Pelkoa ja inhoa leirintäalueella

PÄIVÄ 114, WANAKA-FERN BURN HUT, 24 KM

Jos olisin ollut Wanakassa päivänkään pitempään, lähteminen sieltä olisi ollut tosi vaikeaa. En pitänyt näin montaa välipäivää edes Wellingtonissa. Tosin nyt suurin syy näin pitkään lepoon oli kipeä jalkani. Eikä se ole vieläkään kunnossa, mutta en jaksa enää istua paikallaan. Toivotaan että se kestää! Katrin oli lähtenyt Wanakasta eteenpäin jo kaksi päivää sitten, mutta saisin hänet todennäköisesti kiinni Queenstownissa, jossa hän suunnitteli olevansa pari päivää. Sinne asti pitäisi siis tallata yksin, mikä olikin melko mukavaa pitkästä aikaa.

Söin ison aamupalan Guntan, Benin ja heidän kämppiksensä Kirstyn kanssa. Sitten heitin repun selkään ja lähdin matkaan. Päivästä tulisi taas kuuma, aurinko lämmitti jo kymmenen aikaan niin että sain heittää pitkähihaisen pois.

Ensimmäiset viisitoista kilometriä kävelin hiekkaista pyörätietä, joka seurasi Wanaka-järven rantaa. Matkan varrella oli paljon pieni poukamia, joissa olisi helposti voinut viettää koko päivän piknikeväiden kanssa ja uiden kirkkaassa, viileässä vedessä. Koko päiväksi en voinut jäädä, mutta pysähdyin kuitenkin uimaan pienelle hiekkarannalle.

Pyörätie jatkui Glendhu Bayhin asti, siellä piti kääntyä pienelle hiekkatielle, seurata sitä kolme kilometriä parkkipaikalle, josta alkaa Motatapu Alpine Track. Jouduin kiipeämään portaat aidan yli, kun polku kulki laidunmaiden halki. Löysin mukavan varjoisan paikan ja pysähdyin lounaalle. Levitin varusteeni nurmelle, heitin kengät pois ja aloin syömään. Yhtäkkiä kuulin syvän huokauksen, tai jotain sen tyylistä, vilkaisin olkani yli äänen suuntaan. Vain noin viiden metrin päässä makasi iso musta sonni ja tuijotti minua. Tarkkailin sitä hetken, mutta se näytti makaavan paikallaan tyytyväisen näköisenä, joten jatkoin syömistä. Minua kuitenkin vaivasi elukan tiukka tuijotus, söin nopeasti, pakkasin kamani ja lähdin jatkamaan matkaa.

Laidunmaat loppuivat ja polku sukelsi ihanan viileään ja varjoisaan pyökkimetsään. Metsässä oli enemmän ylä- ja alamäkiä, seuraavalle tuvalle olisi vielä ainakin 200 metriä nousua. Jalkani vaivasi jonkun verran kun kävelin tasaisella tiellä, mutta täällä vaikeammalla alustalla siihen ei oikestaan sattunut ollenkaan.

Tunnin verran sain kävellä varjoisassa metsässä, ennen kuin nousin puurajan yläpuolelle. Kello oli jo melkein viisi, mutta aurinko oli edelleen polttavan kuuma. Onneksi olin jo melkein perillä! Enää vähän nousua, pieni lasku puron varteen ja vielä sieltä viimeinen punnerrus ylös tuvalle. Rappusilla istui vanhempi pariskunta, Warrick ja Ketha, jotka ovat paikallisia. Hekin kävelevät Te Araroaa, mutta en ollut tavannut heitä aikaisemmin.

Ensimmäistä kertaa söin illallista ilman keitintä, ruokalistalla oli wrap tonnikala-, humus- ja pinaattitäytteellä. Huomio, tuoretta pinaattia! Olen varannut jokaista illallista varten kaksi wrapiä, joten söin toisenkin. Siihen laitoin pinaattia, humusta ja juustoa. Ainakin näin ensimmäisen illallisen perusteella olin tyytyväinen, että jätin keittimen pois, vaihtelu virkistää!

Tuvalle saapui myöhemmin myös kaksi saksalaista tyttöä, Kristina ja Johanna, yksi saksalainen mies, jonka nimeä en muista, sekä kaksi tsekkiä. Kaikki muut ovat TA-vaeltajia matkalla etelään, paitsi tsekit, jotka ovat vain parin päivän reissulla ja menossa Wanakaan.

PÄIVÄ 115, FERN BURN HUT-ROSES HUT, 16 KM

Olin kuullut, että tällä reitillä on paljon mäkiä, tänään pääsisin vihdoin niihin käsiksi. Kaikki muut aikoivat kävellä vain seuraavalle tuvalle, mutta minä ja saksalainen Steffen suunnittelimme menevämme vielä sitä seuraavalle.

Lähdin liikkeelle jo puoli kahdeksalta, ilma oli silloin vielä mukavan viileä. Pilvetön taivas lupaili kuitenkin taas kuumaa päivää. Tuvalta polku lähti nousemaan jyrkästi Jack Halls Saddleen, jonne oli nousua yli 500 metriä. Kun pääsin ylös, näin polun laskeutuvan vähintään yhtä jyrkästi toisella puolella. Alamäki on vähintään yhtä rankkaa kävellä kuin ylämäki, polku oli hiekkaa, joten koko ajan sai pelätä että jalka luiskahtaa. Kello oli vasta vähän yli kymmenen kun saavuin Highland Creek Hutille. Steffen ilmestyi paikalle samaan aikaan, hän oli lähtenyt minun jälkeeni ja oli selkeästi paljon nopeampi kuin minä. Istuin alas, söin banaanin, pähkinöitä ja join mukillisen urheilujuomaa. Edellisenä iltana jalkani olivat krampanneet useamman kerran, en ilmeisesti ollut juonut tarpeeksi. Päivät ovat olleet niin kuumia, että hikoilun määrä on jotain ihan älytöntä. Sen takia juon myös urheilujuomaa ja syön lisäksi magnesiumia ja sinkkiä.

Highland Creek Hutilta Roses Hutille menee reittiohjeiden mukaan 7-8 tuntia. Matkalla pitää ylittää kaksi kukkulaa, 400 metriä nousua ja 400 laskua molemmissa. Jalkani olivat väsyneet jo ensimmäisen mäen jälkeen, mutta olin varma, että jaksan perille asti.

Lähdin siis ylittämään kukkulaa, numero kaksi. Ylämäki tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Se helpottaa heti, jos näkee minne on kiipeämässä. Steffen käveli kauempana edelläni, joten näin koko ajan, minne hän meni ja minne polku jatkuu. Ylämäessä sitä aina odottaa, että tulisi jo alamäki, mutta pitkässä alamäessäkin ehtii jo toivoa useampaan kertaan, että pääsisi taas ylämäkeen. Itse pidän enemmän ylämäestä, ainakaan täällä alamäki ei usein ole yhtään sen nopeampi kävellä, jyrkässä rinteessä se voi olla tosi hankalaa.

Toisen kukkulan jälkeen polku laskeutui metsään, pienen puron varteen. Steffen oli siellä pitämässä lounastaukoa, minulla oli sama suunnitelma. Tästä olisi seuraavalle tuvalle vielä viisi kilometriä, kolmannen kukkulan ylitse, jonne oli taas yli 400 metriä kiivettävää ja 600 metriä laskeutumista toisella puolella. Viimeinen alamäki alkoi tuntua reisissä, välillä oli pakko pysähtyä lepuuttamaan niitä. Onneksi Roses Hut näkyi jo kaukaa, ainakin tiesin, kuinka pitkä matka oli vielä jäljellä. Perille päästyäni venyttelin pitkään, etten olisi ihan niin jäykkä seuraavana aamuna. Tupa oli uusi ja hieno, meitä oli siellä vain kuusi, tilaa olisi ollut kahdelletoista. Nukuin kuin tukki, enkä kuullut mitään bileistä, joita opossumit olivat kuulemma pitäneet tuvan rappusilla.

Wanaka-järvi näkyy vielä

PÄIVÄ 116, ROSES HUT-ARROWTOWN, 27 KM

Tämäkin päivä alkoi, kuinkas muutenkaan, reilun 500 metrin kiipeämisellä Roses Saddlen yli. Sieltä polku laskeutui Arrow-joen varteen, jossa vaeltaja saa päättää, nouseeko korkealle rinteeseen "korkean veden reitille", vai kulkeeko jokea pitkin. Ei ollut satanut moneen päivään, joten valitsin jokireitin. Tykkään näistä jokikävelyistä, silloin kun joki ei ole liian voimakas tai syvä. Täällä ei ollut ollenkaan opasteita, joten paras reitti on löydettävä itse. Välillä pystyi kävelemään joen penkalla, välillä oli kahlattava joessa, tai ylitettävä se penkalta toiselle. Kunhan seurasi virtaa, päätyi väkisinkin noin neljän kilometrin jälkeen Macetowniin, joka on entinen kaivoskylä.

Kylässä ei ole enää mitään muuta, kuin joitakin kaivoslaitteiden jäämiä ja yksi restauroitu rakennus, joka oli aikoinaan kauppa. Macetownissa oli 100-200 asukasta 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkupuolelle. Meinasin pitää siellä tauon, mutta heti kun istuin alas, kimppuuni hyökkäsi niin paljon hietasääskiä, että jatkoin juosten matkaa. Vähän kylän jälkeen löysin sopivan tuulisen paikan, jossa ötököitä ei ollut niin paljon, sain pidettyä lounastaukoni. Seuraavan yön viettäisin Arrowtownissa, joka on myös ollut aikoinaan vilkas kullankaivuukaupunki. Virallinen Te Araroa-reitti nousisi Arrow-joelta Big Hill-nimiselle kukkulalle ja sieltä alas toiselle puolelle Arrowtowniin. Taivaalla oli kuitenkin niin synkkiä pilviä ja tuuli alkoi voimistua, että kukkulalle nousemisen sijaan päätin kävellä sen ympäri menevää metsäautotietä, vaikka siitä tulisikin enemmän kilometrejä. Olen nähnyt miten nopeasti sää voi täällä huonontua, enkä halua olla yli tuhannessa metrissä, kun niin käy.

Metsäautotie olikin todella mukava reitti, jokilaakso oli välillä enemmänkin rotko, jyrkkine kallioseinämineen. Tie oli hakattu seinämään, siitä tuli mieleen muutamat hurjat tiet Nepalissa.

Arrowtownissa oli mahdoton hulina päällä kun pääsin sinne noin viiden aikaan iltapäivällä. Älytön määrä turisteja, autoja, ravintoloita, joissa tietenkin turistihinnat. Kävelin suorinta tietä leirintäalueelle, joka oli yllättävän edullinen näin vilkkaaseen paikkaan, maksoin telttapaikastani 20 NZD. Kaikki yleiset tilat vaikuttivat uusilta ja hienoilta, suihkustakin tuli vesi niin kovalla paineella, että meinasi tukka lähteä päästä. Pystytin uuden telttani, se on niin hieno! Tämä olisi ensimmäinen yöni siinä. Vanha tuttu ranskalainen Anthony ilmestyi viereiselle paikalle vähän myöhemmin. Toisella puolella oli kaksi matkailuautoa, joiden porukat istuivat vielä puolenyön aikaan juttelemassa keskenään, edes korvatulpat eivät auttaneet. Lisäksi heillä oli auton ulkopuolella joku ihmeen valonheitin, joka valaisi koko alueen niin kirkkaasti, että jouduin vetämään pipon silmille. Karavaanari, karavaanari, on kaikkien kaveri... EI!

Heti aamusta ylämäkeen

Arrowtown

PÄIVÄ 117, ARROWTOWN-QUEENSTOWN, 28 KM

Kävelin Arrowtownin läpi aamulla aikaisin, kun lähdin Queenstownin suuntaan. Kylä näytti paljon mukavammalta nyt, kuin edellisenä päivänä. Johtuu ehkä siitä, ettei kaduilla näkynyt kuin muutama ihminen.

Ensimmäiset 20 kilometriä Arrowtownista Franktoniin oli aika tylsää käveltävää. Kuljin golfkentän läpi, pienen järven ohi, sekä Shotover-joen vartta. Mielenkiintoa matkantekoon toi lentokoneiden bongailu, Queenstownin lentokenttä on Franktonissa, joten laskeutuvat koneet lensivät ylitseni. Pienen hetken tunsin kaipausta yläilmoihin, tykkäsin työstäni taivaalla mahdottoman paljon. Se hetki, kun kone kiihdyttää kiitoradalla ja nousee ilmaan, on parasta! Huolimatta siitä, olenko matkustajana vai töissä. Maaliskuun lopulla minäkin nousen tältä kentältä lentoon ja kohti Aucklandia, josta minulla on paluulento Hong Kongin kautta Suomeen.

Franktonia lähestyessä aloin olla aika poikki, sieltä olisi vielä kymmenen kilometriä lisää Queenstowniin, Wakatipu-järven rantaa pitkin. Onneksi Franktonissa odotti keidas, jossa voisin virkistäytyä, syödä ja jatkaa matkaa levänneenä. McDonalds! En ollut käynyt "mäkkärissä" muistaaksen Fieldingin jälkeen, siellä olin joskus viime vuoden loppupuolella. Tälläkin kertaa sain mitä halusin, kultaisten kaarien alta löytyi syötävää, hyvää kahvia, ilmainen wifi ja puhtaat vessat! Katrin oli laittanut viestin, että oli buukannut meille molemmille telttapaikan leirintäalueelta, Queenstownista. Vajaan tunnin tauon jälkeen laitoin ison vaihteen silmään ja kävelin loppumatkan kaupunkiin.

Kävin Queenstownissa myös edellisellä reissullani Uudessa-Seelannissa, mutta en muista oliko täällä silloin yhtä paljon turisteja. Aikomukseni oli jäädä vain yhdeksi yöksi, nauttia hyvä illallinen kivassa ravintolassa ja ostaa lisää ruokaa seuraavaa etappia varten.

Pystytin teltan Katrinin teltan viereen, peseydyin ja lähdin kaupungille. Katrin löytyi mistäs muualtakaan, kuin pubin terassilta. Löysimme kivan meksikolaisen ravintolan, jossa söin itseni ähkyyn nachoilla. Pöydässä oli ainakin seitsemää eri chilikastiketta, niitähän piti kokeilla kaikkia. Aterian lopuksi suuta poltti ja olin niin väsynyt, että melkein nukahdin pöytään.

Queenstown

PÄIVÄ 118, GREENSTONE STATION-GREENSTONE HUT, 11 KM

Jos toissayö Arrowtownissa oli huono, niin tämä yö oli suoraan helvetistä. Queenstown on bilekaupunki, jonne varsinkin nuoriso tulee juhlimaan. En tiedä onko sillä täällä mitään merkitystä, mutta nyt oli vielä viikonloppu. Aivan meidän telttojemme vieressä oli nuorten reppureissaajien bileet. Porukka istui ringissä ja ihmisten sekä musiikin volyymi nousi humalatilan myötä tasaista tahtia. Kaivoin jo leirintäalueen järjestyssäännöt esille, niiden mukaan hiljaisuus alkaa kymmeneltä. Muutkin lähistöllä leiriytyvät loivat ikäviä katseita juhlivaan nuorisojoukkoon. Pelkäsin, etten saa nukkua tänäkään yönä kunnolla. Lentoemoaikoina kaksi yötä ilman unta ei ollut juttu eikä mikään, mutta nyt kun olen tottunut nukkumaan yhdeksästä puoli seitsemään joka yö, ajatus kauhistutti.

Tasan kymmeneltä, koko meluisa joukkio onneksi lähti ilmeisesti baariin. Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa, yöllä juhlijat palasivat baarista yksi kerrallaan sopivasti puolen tunnin välein ja paukuttelivat autojen ovia. Se siitä rauhasta. Nukuin katkonaisesti koko aamuyön, puoli viiden aikaan heräsin siihen, että leirintäalueen yövartija on häätämässä jotakuta pois leirintäalueelta. En tiedä mistä hän tiesi, että kyseisessä autossa nukkui kaksi ihmistä ilmoitetun yhden sijaan, mimmi sai lähteä yön selkään, muuten vartija olisi kutsunut poliisit paikalle

.En siis ollut kovin virkeä ja hyväntuulinen aamulla kun nousin ylös. Söimme aamupalan ja lähdimme etsimään sopivaa paikkaa liftaamiseen. Tarkoituksemme oli liftata järven toiselle puolelle, mistä polku taas jatkuu. Autolla, tietä pitkin järven ympäri. Ei veneellä.

Yli tunti sitkeästi yritettiin pitää peukkua pystyssä ja hymyä naamalla, mutta kukaan ei halunnut ottaa meitä kyytiin. Ei auttanut muu kuin soittaa bussifirmaan, jonka kautta voi järjestää kuljetuksen polulle. Kyyti lähtisi vasta kahdelta iltapäivällä, joten palasimme keskustaan ja tilasimme isoimmat kahvikupit mitä löytyi. Kyyti kestäisi noin puolitoista tuntia, joten meillä olisi juuri sopivasti aikaa kävellä ensimmäiselle tuvalle.

Greenstone track kiemurteli viehättävässä pyökkimetsässä, juuri sopivaa loivaa ylämäkeä. Pitkästä aikaa metsässä oli paljon linnunlaulua, sitä oli ollut jo oikein ikävä Pohjoissaaren jälkeen. Eteläsaaren linnut eivät halua laulaa, tai sitten niitä on vain paljon vähemmän. Pohjoissaarella linnut pitivät varsinkin aamuisin aikamoista konserttia, se oli mahtavaa!

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Greenstone Hutille, joka oli iso 20 hengen tupa. Se oli kuitenkin jo täynnä, tuvassa oli joku nuorisoporukka ja vain muutama TA-vaeltaja. Pystytimme teltat tuvan takapihalle, siellä oli ennestään jo yksi, australialaisen pariskunnan teltta. Ehdin juuri sopivasti syödä illallisen, ennen kuin alkoi hämärtää ja lämpötila laski nopeasti auringon kadottua. Ei muuta kuin makuupussiin ja unten maille, ainakin tänä yönä olisi hiljaista!