näkyy alhaalla

Uudet säärystimet!

Valoa tunnelin päässä

Seuraavana päivänä näin kukkuloilta näyn, joka tuntui melkein kangastukselta kaiken kuivuuden keskellä: järvi! Se kimmelsi kauniin sinisenä kukkuloiden keskellä, päätin pitää lounastauon sen rannalla. Ehkä menisin jopa uimaan? Mutta pettymys oli suuri kun pääsin alas järven rantaan. Vesi oli likaista, rantoja peitti vihreä lima tai levä ja moottoriveneet pitivät hirveää meteliä. Söin kuitenkin lounaani piknik-alueella, joka oli sentään ihan mukava. Pääsin pakenemaan kuumaa aurinkoa katoksen alla olevan piknik-pöydän ääreen ja vieressä oli myös vesihana.

Yöllä heräsin siihen kun jotkut kävelivät aivan telttani vierestä ja juttelivat mennessään. Olin leiriytynyt lähelle polkua, mutta kuitenkin niin että pimeässä telttaani ei välttämättä huomannut. Kello oli kolme yöllä, jotkut varmaan vaelsivat yöllä välttääkseen päivän kuumuuden, tai heillä oli meneillään 24 tunnin haaste (kävellään 24 tuntia putkeen ja katsotaan kuinka kauas päästään). En saanut enää unta, tunnin pyörimisen jälkeen luovutin ja aloin keittämään aamukahvia. Viideltä olin jo liikkeellä kuun valaistessa ympäröivät kukkulat hienosti. Polku seurasi Deep Creek-jokea syvässä kanjonissa, rinteessä joen yläpuolella. Seitsemän aikaan aamulla ohitin kuuman lähteen, joka on Deep Creekin mutkassa. Joen rannalla nukkui ihmisiä eri värisissä makuupusseissa, ne näyttivät ihan toukilta. En pysähtynyt kylpemään, koska kello oli niin vähän ja minulla oli hyvä tahti päällä. Polku oli helppo ja vastaan tuli paljon päiväretkeläisiä matkalla kuumalle lähteelle. Lounastauon pidin joen varrella, piti oikein miettiä että milloin viimeksi olin istunut virtaavan veden äärellä. Tulin siihen tulokseen, että se oli jossain Sierran vuoristossa.

Seuraava ruokatäydennykseni oli Big Bearissa. Kaikkihan varmasti muistaa sen "Kaunareista", Forrestereilla kun oli siellä lomamökki, jossa käytiin hiihtämässä ja puimassa ihmissuhteita. En törmännyt alueella Ridgeen enkä Brookeen, mutta eihän siellä ollut nyt luntakaan. Juuri ennen Big Bearia tapasin polulla miehen, joka oli kävelylenkillä. Juteltiin hetki ja hän tarjoutui viemään minut kaupunkiin autolla, muuten olisin joutunut liftaamaan. Big Bearissa on tavallaan kaksi keskustaa, Big Bear City ja Big Bear Lake, jälkimmäinen on turistialue jossa on suurin osa majoituksesta. Parhaat ruokakaupat olivat kuitenkin Big Bear Cityssä, joten en aikonut jäädä sinne yöksi ollenkaan. Pesisin pyykit, ostaisin ruokaa, kävisin syömässä ja liftaisin takaisin polulle. Ruokakaupan vieressä oli pesula, jossa istuin tunnin verran pesemässä vaatteitani. Tämä olisi todennäköisesti viimeinen kerta kun pesen vaatteeni tällä reissulla!

Stater Brothers on ruokakauppaketju, jossa on hyvät valikoimat ja melko edulliset hinnat, sieltä löysin kaiken mitä tarvitsin seuraavaa neljää päivää varten. Ruokakaupasta siirryin ravintolaan nimeltä Mountain Munchies, jossa söin jättimäisen leivän ranskalaisilla ja huuhtelin sen alas kylmällä oluella. Vatsa täynnä kävelin tien varteen liftaamaan, kello oli jo aika paljon ja kyyti olisi saatava ennen kuin tulee pimeää. Moni auto ajoi ohi, kunnes kirkkaan punainen avoauto teki u-käännöksen ajettuaan jo ohi ja palasi takaisin hakemaan minut. Kuski oli paikallinen mies, joka työskentelee hiihtokeskuksessa. Hänen mukaansa täälläkin talvet ovat menneet huonompaan suuntaan, lumi tulee myöhään ja sulaa pois aikaisemmin.

Kun pääsin takaisin polulle, aurinko oli jo laskenut ja jouduin kaivamaan otsalampun esille. Kävelin vain kymmenen minuuttia ja pystytin telttani puiden keskelle tuulen suojaan. Minulla oli jäljellä enää reilut 400 kilometriä Meksikon rajalle. Siinä menisi korkeintaan kymmenen päivää, sitten vaellus olisi ohi. Vaelluksen päättyminen on yhtä aikaa iloinen ja surullinen asia; odotan innolla kotiinpaluuta ja rakkaiden ihmisten näkemistä, mutta toisaalta kuukausien aikana tutuksi tullut helppo ja yksinkertainen elämäntyyli loppuu ja on esimerkiksi opeteltava taas niistämään nenä paperiin hihan sijaan ja ruvettava käyttämään deodoranttia.

Silverwood Lake

Ei tehnyt mieli mennä uimaan

Auringonnousua odotellessa...

300 mailia jäljellä!!! (480km)

Deep Creek

Omituisia punaisia puskia

Big Bear Lake. Missä Ridge?