Syksy

PÄIVÄ 119, GREENSTONE HUT-CAREYS HUT, 28 KM

Päivä valkeni pilvisenä ja viileänä, lähdin liikkeelle takki päällä. Pian jo hikoilin, mutta tuuli oli sen verran kylmä, etten halunnut ottaa takkia pois. Ensimmäiset kilometrit kävelimme metsässä, kunnes edessämme avautui jokilaakso. Polku seurasi jokea, se oli mukavan tasaista ja helppoa kävellä. Pidimme lounastauon tuvalla joka oli matkan varrella. Tupa sattui olemaan juuri 2700 kilometrin kohdalla, joten Katrin keitti kahvit ja minä tarjosin suklaat. Ainoa asia mitä kaipaan, nyt kun en kanna keitintä mukana, on kahvi. Teimme Katrinin kanssa sopimuksen, että ostan hänelle seuraavan kaasupullon ja hän keittää minulle silloin tällöin kupin kuumaa vettä kahvia varten.

Taipo Hutilta Boundary Hutille oli kaksitoista kilometriä, edelleen mukavaa helppoa polkua, joten matka meni todella nopeasti. Päätimme jatkaa matkaa vielä kuusi kilometriä eteenpäin Mavora-järven rannalla olevalle Careys Hutille. Kuuden punkan tuvassa oli jo viisi ihmistä, emme viitsineet tunkea enää sinne, vaan pystytimme telttamme aivan järven rantaan. Meitä oli myös varoitettu tuvassa asuvasta rotasta (tai useammasta), senkään takia en hinkunut sisätiloihin. Hiiret on vielä ihan ok, niitä on melkein joka tuvassa, mutta rottien kanssa en välttämättä halua nukkua. Koko päivän oli ollut viileää, sää on selkeästi muuttunut kesäisestä syksyiseksi. Kävin silti järvessä nopealla pesulla, näihin kylmiin kylpyihin on melkein jo tottunut. On ollut mielenkiintoista olla matkalla näin pitkään ja nähdä kevät, kesä (joka oli lyhyt) ja syksykin vielä. Talvi jäi nyt vielä näkemättä, ehkä pitää tulla joskus takaisin sitä varten.

Mavora Lake

PÄIVÄ 120, CAREYS HUT-MARAROA RIVER, 31 KM

Aurinko ei paistanut vieläkään kun kömmin ulos teltastani aamulla. Mutta ei myöskään satanut. Tuvalta matka jatkuin pientä metsäautotietä järven rantaa pitkin. Näillä pienillä hiekkateillä on mukava kävellä, ne ovat pehmeämpiä jaloille kuin asfaltti, mutta kuitenkin eteneminen on nopeampaa kuin polulla. Järven toisessa päässä oli viihtyisän näköinen leirintäalue, jossa pidimme pienen tauon. Ylitimme Mararoa-joen riippusiltaa pitkin ja lähdimme kävelemään kohti seuraavaa, pienempää järveä.

Koko Te Araroalla olen kiivennyt ja laskeutunut niin monelle vuorelle, solaan, satulaan ja kukkulalle, että tällainen tasainen pehmeä pyökkimetsä tuntui taivaalliselta kävellä. Jo toinen päivä peräkkäin, ettei reitillä ollut juurikaan ylä- eikä alamäkiä. Kolmannen riippusillan kohdalla meillä oli kaksi vaihtoehtoa; joko pysymme joen tällä puolella, kävelemme reilun kilometrin pois reitiltä ja yövymme tuvassa sekä kahlaamme joen yli aamulla, tai ylitämme joen siltaa pitkin ja leiriydymme jossain joen varrella.

Sää vaikutti hyvältä, joten valitsimme leiriytymisvaihtoehdon ja ylitimme sillan. Polku joen toisella puolella oli kuitenkin olematon, yritimme kävellä sitä vähän matkaa, mutta jouduimme taistelemaan tiemme piikkipensaiden läpi ja kävelemään korkeassa heinikossa, jossa ei nähnyt mitään. Onneksi joen kanssa saman suuntaan kulki myös tie, nousimme sille ja laskeutuisimme takaisin joelle, kun haluaisimme leiriytyä. Tien molemmin puolin oli lampaiden laidunmaita, joten kun kymmenen kilometrin päässä halusimme takaisin joelle, se ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Se vaati aitojen yli kiipeilyä, laidunmaiden läpi hiippailua, lisää piikkipuskien läpi puskemista ja jyrkän rinteen laskeutumista alas joen varteen. Tasaisen leiripaikan löytäminen ei myöskään ollut helppoa, mutta saimme kuitenkin loppujen lopuksi teltat pystyyn. Olimme kävelleet yli 30 kilometriä ja vaikka polku olikin helppoa, tunsin itseni hyvin, hyvin väsyneeksi.

PÄIVÄ 121, MARAROA RIVER-2749 KM, 23 KM

Yö oli kylmä, aamulla teltan liepeissä oli kuuraa. Jälleen olin onnellinen lämpimästä makuupussistani. Tosin jos kävelisin Te Araroan uudestaan, valitsisin vähän ohuemman pussin. Minulla on Marmotin Women's Helium, jonka mukavuuslämpötila on -9. Tänne riittäisi pussi, jonka mukavuuslämpötila on nollan tienoilla. Kylmempinä öinä voi aina nukkua untuvatakki päällä, jos tuntuu ettei muuten tarkene. Mutta koska varusteet eivät ole ilmaisia, jätin tämän investoinnin tekemättä ennen matkaa. Mieluummin kuitenkin liian lämmin kuin liian kylmä.

Meillä oli noin kymmenen kilometriä käveltävää joen vartta pitkin, sekä sen jälkeen toiset kymmenen hiekkatiellä valtatien varteen. Polku joen varrella oli tässäkin kohtaa yhtä ikävä kuin eilenkin ja kun onnistuin repimään reppuuni pari reikää piikkipuskissa totesin, että nyt riittää. Löysimme suhteellisen helpon reitin laidunten läpi takaisin tielle, joka edelleen seurasi jokea. Kävelimme sitä pitkin koko matkan valtatielle.

Tien varrella nostimme peukun pystyyn, meidän piti päästä kolmenkymmenen kilometrin päähän Te Anauhun hakemaan lisää ruokaa. Ei mennyt kuin kymmenen minuuttia ja pakettiauto pysähtyi kohdallemme. Kuski oli tuhti maorinainen, joka komensi meidät pakettiauton takaosaan. Hän oli ilmeisesti postikuriiri, koska auto oli täynnä paketteja. Ahtauduimme pakettien viereen ja taas matka jatkui. Hän kertoi ottavansa meitä vaeltajia kyytiin lähes joka päivä! Vaikka se ei todennäköisesti olisi työnantajan puolesta sallittua. Matka meni nopeasti, kuskin kaasujalka taisi olla aika raskas. Totesimme istuvamme punaviinilaatikon ja suklaakakun vieressä, olisipa saanut maistiaisia...

Pian olimmekin jo Te Anaussa, jossa meidät päästettiin kyydistä nurkan takana "etteivät poliisit näe". Kiwi Holiday Park oli sopivasti aivan Te Anaun keskustassa, leiriydyimme sinne ja suoritimme taas tutut kuviot; suihku, pyykit, internet. Leirintäalue oli mukavan aurinkoinen, sain vihdoinkin tiivistettyä uuden telttani saumat tiivistysaineella, nyt se ehtisi hyvin kuivua. Tosin saumat olivat pitäneet ihan hyvin ilmankin, vaikka olikin vähän satanut. Siinä touhutessa tuli kaamea nälkä, lähdimme etsimään ruokaa Te Anaun pääkadun varrelta. Katrin on ihan mahdoton jäätelön perään, hän tietenkin bongasi ensimmäisenä italialaisen ravintolan, jonka edustalla mainostettiin "gelatoa". Haimme jätskit alkupalaksi, minulle yksi pallo sitruunasorbettia ja Katrinille kolme palloa kaikenlaista imelää. Kävelimme jäätelöinemme kadun toista puolta järven rantaan asti, tarkastaen samalla kaikki sen puolen ravintolat.

Paluumatkalla tarkastimme toisen puolen. Voiton vei Naturally Fiordland, jossa tilasimme pizzat. Kun sain vatsani täytettyä, pystyin taas ajattelemaan seuraavan etapin ruokatäydennystä, mars kauppaan siis! Ostin ruokaa viideksi päiväksi, sillä pitäisi päästä seuraavaan kylään asti. Hurjaa, että tämän täydennyksen jälkeen olisi enää muutama jäljellä, vaelluksen loppuminen tuntuu päivä päivältä todellisemmalta.

Ihmettelin, kun Katrinia ei kuulunut ruokakaupasta takaisin pitkään aikaan, mihin hän oli jäänyt? Kun hän vihdoin palasi, hän tunnusti löytäneensä toisen italialaisen jäätelökioskin, joka oli tietenkin myös testattava. Kyllä minäkin tykkään jäätelöstä, mutta en pystyisi syömään sitä ihan noin paljoa. Katrinin toinen herkku on siideri. Jos hänet pitäisi löytää kaupungilta, tarkistaisin siis ensimmäisenä jäätelöbaarit, sitten pubit.

PÄIVÄ 122, 2749 KM-APARIMA HUT, 23 KM

Olin ostanut reilusti aamupalatarpeita, kun kerta kaupungissa ollaan haluan aloittaa päivän kunnon aterialla. Mysliä varten oli oikeaa maitoa jauheen sijaan, bageleita ja hilloa, mehua ja useampi kuppi kahvia. Kello oli jo melkein kymmenen kun olimme saaneet kamat kasaan ja lähdimme tien varteen etsimään kyytiä takaisin reitille.

Noin viidentoista minuutin liftaamisen jälkeen joulupukin näköinen brittimies otti meidät kyytiin. Hän oli ollut lomalla Uudessa-Seelannissa pari viikkoa ja nyt matkalla Christchurchiin, josta lentäisi kotiin. Hän ajoi vähän miten sattui ja meitä alkoi jännittää, pääsemmekö ehjinä perille. Selvisimme kuitenkin hengissä ja pääsimme jatkamaan matkaa. Takitimu Forest Track on 62 kilometriä pitkä ja siihen pitäisi mennä noin kolme päivää. Metsä oli aivan ihana, paljon saniaisia, vihreän kaikissa eri sävyissä, jotka tuntuivat vaihtuvan valon muuttuessa. Saniaiset kyllä myös vaikeuttivat kulkemista metsässä, oli hankala nähdä minne astuu ja karkeat oksat raapivat paljaita sääriä.

Nousimme noin 500 metriä ylöspäin harjanteelle, josta polku laskeutui taas alas ja pois metsästä. Aurinko tuntui tosi kuumalta kun emme olleet puiden suojassa, tussock-ruoho oli korkeimmillaan melkein rintaan asti, ruohotupsujen välissä oli piilossa syviä kuoppia, joten oli katsottava tarkkaan minne jalkansa laittaa. Yritin huitoa ruohoja pois edestä sauvoilla, mutta silti eteneminen oli hidasta ja kompastelin koko ajan. Reittimerkkeinä toimivia oransseja tolppia oli vaikea nähdä korkean ruohon seasta. Onneksi polku sukelsi välillä takaisin pyökkimetsään. Päivä tuntui tosi pitkältä, olimme perillä Aparima Hutilla vasta seitsemän aikaan illalla. Tuvassa oli jo muutama asukas, mutta saimme vielä punkat. Porukkaa tuli vielä meidän jälkeenkin, loppujen lopuksi meitä oli tuvalla yli kymmenen, osa telttaili pihalla.

Aparima hut

PÄIVÄ 123, APARIMA HUT-TELFORD CAMPSITE, 21 KM

Lämpötila laski yöllä lähelle nollaa, tuvassa oli onneksi mukavan lämmin, mutta liikkeelle lähtö aamulla on aina vähän hidasta kun ulkona on kylmä. Taivas oli kuitenkin sininen, joten päivästä tulisi lämmin, kunhan aurinko pääsee nousemaan kukkuloiden yli. Ensimmäiset pari kilometriä taisteltiin taas läpi tussockin ja pehmeässä, upottavassa maastossa, kunnes pääsimme pyökkimetsään. Lower Wairaki Hutille oli 16 kilometriä, lähes koko matka metsässä. Pyökkimetsä on ehdottomasti yksi suosikkiympäristöistäni kävellä, se on vaihtelevaa, siellä on paljon lintuja ja polku on lempeä jaloille, kun sitä peittää kuivat puista pudonneet lehdet. Reittiohjeiden mukaan tuvalle olisi kuuden tunnin kävely, meillä meni kuitenkin vain viisi. Emme aikoneet jäädä sinne yöksi, vaan jatkaa eteenpäin vielä 9 kilometriä. Nousisimme viimeistä kertaa yli tuhanteen metriin, ylhäältä olisi kuulemma hienot näkymät rannikolle ja Steward Islandille. En ollut nähnyt merta pariin kuukauteen, joten oli aika innoissani.

Pidimme lounastauon Lower Wairaki Hutilla, siellä oli pari muutakin. Vanha tuttu saksalainen Johannes jäisi sinne yöksi, hänellä on liikaa aikaa kun paluulento on vasta huhtikuussa. Tsekkiläinen Martin ja ranskalainen Marguerite jatkaisivat vielä kukkulan yli samaan leiriin. Yritin istua ja syödä lounasta tuvan pihalla auringossa, mutta hietasääskiä oli ihan liikaa ja jouduin pakenemaan sisätiloihin.

Lounaan jälkeen edessä oli 600 metrin nousu, joka oli kuitenkin yllättävän loiva. Ei mitään sellaista, missä olisi joutunut etenemään enemmän kiipeämällä kuin kävelemällä. Mutta kyllä siinä hiki tuli! Ylös päästyämme luvatut hienot näköalat eivät olleetkaan heti siinä, vielä piti kävellä harjannetta pitkin puiden lomassa jonkun matkaa, ennen kuin pääsimme aukealle, josta näkisimme alas merelle asti. Jos ei olisi pilviä.

Taivas oli vielä sininen, mutta merta ei enää näkynyt ja viidessä minuutissa pilvet olivat jo vyöryneet päällemme, eikä näkymistä ollut tietoakaan. Hetken istuimme ja odotimme, jos sää vielä selkenisi. Ei seljennyt. Kukkulalta piti vielä laskeutua alas joen varteen tunnin verran, siellä oli paikka jossa saisimme leiriytyä, Telford campsite. Tästä eteenpäin reitti siirtyy yksityisten maille, jostain syystä reittiohjeissa oli sääntö, että jos saavut leiripaikalle puolenpäivän jälkeen, et saa enää jatkaa matkaa lammasfarmin läpi. Emme olisi jatkaneet muutenkaan, päivä oli jo ihan tarpeeksi pitkä. Ai niin, ylitimme tänään 2800 kilometriä, eli alle 200 enää jäljellä!!!Leiripaikka oli kiva, amerikkalaiset Kat ja Matt olivat jo ehtineet tehdä tulet nuotiopaikalle. Pystytin telttani ja liityin nuotiopiiriin syömään illallista. Avotulet ovat kiellettyjä monessa paikassa, tämä taisi olla vasta kolmas nuotio koko reissulla. Nuotiolla istumisessa vaan on sitä jotain, todellista retkimeininkiä. Suomessa se ei ole retki eikä mikään, jos ei tehdä tulia. Olemmekin siitä onnekkaita, että melkein joka paikassa se on sallittua, kunhan ei ole metsäpalovaroituksia voimassa. Onnea on myös se, ettei suomessa ole hietasääskiä. Auringon laskiessa ne villiintyvät ihan täysin ja jouduin poistumaan nuotiolta telttaan. 

Ei näkyny Steward Islandille asti

Telford campsite