Päivä 143: Haikeutta Lordsburgissa

KM 4614 - Lordsburg 40,1 km. Yht: 4298,6 km

Heräsin yöllä rapinaan. Se ei ollut hiiri eikä mikään muukaan eläin, vaan sääennusteessa ollut lumisade. Pian se yltyi niin sakeaksi, että teltan päälle kasaantunutta lunta sai vähän väliä tuuppia alas. On se kumma kun lumisateet seuraa perässä vaikka Meksikon rajalle oli enää noin 170 kilometriä. Aurinko alkoi nousta kun käärin jäistä telttaani rullalle. En edes yrittänyt saada sitä mahtumaan pakkauspussiinsa, vaan köytin sen vain repun päälle. Sulattelisin sitä sitten myöhemmin.

Lumella kuorrutettu maisema oli niin kaunis etten tiennyt minne katsoisi. Hauskinta oli lumen alta pilkistävät kaktukset, jotenkin se oli sellainen yhdistelmä mitä en ollut odottanut näkeväni koskaan. Pian bongasin Yellow cardin ja Joe coolin teltan puiden alta, he nauttivat kuumaa aamukahvia ja olin heille siitä aika kateellinen. Huikkasin hyvät huomenet ja yhdessä päivittelimme satanutta lunta. Matkan edetessä löysin polulta muitakin vaeltajia, ensin Dashin ja Wheezyn, sitten Wonder womanin ja Spicerackin. Polku kiemurteli kukkuloiden yli, ympäri ja välistä, sää oli edelleen niin kylmä että jouduin pitämään untuvatakin päällä pitkälle päivään. Sittenkin kun pystyin siitä luopumaan, oli puettava kuoritakki kovan tuulen takia.

Kylmä mutta kaunis aamu

Kylymä!

Reitti seuraili pientä hiekkatietä ja taisin olla ihan ajatuksissani kun yhtäkkiä huomasin että tiellä näkyi enää yhdet lenkkarin jäljet. Aikaisemmin jälkiä oli paljon enemmän, siksi tarkistin sijaintini ja kyllä vain, olin kävellyt jonkun risteyksen ohi. Onneksi vain puolisen kilometriä ja pystyin oikaisemaan takaisin reitille palaamatta takaisin risteykseen. Tästä eteenpäin ei polkua ollut laisinkaan vaan avoimella heinäarolla piti seurata CDT:kylttejä. Ne olivat sen verran kaukana toisistaan, että välillä sai tähyillä aika pitkäänkin ennen kuin seuraava löytyi. Ruohikossa oli taas älytön määrä sellaisia kasveja, joista koko ajan tarttui jotain piikikästä vaatteisiin ja kenkiin. Olin niin tyytyväinen taas kerran että minulla oli säärystimet, ilman niitä olisi mennyt järki kun kengät olisivat koko ajan täynnä näitä pisteleviä takiaisia. Tätä jatkui 15 kilometriä, kunnes tulin Lordsburgiin menevälle tielle. Sitä jatkoin vielä viisi kilometriä itse kaupunkiin. Lordsburg on viimeinen asutuskeskus ennen vaelluksen päätepistettä. Ei mikään kovin viehättävä paikka, paljon rapistuneen näköisiä taloja ja äänekäs rautatie menee kaupungin halki.

Lars ja Mountain goat olivat jo perillä ja varanneet meille huoneen Econo Lodgesta. Keskustassa pysähdyin ruokakauppaan ja ostin ruokaa vaelluksen viimeisille päiville. Tästä olisi rajalle enää 135 kilometriä ja sen kävelemiseen meillä oli reilut 3 päivää aikaa.

Motellihuoneessa oli kaksi isoa sänkyä, pojat herrasmiehinä antoivat minulle toisen niistä. Vastaanoton ystävällinen nainen oli luvannut pestä pyykkimme, joten suihkukierroksen jälkeen keräsimme kaikki haisevat lumppumme yhteen säkkiin ja veimme ne vastaanottoon. Tien toisella puolella oli Kranberry’s ravintola, jonka salaattibuffetista olimme kuulleet kehuja. Tilasin club sandwichin ja sen lisäksi yhden kierroksen salaattibuffetista. Salaattilautaseni oli ääriään myöten täynnä, enkä ollut ainoa. Siihen olisi kuulunut keittokin, mutta sille ei enää ollut vatsassa tilaa. Ravintolassa oli muitakin tuttuja vaeltajia ja kaikki tuntuivat olevan vähän jännittyneitä vaelluksen lähestyvästä päättymisestä. Se on jännä mielentila, jonka voi täysin ymmärtää vain toinen tosi pitkän vaelluksen kokenut. Sitä on tavallaan jo ihan valmis lopettamaan vaeltamisen ja menemään kotiin, mutta toisaalta se myös tarkoittaa matlan varrella tavattujen ystävien hyvästelemistä ja jälleen yhden suuren seikkailun päättymistä. On vaikeaa päättää ollako iloinen vai surullinen.

Ehdin jo syödä osan salaatista ennen kuin muistin ottaa kuvan