Amazing Race

Hiker Town - Green Valley - Agua Dulce - Mt Baden-Powell, 6 päivää: 44,5*40,5*31,8*39,2*43,2*42,2=241,4 km

Lähdin Hiker Townista kun oli vielä pimeää, Twist lähti samaan aikaan. Oli tosi lämmin aamu ja tähdet tuikkivat kauniisti taivaalla kun aloimme kiivetä pitkää ylämäkeä. Oli kiva kun oli pitkästä aika seuraa, olisin kaivannut sitä edellisenäkin päivänä kun kävelin tylsää suoraa ja tasaista akvaduktin vartta 30 kilometriä.

Ensimmäinen paikka josta sai vettä oli juttu nimeltä "guzzler" (suomeksi syöppö, rohmu tai ahmatti), en oikein tiedä mihin tarkoitukseen se oli tehty, ilmeisesti veden varastointiin. Mutta minkä ihmeen takia veden ottaminen sieltä oli tehty niin vaikeaksi?!? Pohjalla oli enää vähän vettä, mikä piti kirjaimellisesti onkia kepin päähän sidotulla kipolla. Jos pohjaa sohi liikaa, veden mukana tuli hiekkaa ja muuta sontaa. Olo oli kuin kilpailijoilla Amazing Racissä, välillä meinasi mennä hermo ja sitten taas nauratti ihan älyttömästi, että kaikkea sitä joutuu vetensä eteen tekemään. Sain kuitenkin "ongittua" tarpeeksi vettä jatkaakseni matkaa. Useamman tunnin kävelyn päässä oli mahdollista täyttää vesipullot paikallisella paloasemalla.

Kun pääsimme sinne, kaikkien vesihanojen päällä oli lappu, että vesi on testattu juomakelvottomaksi. Olisi kai sen saanut suodattamalla juomakelpoiseksi, mutta katsoimme kuitenkin parhaaksi liftata muutaman kilometrin päässä olevaan Heart & Soul kahvilaan. Söimme siellä lounaan ja ystävällinen henkilökunta täytti vesipullomme. Seuraavan päivän iltana olimme tulossa tien varteen, jossa mahdollisesti olisi jonkun paikallisen ylläpitämä vesipiste. Vesipistettä ei selkeästi oltu enää nobojen jälkeen ylläpidetty, vesiastioiden pohjalla oleva vähä vesi kasvoi jotain vihreää ja isomman pöntön korkki oli rikki, joten sadat muurahaiset olivat yhdessä päättäneet hukuttautua sinne. Onneksi meillä oli molemmilla vettä tarpeeksi yötä varten. Leiriydyimme hienolle paikalle ylemmäs rinteeseen, jossa ei kuitenkaan oikein ollut tilaa teltalle. Twist nukkui joka yö ilman telttaa, nyt minäkään en sitä alkanut pystyttämään kun se ei mahtunut puskien väliin. Ne muutamat yöt kun olin harrastanut "cowboy campingiä", eli nukkunut ilman telttaa, en ole oikein osannut nukkua. Aina oli jotain mikä häiritsi unia, eikä tämä yö ollut poikkeus. En tiedä oliko kärpäsiä yksi vai useampia, mutta ne laskeutuivat vuoron perään naamalleni tai pörräsivät ympärillä. Läpsin itseäni naamaan yrittäen tappaa kärpästä, mutta en onnistunut. Toinen häiritsevä tekijä oli kuu, joka oli lähes täysi ja paistoi tosi kirkkaasti.

Huonosti nukuttu cowboy-yö ei kuitenkaan hidastanut meitä, olimme nimittäin tulossa Aqua Dulcen kylään. Se on kuuluisa Vasquez Rocksin kivimuodostelmista. Alueella on kuvattu monia elokuvia ja sarjoja, kuten monia eri länkkäreitä, Star Trekiä, Ihmemiestä, osa Michael Jacksonin "Black or white" musiikkivideosta ja useita eri mainoksia. Jututimme muutamaa paikallista herraa kun istuimme syömässä aamupalaa Homemade-ravintolassa, heistäkin toinen oli ollut elokuva-alalla, tosin nykyään eläkkeellä. Matt Damon oli kuulemma juuri ollut alueella kuvaamassa jotain elokuvaa, mutta jo lähtenyt. Harmi. Aamupalan jälkeen kävelimme pari kilometriä Agua Dulcen keskustasta Donnan ja Jeffin pitämään Hiker Heaveniin. He majoittavat vaeltajia oman talonsa vieressä olevassa rakennuksessa, meidän oli tarkoitus vain pysähtyä siellä käymään suihkussa ja pesemään pyykkiä. Myös DMV (Department of Motor Vehicles, koska siellä joutuu aina jonottamaan kauan samoin kuin hän joutuu aina odottamaan kaveriaan) oli siellä, en ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.

Päivä oli todella kuuma, olimme päättäneet jatkaa matkaa vasta iltapäivällä kun vähän viilenee. Suihku tuntui taivaalliselta, kylpyhuoneessa oli kaikkea mitä saattoi tarvita; pesuaineet, pyyhkeet, kosteusvoidetta, parranajotarvikkeet, kone hiusten leikkaamiseen, aloe vera-geeliä, hammaslankaa... Pyykkejä odotellessa loikoiltiin sohvalla ja katsottiin televisiosta dokumentteja. Puhtaissa vaatteissa hyvän tuoksuisina valuimme takaisin keskustaan ostamaan ruokaa seuraavalle etapille ja syömään meksikolaiseen ravintolaan, jota oli kovasti kehuttu. Meg ja Lauren liittyivät seuraamme ravintolaan, he olivat jäämässä Hiker Heaveniin yöksi. Vatsat pullollaan jatkoimme Twistin kanssa matkaa vähän ennen viittä iltapäivällä, kun aurinko alkoi laskea. Se oli täydellinen aika kävellä Vasquez Rocksin alueen läpi, kivimuodostelmat hehkuivat hienosti ilta-auringossa.

Lämpötila oli illalla juuri sopiva, kun aurinko oli laskenut mailleen. Oli kuitenkin niin lämmin, että t-paidassa tarkeni oikein hyvin. Täysikuu valaisi polkua niin kirkkaasti, ettei lamppuakaan tarvinnut. Kymmenen aikaan illalla löytyi sopiva leiripaikka, joka oli kyllä vähän turhan tuulinen mutta emme halunneet laskeutua alemmas kukkulalta junaradan varteen. Radan ja tien välissä olisi ollut virallinen leirintäaluekin, mutta kuka haluaisi nukkua junien ja autojen kulkiessa molemmin puolin ja vielä maksaa siitä?!? kun olin huipulla, että hän oli kuin olikin lähtenyt aamulla väärää polkua ja oli nyt pahasti jäljessä. Alamäki oli myös jyrkkä, jaloissa alkoi tuntua päivän nousut ja laskut, joita tuli yhteensä yli 3500 metriä. Löysin hienon leiripaikan korkealta harjanteelta, josta näkyi hienosti Los Angelesin valot kaukana alhaalla. Kuu oli vieläkin melkein täysi, sekin valaisi niin että puista tuli varjot kun pystytin telttani pehmeille havunneulasille. Venytellessä huomasin, että selkä oli kipeä. Se ei ollut vaivannut kävellessä, mutta nyt siihen sattui. Yöllä alaselkä oli niin kipeä, että hyvä kun sain käännettyä kylkeä. Otin särkylääkkeen ja toivoin, että pääsen aamulla vielä ylös teltasta.

Aamulla poikkesimme leirintäalueen vesihanalla täyttämässä vesipullot ja lähdimme kiipeämään yli 1000 metrin nousua, joka oli onneksi yli 20 kilometrin matkalla. Nousun puolessa välissä oli North Fork Ranger Station, jossa asuu ranger suurimman osan vuodesta. Ranger Todd jättää vaeltajille vettä isoissa kanistereissa piknikpöydälle, pysähdyimme taas täyttämään pullot. Todd tuli juttelemaan ja toi meille kylmät Gatoradet! Ai että voi ihminen tulla pienistä asioista onnelliseksi! Hyvin nesteytettynä oli helppo jatkaa vielä toinen puoli noususta.

Tällä alueella oli taas paljon Poodle Dog Bushia, kasvia joka voi aiheuttaa vakavan reaktion iholla, jos siihen koskee. Ihottuma ja rakkulat voivat ilmestyä useammankin päivän viiveellä ja kestää monta viikkoa. Poodle Dog Bush tykkää kasvaa varsinkin aikaisemmin palaneilla alueilla ja usein se törröttää muiden kasvien seasta, piti siis olla tarkkana! Löysimme hienon leiripaikan rinteestä, josta näki alas aavikolle Palmdalen kaupunkiin. Tämä oli yksi parhaista asioista aavikolla; olla itse pimeässä ja hiljaisuudessa ylhäällä vuorilla samalla kun sai katsella kaupungin valoja alhaalla.

PCT on vanha ja paljon tallattu polku, se on yleensä hyvin helppo seurata ja risteyksissä on lähes aina opasteet. Silti on mahdollista mennä joskus vikaan ja siksi "menetin" uusimman vaelluskaverini Twistin. Leiriydyimme molemmat Rock Creek-nimisen puron lähellä, mutta koska aivan puron vieressä oli tilaa vain yhdelle teltalle, Twist laittoi oman leirinsä ylemmäs noin 150 metrin päähän purosta. Aamulla kun lähdin pimeässä liikkeelle, oletin että polku jatkuu rinnettä ylös siihen suuntaan, missä Twist oli yöpynyt. Hän oli ilmeisesti lähtenyt liikkeelle vähän ennen minua, koska en löytänyt häntä polun varressa olevalta tasanteelta. Ihan varmuuden vuoksi kaivoin esiin kännykkäni ja tarkistin karttasovelluksesta, että suunta oli oikea. Ei ollut. PCT lähtikin ihan eri suuntaan, ei ylös pois purolta vaan vastakkaiseen suuntaan puron suuntaisesti. Risteys oli kyllä merkitty, mutta sitä oli vaikea huomata pimeässä. Mietin jo siinä kohtaa, että olikohan Twist lähtenyt väärään suuntaan ja kun kävellessä keräsin naamaani vaikka kuinka monta hämähäkin seittiä, olin varma ettei hän ollut kävellyt siitä ennen minua. Toivoin mielessäni, että hän huomaisi virheensä pian eikä jatkaisi kovin pitkälle väärään suuntaan.

Nousin taas jyrkkää ylämäkeä, ensin Mount Williamsonin rinteelle, sitten sieltä jyrkkää mäkeä alas ja jälleen uusi nousu Mount Baden-Powellille. Vuoren huippu (2867m) on vain kymmenen minuutin kävely PCT:ltä sivuun, joten olihan siellä käytävä katsomassa maisemat. Vuori on San Gabriel vuorten neljänneksi korkein huippu ja suosittu päiväretkikohde. Nyt siellä ei kuitenkaan ollut ketään muita, jouduin ottamaan poseerauskuvat ajastimella. Huipulta näkyy kirkkaalla säällä Tyynelle Valtamerelle ja Los Angelesiin asti, mutta pilvet peittivät alhaalla olevan maiseman. Sain Twistiltä viestin kun olin huipulla, että hän oli kuin olikin lähtenyt aamulla väärää polkua ja oli nyt pahasti jäljessä. Alamäki oli myös jyrkkä, jaloissa alkoi tuntua päivän nousut ja laskut, joita tuli yhteensä yli 3500 metriä. Löysin hienon leiripaikan korkealta harjanteelta, josta näkyi hienosti Los Angelesin valot kaukana alhaalla. Kuu oli vieläkin melkein täysi, sekin valaisi niin että puista tuli varjot kun pystytin telttani pehmeille havunneulasille. Venytellessä huomasin, että selkä oli kipeä. Se ei ollut vaivannut kävellessä, mutta nyt siihen sattui. Yöllä alaselkä oli niin kipeä, että hyvä kun sain käännettyä kylkeä. Otin särkylääkkeen ja toivoin, että pääsen aamulla vielä ylös teltasta.

Twist

Poodle dog bush

Mt Baden-Powellin huipulla

Los Angelesin valot näkyivät illalla hienosti