Merta näkyvissä!

PÄIVÄ 124, TELFORD CAMPSITE-BIRCHWOOD STATION, 20 KM

Viikko. Sen verran tässä enää maksimissaan menee. En oikein tiedä olenko iloinen vai surullinen siitä, että vaellus loppuu. Varmaan molempia. Onneksi minulla on paljon kivoja juttuja tulossa vaelluksen jälkeenkin, muuten olo saattaisi olla tyhjä, kun ei enää olekaan selkeää päämäärää joka päivälle ja näitä ihania ihmisiä ympärillä, joiden kanssa voi jakaa tämän matkan.

Leiripaikalla meitä oli yöpymässä taas kymmenen, näyttäisi siltä että sama porukka jatkaisi loppuun asti suurin piirtein samaa tahtia. Lähdimme Katrinin kanssa viimeisten joukossa liikkeelle, tänään olisi käveltävää vain 20 kilometriä, joten ei ollut kiire mihinkään. Olimme ottaneet etukäteen yhteyttä seuraavaan yöpaikkaan, Birchwood Stationiin, joka on iso maatila matkan varrella. He tarjoavat majoitusta vaeltajille jonkunlaisessa mökissä 20 dollarilla/yö. Puolet päivästä meni kävellessä maatilan halki, omistajat ovat ystävällisesti antaneet luvan vaeltajille kulkea heidän maillaan. Heidän ehtonsa on, että pysymme tarkasti merkityllä reitillä, emmekä leiriydy. Viime aikoina olen kuullut useammalta taholta valituksia, että Te Araroa-vaeltajat ovat telttailleet luvatta missä sattuu, mikä kuulostaa uskomattomalta. Minulle on itsestään selvää, että maanomistajien toiveita kunnioitetaan. Muuten he saattavat tulevaisuudessa evätä pääsyn kokonaan, mikä olisi ikävää tulevien vuosien vaeltajille.

Kävelimme ensin pientä maastoautotietä lammaslaumojen ohi, kunnes tulimme isommalle hiekkatielle. Tie nousi kukkuloiden yli, ylhäältä olisi varmasti taas ollut näkymät merelle jos ei olisi ollut pilvistä.

Birchwood Stationin pihatie oli pitkä ja hieno, isot puut reunustivat sitä molemmin puolin. Maatilat on täällä älyttömän isoja, joidenkin läpi kävelyyn menee kokonainen päivä. Pihatien päästä löysimme rakennuksen, joka ilmeisesti oli seuraavan yön majoituksemme. Ihastuin heti, kun näin vanhat nojatuolit verannalla ja korkean pinon polttopuita niiden vieressä. Tsekkiläinen Martin oli jo paikalla, muita tänne ei ilmeisesti tänään tulisikaan. Mökissä oli makuuhuone, jossa oli neljä kitisevää kerrossänkyä, olohuone/keittiö, jossa oli tulisija ja kolme mukavan näköistä nojatuolia. Pyykinpesukone oli iloinen yllätys, latasimme sinne kaikkien kolmen vaellusvaatteet ja toivoimme ettei haju riko konetta. Suihkussa oli iso pullo kukkaistuoksuista suihkusaippuaa, nämä ihmiset tuntuvat todella tietävän, mitä vaeltajat tarvitsevat! Normaalisti emäntä kokkaisi lisämaksusta myös illallisen, mutta koska oli lauantai, ei isäntäpariskunta valitettavasti ollut paikalla ja jouduimme tyytymään omiin eväisiin. Oli ihanaa istua isossa nojatuolissa viltin alla, takkatulen lämmittäessä tupaa. En halua lähteä täältä ikinä!

Birchwood station

Tyytyväisiä vaeltajia

PÄIVÄ 125, BIRCHWOOD STATION-2861 KM, 26 KM

Lähtemistä ei helpottanut yhtään, että aamulla satoi vettä. Ei kovasti, mutta sen verran, että se ärsyttävästi kasteli kaiken. Polku seurasi ison eukalyptuspuumetsän reunaa. Puut olivat istutettuja, joten ne kasvoivat nätisti riveissä. Eukalyptuspuut haistaa jo kaukaa, niillä on oma erikoinen tuoksunsa. Väistelimme lampaankakkaa kävellessämme laitumien halki. Lannan vieno tuoksu on aina läsnä näillä maatiloilla, onneksi siihen tottuu pian. Meillä oli enää muutama metsä jäljellä, ennen kuin saavuttaisimme rannikon. Tiesimme, että joku niistä on erityisen mutainen, aivan kuin metsät Pohjoissaarella. Tänäänkin kävelimme yhden metsän läpi, sekin oli vähän mutainen, mutta päättelimme, että pahin on vielä edessä. Sade onneksi loppui jossain vaiheessa, mutta silti oli kylmä, varmasti alle kymmenen astetta. Pidimme lounastauon kuusimetsässä puiden suojassa, keitimme kahvit ja heittelimme keksinmurusia uteliaille pikkulinnuille.26 kilometriä meni yllättävän nopeasti, olimme valtatiellä jo kolmen aikaan iltapäivällä. Tästä meidän piti liftata Otautauhun, kylään noin 13 kilometrin päässä. Tarvitsimme ruokatäydennyksen seuraavalle kolmelle päivälle. Liikennettä ei ollut kovin paljon mutta noin kymmenen minuutin jälkeen auto, joka ajoi jo ohitsemme, kääntyi takaisin ja nappasi meidät kyytiin. Otautau näytti siltä, kuin olisimme menneet ajassa taaksepäin. En tiedä olivatko rakennukset oikeasti vanhoja, vai vain sen näköisiä. Kaduilla ei ollut juuri ketään, vaikka oli sunnuntai. Meitä vastaan pyöräili poika oudolla kolmipyöräisellä pyörällä, joita näkee vanhoissa elokuvissa. Toisen nurkan takaa juoksi poika huutaen meille jotain. Emme saaneet selvää ja hän tajusi sen. Selvisi, että kultainen noutaja on karannut ja hän etsii sitä. Kuulemma saattaa purra, eli ei saa mennä taputtelemaan. Poika hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Merkillinen paikka tämä Otautau.

Kävimme kylän kahdessa "hotellissa" kysymässä majoitusta, toinen oli täynnä, mikä oli todella outoa koska kylällä ei näkynyt ketään. Toisessa oli tilaa, mutta se oli liian kallis. Onneksi kylän reunalla oli myös jonkunlainen leirintäalue krikettikentän reunalla. Telttailu maksoi vain 10 dollaria, pienessä rakennuksessa oli suihkut, vessat, keittiö ja jopa pyykinpesukone! Leirintäalueen "emäntä" oli juuri käymässä siellä. Hän oli tuonut mukanaan suolaista piirakkaa ja pahoitteli, että sitä oli niin vähän koska hän ei tiennyt että olemme tulossa. Siitä riitti silti palat meille kaikille. Pystytimme teltat, kävin suihkussa ja suuntasimme pubiin. Istuimme siellä lämpimässä koko illan.

Eukalyptyspuita

Otautaun pääkatu

PÄIVÄ 126, 2861 KM-MARTIN'S HUT, 29 KM

Olimme aamulla tien varressa liftaamassa yhdeksän aikaan aamulla. Liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, aloin jo pelätä, että meidän pitää kävellä reitin alkuun. Töihin matkalla ollut tietyöläinen kuitenkin pysähtyi ja otti meidät kyytiin, onneksi! Ensimmäiset yhdeksän kilometriä oli käveltävä pientä metsätietä, kunnes se alkoi; Te Araroan viimeinen metsäpolku, ja se oli mutainen. Longwood-metsän läpi kävely kestää kaksi päivää. Metsässä on myös Te Araroan viimeinen autiotupa, Martin's Hut. Sinne halusimme päästä yöksi, mutta olimme varmoja, että se olisi jo täynnä siihen mennessä kun pääsisimme perille. Tuvassa on vain neljä punkkaa ja tiesimme, että edellämme on enemmän porukkaa. Kävely kuravellissä oli hidasta, emme olleet ihan varmoja ehtisimmekö edes tuvalle asti ennen pimeää.

Polku nousi hitaasti, mutta varmasti lähes 700 metriä, Bald Hillin huipulle. Siellä pääsimme hetkeksi pois metsästä, märälle ja upottavalle suon tapaiselle. Mitään näköalojahan mäellä ei ollut, sankka sumu rajoitti näkyvyyden alle sataan metriin. Huipulta reitti jatkui joitakin kilometrejä alamäkeen pientä tietä pitkin, kunnes kääntyi siltä pois ja nousi toiselle korkealle mäelle. Huipulla odotti jälleen samanlainen märkä, upottava sammal jota tallustimme useamman kilometrin. Tässä vaiheessa olimme jo varmoja, että pääsisimme tuvalle asti. Olimme kuitenkin henkisesti valmistautuneet telttailemaan tuvan pihalla, tai pahimmassa tapauksessa kävelemään vielä kilometrin siitä eteenpäin, mikäli pihalle ei mahdu.

Wellingtonista ostamani säärystimet sanoivat sopimuksensa irti juuri sopivasti keskellä mutaisinta metsää. Jalan alta menevä remmi katkesi kummastakin. Onneksi ne pysyivät jotenkuten paikoillaan ilmankin, tämä on viimeinen päivä kun tarvitsen niitä.

Alkoi olla jo hämärää kun vihdoin saavuimme tuvalle. Martin's Hut on rakennettu 1905 työmiehen majoitukseksi. Asukkaan tehtävä oli pitää tuvan lähettyviltä lähtevä akveduktin tapainen vesiväylä auki, vettä tarvittiin alueen kultakaivoksilla. Lattialautojen välistä mahtuisi tulemaan kaikenlaisia eläimiä ja seinissäkin oli reikiä. Ainakin ilmastointi toimisi. Yllättävää kyllä, tuvassa oli vain kaksi ihmistä! Saksalainen tyttö ja amerikkalainen poika. Saimme siis punkat, mahtavaa! Tupa oli niin pieni, että nostin ruokakassini suoraan yläpunkalle ja söin illallisen siellä. Olimme kuulleet huhun, että jotain Te Araroa-vaeltajaa olisi purrut white tail-hämähäkki tässä tuvassa ja että hän olisi saanut siitä vakavia terveysongelmia. White tail on ainoa myrkyllinen hämähäkki Uudessa-Seelannissa, sekin tuotu aikoinaan vahingossa Australiasta joskus 1800-luvulla. En kuitenkaan usko, että huhu pitää paikkaansa, enkä nähnyt unta hämähäkeistä.

Hehee, mutaa!

Longwood forest

Martin’s hut, reitin viimeinen tupa

PÄIVÄ 127, MARTIN'S HUT-COLAC BAY, 25 KM

Tänään olisi taas pitkä päivä. Mikäli haluaisimme päästä rannikolle asti, meidän olisi käveltävä 30 kilometriä. Ensimmäiset 24 siitä metsässä, akveduktin viertä. Se kiemurteli tiheässä metsässä, välillä tuntui että pyörimme ympyrää, kun maisema ei muuttunut miksikään ja polku vain jatkui ja jatkui. Lisäksi se oli aikamoinen esterata, polulle oli kaatunut paljon puita joiden yli piti kiivetä, ali ryömiä, tai yrittää kiertää jotenkin. Mutaa ei sentään ollut kuin ihan vähän siellä täällä.

Tätä mutkittelevaa seikkailurataa olisi yli 20 kilometriä, mutta noin 14 kilometrin kohdalla oli vaihtoehtoinen reitti, joka olisi lyhyempi. Olimme molemmat valmiita poistumaan Te Araroan viimeisestä metsästä, emme jäisi kaipaamaan "puuttuvia" kilometrejä. Valitsimme siis oikoreitin joka vei maatilan läpi lähimmälle tielle. Vielä tunnin verran kävelyä tietä pitkin ja saavuimme Colac Bayhin. Marssimme suoraan Colac Bayn tavernaan, joka oli myös leirintäalueen vastaanotto.

Löysin pihalta puutarhaletkun, jolla suihkutin kenkäni puhtaaksi mudasta. Samalla huomasin, että toinen kenkä oli hajonnut, ulkosyrjä oli irronnut pohjasta ja irvisti isosti. Reikä ei kuitenkaan ollut läpi asti, sisäkangas oli vielä ehjä. Kyllä näillä vielä loppuun asti kävelee! Enää kahdeksankymmentä kilometriä jäljellä!

PÄIVÄ 128, COLAC BAY-OTIRA BEACH, 20 KM

Aamulla meillä ei ollut kiire mihinkään, söimme aamupalan ajan kanssa ja joimme useammat kupit kahvia. Tavernasta oli meren rantaan noin 200 metriä. Meren tuoksu leijaili vastaan ja vedin sitä keuhkot täyteen. Mahtavaa olla taas meren äärellä ja kuunnella aaltojen kohinaa. Colac Bayn ranta oli noin kuusi kilometriä pitkä, kävelimme sen päähän asti, sieltä polku nousi rantakallioiden päälle ja kulki laitumien läpi. Välillä se laskeutui takaisin meren äärelle pieniin poukamiin, joissa simpukoiden kuoret ratisivat kengän alla. Löysin kaksi kaunista paua-simpukan kuorta. Niiden sisäpinta on upean sinisen ja violetin hohtoinen, näitä käytetään paljon koruissa ja matkamuistoesineissä.

Vähän ennen Rivertonin kylää reitti lähti nousemaan ylös, pois rannalta. Ylitimme kukkulan ihastuttavassa metsässä, jonka täytti lintujen viserrys. Toisella puolella kukkulaa polku muuttui tieksi, jota jatkoimme vielä pari kilometriä kylään asti.Olin kävellyt Wanakasta asti ilman lepopäiviä, enkä haluaisi enää tässä vaiheessa sellaista pitääkään, mutta päätimme kävellä tänään hieman vähemmän. Otimme siis rennosti Rivertonissa, lounasta söimme kahvilassa, jossa oli myös superhyvää kahvia. Katrinille piti tietenkin löytää jäätelöä, eikä mitään tikkujätskiä vaan kunnon palloja. Sitä löytyikin yhdestä pienestä kaupasta ja Katrin oli tyytyväinen. Tänään olisi toiseksi viimeinen iltamme Te Araroalla, joten haimme ruokakaupasta pullon viiniä, juustoja, keksejä ja oliiveja.

Rivertonista alkoi yli 20 kilometriä pitkä hiekkaranta, joka meidän pitäisi kävellä. Toivoimme löytävämme leiripaikan jostain sen varrelta. Ranta oli melko leveä laskuveden aikaan, mutta nousuveden aikaan tilaa jyrkän törmän ja veden väliin ei jäisi paljoa. Hiekkatörmä taas oli liian jyrkkä ja epätasainen, että sen päällä olisi voinut leiriytyä. Kävelimme melkein kymmenen kilometriä, kunnes päätimme pistää leirin pystyyn, ranta ei näyttänyt muuttuvan leveämmäksi joten täydellistä leiripaikkaa ei taida löytyä. Tässä kohtaa ranta oli pientä kiveä, eikä pelkkää hiekkaa. Sain teltan kiilat pysymään maassa kasaamalla niiden päälle tarpeeksi kiviä.

Perustimme tapas-baarimme telttojen väliin ja istuimme hiekalle odottamaan auringonlaskua. Eipä olisi paremmin voinut viettää toiseksi viimeistä iltaa, leiri rannalla, loistavat eväät, hyvä seura ja upea auringon lasku painuivat mieleen varmasti loppuelämäksi. Näimme jopa hylkeen, joka kömpi hetkeksi merestä rannalle vain noin sadan metrin päässä meistä. 

Ihanaa olla pitkästä aikaa rannalla!

Paua-simpukka