Päivä 147: Crazy Cook

KM 4780,3 - Crazy Cook monument 8 km. Yht: 4432,8 km

Heräsin keskellä yötä ja ihmettelin, kun oli niin pimeää. Täysikuu oli ollut illalla niin kirkas, ettei edes otsalamppua tarvinnut leirissä. Kurkistin makuupussistani ja etsin kuuta, löysin sen vihdoin ja sehän oli ihan punainen! Kuun pimennys oli käynnissä! Herätin muutkin ja siinä sitten ihmettelimme punaista kuuta ja tähtitaivasta makuupussien lämmöstä käsin. Kauaa ei kuitenkaan silmät pysyneet auki ja nukahdin uudelleen.

Aamulla heräsin ennen muita, kuten aina. Nousin istumaan ja ihastelin punertavaa taivaanrantaa, nautin hiljaisuudesta. Tämä oli viimeinen aamu kun herään makuupussistani tällä polulla. Siitä on melkein viisi kuukautta kun aloitin vaelluksen Montanan lumisilla vuorilla, se kaikki tuntuu todella kaukaiselta, ihan kuin se olisi ollut edellisenä vuonna. Niin paljon upeita maisemia, vuorten harjanteita, muita vaeltajia, telttaöitä ja retkiruokia on mahtunut matkalle, että sitä on vaikea käsittää. Mielessä kävi myös se miten lähellä luovuttaminen kävi San Juanin vuorilla, onneksi pääsin niistäkin vaikeista hetkistä yli. Menisi vielä monta kuukautta kotona kaikkea koettua käsitellessä.

Täysikuu näkyi vielä horisontissa kun heräsin

Olin ihan ajatuksissani kun muutkin makuupussit alkoivat liikehtiä ja heräillä. Meillä ei ollut mikään kiire, käveltävää oli enää 8 kilometriä ja kyytimme tulisi vasta kymmeneltä. Puoli kahdeksan maissa olimme kuitenkin jo liikkeellä kohti Crazy Cook-monumenttia. En tiedä mistä nimi tulee, tietoa ei löydy googlella. Polku oli edelleen samanlaista kuin se on ollut viime päivinä, eli sitä ei ollut ja pujottelimme pusikoiden välissä kyltiltä toiselle. CDT:tä kuvaa hyvin se, että onnistuimme hukkaamaan reitin vielä viimeisen kilometrin aikana. Vihdoin näimme edessämme katoksen ja kivisen monumentin! Sekä Meksikon raja-aidan, joka tässä kohtaa oli vain piikkilanka-aita. Kävelin monumentille ja koskin sen lämmintä kivipintaa. Se oli sitten siinä, 147 päivää ja noin 4500 kilometriä vaellusta.

Seurasi kuvaus-sessio, otimme pakolliset vaelluksen päätöskuvat toisistamme ja samalla avasin myös prosecco-pullon jota olin kantanut Lordsburgista asti. Yöllä oli onneksi ollut sen verran kylmä, että se oli juuri sopivan viileää juotavaksi. Kaadoin kuohuvaa kaikkien kuppeihin, joillain se on retkimuki, toisilla kattila. Ihan sama, hyvältä se maistui joka tapauksessa! Mountain Goatillakin oli mukana coctail-setti Manhattaneita varten, hän sekoitteli ne ja taas kippisteltiin. Aurinko alkoi olla jo aika kuuma joten siirryimme monumentin vieressä olevan katoksen alle odottelemaan kyytiä, meininki oli aika hilpeä, taisimme kaikki olla vähän hiprakassa. Tim Sharp ilmestyi paikalle pick upillaan tasan kymmeneltä. Hän kyyditsee vaeltajia rajalle ja rajalta joka kevät ja syksy, joten reitti on hänelle hyvin tuttu. Matkaan päästiin vasta 10.30, koska Tim joutui ensin vaihtamaan juuri puhjenneen renkaan.

Tim asuu El Pasossa, Texasissa, joten kyytimme veisi meidät sinne ja olimme varanneet sieltä porukalla air bnb-asunnon neljäksi päiväksi. Normaalisti matkaan menisi noin neljä tuntia, mutta tänään se ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Ennen kuin pääsimme päällystetylle tielle, kaksi rengasta lisää puhkesi. Timillä ei tietenkään ollut niin montaa vararengasta mukana, joten hän joutui paikkauspuuhiin. Matkaan meni loppujen lopuksi kymmenen tuntia, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina.

Viimeiset kilometrit

Vesikätkö

Crazy Cook-monumentti

Joe Cool, Yellow Card, minä, Lars ja Mountain Goat

Vuohet yhteiskuvassa

Kippis!!!