Stag Saddle

PÄIVÄ 101, CROOKED SPUR HUT-STONE HUT, 9,5 KM

Havahduin aamulla siihen kun joku touhusi otsalampun valossa pöydän ääressä, kello oli vasta vähän yli kuusi ja kun otin korvatulpat pois, kuulin sateen ropisevan tuvan kattoon. Touhuaja oli Jukka, hänen piti lähteä ajoissa kävelemään tien varteen, koska oli tilannut itselleen kyydin Rangitatan ympäri. Muutkin pohjoiseen päin menijät alkoivat pikkuhiljaa nousta, mutta me etelään menijät vain käänsimme kylkeä. Meillä olisi edessä nousu korkeammalle vuoristoon ja Te Araroan korkeimpaan kohtaan Stag Saddleen (1925m), eikä sinne kannata mennä huonolla säällä.

Rakastan laiskoja aamuja, niin kotona, kuin täällä reissussakin. Yleensä olen kyllä aamuisin reippaana lähdössä matkaan, mutta välillä on mahtava herätä sateen ropinaan, kun tietää, ettei silloin tarvitse tai voi lähteä eteenpäin. Ja varsinkin nyt tämän flunssan kanssa lepo tulee tarpeeseen.

Meitä jäi tupaan minä, Abbie, Katrin, Johannes (vanhempi saksalaismies) ja Bruno (nuorempi saksalainen). Yhdentoista maissa sää alkoi näyttää paremmalta, aurinko vilahteli pilvien välistä ja sade loppui. Johannes otti ja lähti seuraavalle tuvalle, sinne olisi matkaa 9,5 kilometriä, reittiohjeiden mukaan viiden tunnin kävely. Söimme lounaan ja pakkasimme kamat, juuri kun olimme lähdössä, alkoi taas sataa. Mutta se oli vain pieni kuuro. Ylempänä vuorilla näytti pilviseltä, mutta päätimme silti lähteä eteenpäin. Bruno oli ainoa, joka jäi odottelemaan parempaa säätä.

Reitti nousi tuvalta 500 metriä korkeammalla olevaan satulaan ja lähti siitä taas alaspäin seuraavaan laaksoon. Kävelimme koko matkan ruohikossa, joka on englanniksi nimeltään "tussock". Ruoho kasvaa ryppäissä ja on välillä melkein vyötärön korkuista, niiden seassa on vaikea kävellä, koska on vaikea nähdä mihin astuu ja ruoho on kovin liukasta, varsinkin märkänä.

Satulan jälkeen alkoi taas sataa, eikä sateelle näkynyt loppua. Olisin halunnut välttää kastumisen, kylmä ja märkä ei varmasti tee hyvää flunssalle. Kiristin tahtia, että pysyisin lämpimänä. Vajaan neljän tunnin kävelyn jälkeen näin Stone Hutin kauempana laaksossa, joen toisella puolella. Joen ylitse oli onneksi silta, tosin kengät oli jo märät, ihan hyvin olisi voinut kahlata vielä vähän kylmässä vedessä. Tuvassa ei ollut ketään muita kuin Johannes, punkat oli kahdeksalle. Vaihdoin märät vaatteet pois ja keitin kuuman kaakaon. Kaivauduin makuupussiin, silti kesti vaikka kuinka kauan ennen kuin lämpenin. Olin saanut Abbieltä lainaan vuorikiipeilykirjan, Touching the void, jonka olin nähnyt elokuvana joskus vuosia aikaisemmin. Makasin siis makuupussissa palelemassa ja luin vuorikiipeilijöistä, jotka palelivat Perun Andeilla.

Illallisaikaan mennessä sade vähän helpotti ja sää näytti kirkastuvan, kurkistin ikkunasta ulos ja näin korkeampien huippujen olevan valkoisia! Sade oli tullut siellä lumena, kylmyys oli siis todellista, eikä vain minun omassa päässäni.

Tuohon suuntaan

PÄIVÄ 102, STONE HUT-COAL RIVER (2357 KM), 24 KM

Yöllä satoi vielä lisää, mutta aamulla taivas olikin sininen. Luntakin oli tullut vuorten huipuille enemmän, ne hehkuivat vaaleanpunaisena aamuauringossa. Lämpötila tuvassa laski yöllä kahdeksaan asteeseen, joten ulkona ei varmasti ollut viittä enempää kun lähdimme matkaan. Heti tuvan vieressä piti ylittää joki, vesi oli jäätävän kylmää! Sama joki piti ylittää vielä useamman kerran, onneksi virta ei ollut kovin voimakas ja vettäkin vain noin polveen asti. Olin ylittämässä sitä neljännen kerran, kun jalkani lipsahti liukkaalla kivellä ja kaaduin jokeen. Otin oikealla kädellä tukea pohjasta, tai jostain, hetken kengät vain lipsuivat pohjakivillä, ennen kuin sain työnnettyä itseni ylös. Kastuin lähes vyötäröä myöten, sekä oikea hihani ihan kokonaan. Otti päähän, että en ollut asetellut jalkojani huolellisemmin, näissä lämpötiloissa kastuminen ei ole hyvä juttu. Lisäksi rakas kamerani, joka roikkui kaulassa, käväisi ilmeisesti myös vedessä. Kuivasin sen niin hyvin kuin pystyin, mutta se ei enää mennyt päälle. Otin akun pois ja päätin kokeilla uudestaan hetken päästä. Menisi vielä vähän aikaa ennen kuin auringonsäteet ylettäisivät laaksoon ja alkaisivat lämmittää. Laitoin ison vaihteen päälle ja lähdin vauhdilla kohti seuraavaa tupaa, jonne olisi vielä tunnin kävely. Kylmyys helpotti heti kun aurinko nousi vähän lisää ja alkoi lämmittää kohmeisia koipiani.

Royal Hutilla keitin kuumat juomat itselleni, Katrinille sekä Abbielle ja laitoin kaiken kastuneen ulos aurinkoon kuivumaan. Katrin ja Abbie tulivat pian perässä. Tältä tuvalta lähtisimme nousemaan ylöspäin kohti Te Araroan korkeinta kohtaa. Stag Saddle on 1925 metriä korkea ja sieltä pitäisi olla hienot näkymät alas Tekapo-järvelle. Kokeilin kameraa uudelleen, mutta se ei halunnut toimia. Ei auta muu kuin antaa sen kuivua ja toivoa, että se vielä herää henkiin. Kun kuumat juomat oli kumottu, vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja aloitimme nousun.

Tämä ylämäki ei ollut yhtä jyrkkä kuin nousu Waiau Passiin, se oli molemmin puolin aikamoista könyämistä, kun taas tämä oli helppoa ja melko loivaa. Ylämäessä oli pakko kääntyä vähän väliä katsomaan maisemaa taaksepäin, lumiset vuoret olivat niin kauniita! Hitsin huono tuuri, että juuri tänään onnistuin kastelemaan kamerani, kännykällä ei saa läheskään yhtä hyviä kuvia.

Royal Hutin kyltissä luki, että ylös menee 3,5 tuntia, meillä meni kuitenkin vain kaksi. Ylhäällä oli aikamoinen tuuli, onneksi olin laittanut yhdet ylimääräiset housut jalkaan. Näihin satuloihin ja soliin nouseminen on aina yhtä jännää, kun ei yhtään tiedä, minkälainen maisema toisella puolella odottaa. Tänään se oli huikean kaunis, suoraan edessä alhaalla kimalsi Tekapo-järvi, jonka turkoosin sininen väri oli jotain ihan uskomatonta. Oikealla puolella kohosi eteläiset Alpit, muun muassa Mount Cook, tosin emme olleet ihan varmoja, mikä se niistä oli.

Varsinainen reitti olisi lähtenyt satulasta suoraan alas laaksoon, mutta koska sää oli hieno, päätimme kävellä vaihtoehtoisen "maisemareitin" viereistä harjannetta pitkin. Harjanteelle noustessa ylitimme 2000 metriä ja sieltä oli vielä paremmat näkymät vuorille. Oli mahtavaa tallustella harjannetta alas kaikessa rauhassa ja nauttia maisemista. Jatkoimme harjanteella niin kauan, että vastaan tuli maastoautotie, joka vei suoraan Camp Stream Hutille. Olimme jo asennoituneet siihen, että tupa olisi täynnä, emmekä yllättyneet kun pienen pienelle tuvalle (6 punkkaa) oli kertynyt jo aika paljon porukkaa. Jatkoimme matkaa laaksoa eteenpäin, olimme kuulleet, että parin kilometrin päässä olisi mukava leiripaikka joen varrella. Löysimme paikan ja pistimme leirin pystyyn. Niin kauan kuin aurinko paistoi, oli todella lämmin, mutta heti sen laskettua lämpötila putosi reilusti. Taivas oli kirkas, yöstä tulisi kylmä.

Yöllä oli tullut lunta

Stag Saddle, Te Araroan korkein kohta!

Upea harjannereitti

PÄIVÄ 103, COAL RIVER-LAKE TEKAPO, 35 KM

Uusi telttani on tosiaan aika pieni. Liian pieni. Mahdun kyllä sisään ihan hyvin, mutta seiniin kerääntynyt kosteus valuu suoraan makuupussini päälle koska en voi olla koskematta seiniin, ne ovat niin lähellä. Nukuin viime yön teltan ovi auki, silloin kosteutta ei kertynyt ihan niin paljoa, mutta näin voin tehdä ainoastaan hyvällä säällä. Joku ratkaisu tähän on keksittävä, rakastan teltassa nukkumista, mutta en tässä teltassa. Olisihan se pitänyt tietää, ettei halvalla voi saada hyvää.

Aamu oli tosi kylmä, mutta sininen taivas tarkoitti sitä, että päivästä tulisi lämmin. Lähdin liikkeelle untuvatakki päällä, mutta jo 15 minuutin päästä sain heittää sen pois. Olin pitänyt kameraa yön makuupussissa, jotta se pysyisi lämpimänä. Kokeilin päivän mittaan useamman kerran, jos se lähtisi toimimaan. Kolmannella kerralla se meni päälle! Mutta ei kuitenkaan suostunut ottamaan kuvaa. Jotain elonmerkkejä sentään! Koko päivän kävelimme kukkuloilla, korkealla Tekapo-järven yläpuolella. Polku oli helppoa ja tasaista, sitten se laskeutui alas järven rantaan ja rantaa pitkin kulkevalle tielle. Tietä pitkin oli vielä jatkettava 13 kilometriä, kunnes saapuisimme Tekapon kylään. Aurinko paistoi todella kuumasti, eikä matkalla juuri ollut varjoa. Abbie oli jäänyt jälkeen, hän ei halunnut kävellä 35 kilometriä yhdessä päivässä, joten olin Katrinin kanssa kahdestaan. Taisimme puhua suurimman osan matkasta siitä, mitä söisimme ja joisimme kun vihdoin saavumme kylään. Iso annos jotain hyvää ruokaa ja kylmä olut, oli minun toivelistallani. Sen ajatuksen voimalla jaksoin koko pitkän päivän. Kun pääsimme perille, pysähdyimme infopisteeseen kysymään, mistä saa hyvää ruokaa kylmää juomaa. Lake Tekapo on vilkas turistikylä, joten ravintoloita löytyy joka sormelle. Meidät ohjattiin Tavernaan, josta sai kuin saikin kylmää olutta ja tilasin isoimman hampurilaisen mitä listalta löytyi, nimeltään "Give it a go burger".

Ruoan jälkeen olisin voinut nukahtaa suoraan pöytään, väsytti ihan kamalasti. Mutta meidän piti vielä käydä ruokakaupassa ja kävellä 1,5 kilometriä lisää kylän päässä olevalle leirintäalueelle. Olisin halunnut yöpyä sisätiloissa flunssani takia, mutta kaikki kohtuuhintaiset majoitukset olivat täynnä. Kuuma suihku tuntui taivaalliselta viikon vaeltamisen jälkeen, täällä tuntuu että suurimmat ilot tulevat aina vain pienemmistä asioista. Voi kun nämä muistaisi sitten myöhemmin kotonakin.

Kylmä aamu leirissä

Lake Tekapo

PÄIVÄ 104, LEPOPÄIVÄ LAKE TEKAPO

Nukuin taas aika huonosti, kun yritin koko ajan suojella makuupussiani kastumiselta. Nousin ylös vasta kahdeksan jälkeen, nostin makuupussin kuivumaan teltan päälle ja lähdin leirintäalueen keittiöön aamupalalle. Olin ostanut taas ison purkin suosikkijogurttiani ja hedelmiä sen kanssa.

Kun olin mielestäni juonut tarpeeksi monta kuppia kahvia aamuauringossa, oli vuorossa pyykit. Leirintäalueilla ja hostelleissa pitää aina maksaa pyykinpesusta, yleensä 2-4 dollaria/kone. Minulla on vain kaksi vaatekertaa, joten pesen tietenkin kerrallaan vain yhden koska toinen on päällä. Sitä varten tuntuu tyhmältä käyttää isoa konetta, mutta nyt pystyin onneksi jakamaan sen Katrinin kanssa. Tänään vaatteet kuivaisivat ulkona auringossa, niin ei tarvitsisi maksaa ekstraa vielä kuivaajastakin.

Yritin päivittää blogia pari tuntia päivällä, mutta siinä meni vain hermot, wifi toimi todella huonosti ja siitä piti vielä maksaa. Lounasaikaan lähdimme käymään "kylällä". Törmäsimme heti tuttuihin, Vittoria ja ruotsalainen Sofie istuivat leipomon terassilla, joten mekin kävimme hakemassa sisältä syötävää ja liityimme seuraan. Jos en ole vielä ehtinyt mainita, niin parasta lepopäivissä (kaupungissa) on syöminen. Kun saa jotain muutakin kuin tonnikalapastaa. Nyt söin lohipiirakan ja join ison kahvin, ai että oli hyvää! Lounaan jälkeen turistikierroksemme jatkui kylän ainoilla nähtävyyksillä; vanha pieni kivikappeli ja lammaskoira-muistomerkki. Muistomerkki on koiraa esittävä pronssipatsas ja se on kunnianosoitus paimenkoirille, joita ilman lammasfarmarit eivät pärjäisi. Nähtävyyksien lähellä oli hauska istua ja tarkkailla turisteja, jotka olivat pääasiassa aasialaisia. Teen tätä itse asiassa joskus Helsingissäkin, Sibelius-monumentin luona. Kamerani käyttäytyi nyt todella omituisesti; välillä se toimi ja välillä ei.

Abbiekin oli saapunut leirintäalueelle sillä aikaa kun olimme kylillä, hän oli ollut aikeissa jatkaa matkaa, mutta oli nähnyt meidän telttamme leirintäalueen yläpuolella menevältä tieltä ja muuttanut mielensä. Illalla kävimme vielä syömässä fish and chipsit pienen pienessä take away-kuppilassa, jossa oli tosi pitkä jono ja vain yksi aasialainen setä töissä. Hänellä näytti kuitenkin olevan homma hyvin hallussa, ensin hän otti tilauksen 5-7 henkilöltä, kokkasi välissä, otti seuraavat tilaukset, kokkasi taas. Ja porukka jonotti kiltisti. Ruoka oli hyvää, kyllä sitä kannatti odottaakin.

Olin koko päivän pohtinut, mitä tekisin telttaongelmani kanssa. Hyvällä tuurilla pärjäisin kyllä "oranssin nuolen" kanssa loppumatkan, mutta huonolla tuurilla en. Se on niin sanottu hyvän sään teltta, jos sää menee huonoksi, en voi luottaa siihen. Lopulta päädyin tilaamaan netistä sen saman teltan, jonka hukkasin Deception Trackillä. Paitsi että se on hieman eri versio, lujemmalla lattiakankaalla, eli pikkuisen painavampi. Tilasin sen ystävieni osoitteeseen Wanakaan, saa nähdä olenko jo kävelyni kävellyt kun se tulee. Mutta haluan sen teltan joka tapauksessa, tulevia retkiä varten.

Paimenkoirapatsas

PÄIVÄ 105, LAKE TEKAPO-LAKE PUKAKI, 35 KM

Reitti Tekaposta Pukaki-järven rannalle kulkee kanaalin vartta, matkalla ei saa leiriytyä missään, joten ainoa vaihtoehto on joko kävellä koko 47 kilometriä seuraavalle viralliselle leirintäalueelle, tai vuokrata polkupyörä ja polkea Twizeliin asti, jonne oli noin 60 km. Pyörän vuokra päiväksi oli kuulemma 130-150 NZD, joten minulle oli itsestään selvää että matka taitettaisiin jalkaisin. Abbie ei halunnut kävellä niin pitkästi yhdessä päivässä, hän sanoi menevänsä vanhaa reittiä pitkin, joka seurasi autotietä ja antoi enemmän mahdollisuuksia yöpymiseen matkan varrella. Jatkaisin matkaa Katrinin kanssa kahdestaan.

Koska edessä oli pitkä päivä, aloitimme sen runsaalla aamupalalla kylän keskustan kahvilassa. Eggs Benedict, iso kuppi kahvia ja appelsiinimehu, eiköhän tällä jaksa!

Kanaalin varrella kävely oli tylsää, ei oikein mitään maisemia, tie oli suoraakin suorempi ja aurinko paistoi vähän turhan kuumasti. Onneksi oli sentään seuraa, yksin olisi ollut vieläkin tylsempää. Kanaalissa vesi virtasi vieressä samaan suuntaan kuin me kävelimme. Miten helppoa olisi vaikka meloa sitä pitkin. Ohitsemme ajoi jonkun verran pyöräilijöitä, kanaalin varsi on osa Alps 2 Ocean pyöräreittiä. Tapasimme kaksi itävaltalaista Te Araroa-kävelijää, jotka olivat vuokranneet polkupyörät. Hekin vahvistivat kalliin hinnan, onneksi kävely on ilmaista! Kanaalin loppupäässä oikean jalkani sisäsivulle ilmestyi uusi kipu, en oikein osannut sanoa, oliko se nilkassa vai jalkapöydässä, sillä suunnalla kuitenkin. Se todennäköisesti johtuu vain pitkästä päivästä ja menee yön yli levätessä ohi.

Tie ja kanaali laskeutuvat Pukaki-järven rantaan, jonka rantaa on tietä pitkin vielä 12 kilometriä viralliselle leirintäalueelle. Olimme kuulleet pohjoiseen päin kävelijöiltä, että ennen sitä olisi myös yksi metsäalue, jossa ei virallisesti saisi leiriytyä, mutta sitä ei ole varsinaisesti kiellettykään. Saavuimme sinne kellon ollessa jo melkein kuusi illalla, olimme väsyneitä, jalkoihin sattui asfaltilla kävelyn jälkeen ja alueella näytti leiriytyvän muitakin. Otin kengät ja sukat pois ja seisoin kylmässä järvessä melkein kymmenen minuuttia, jalkojen pakotus alkoi helpottaa. Löysimme loistavan paikan teltoille aivan järven rannasta. Järven toisessa päässä näkyi Mount Cook (Uuden-Seelannin korkein vuori), joka hohti vaaleanpunaisena auringon laskiessa. Kamera ei tietenkään juuri sillä hetkellä halunnut ottaa kuvaa (se toimii välillä ja välillä ei) ja kännykälle vuori oli liian kaukana.

PÄIVÄ 106, LAKE PUKAKI-LAKE RUATANIWHA, 25 KM

Olin taas nukkunut teltan ovi auki, silti makuupussi oli kastunut. Huono juttu, en ole nyt yhtään iloinen tästä telttaongelmasta. Aamu oli pilvinen eikä Mount Cookia enää näkynyt, onneksi olimme nähneet sen illalla.

Matka jatkui pitkin Alps 2 Ocean-pyörätietä, ensin sille leirintäalueelle, jolle meidän oli pitänyt edellisenä iltana kävellä, sen läheltä alkoi Pukaki Flats Track, joka oli nimensä veroisesti tasaista, peltoa jolla ei kasvanut muuta kuin ruohoa. Muuten se olisi ollut tylsää, mutta pieni punainen kaksitasolentokone järjesti meille ohjelmaa, se nousi ja laski vähän väliä peltojen vieressä olevalta kiitotieltä.

Tasainen polku loppui tiehen, jota pitkin pääsimme Twizelin kylään, josta saisimme ostettua lisää ruokaa. Suunnitelmissa oli myös lounas ravintolassa, sekä uusien kenkien ostaminen Katrinelle. Hänen vanhat kenkänsä alkoivat olla ihan puhki. Tullessamme kylään, näimme kyltin "Twizel Salmon and Wine Festival", eli lohi- ja viinifestivaalit! Tänään! Kylläpä meitä onnisti! Marssimme suoraan toriaukiolle jolla festivaalit pidettiin, mutta kun näimme että sisään päästäkseen piti maksaa 15 dollaria, käännyimme kannoillamme. Jos sillä olisi saanut palan lohta, tai lasin viiniä, olisin voinut sen maksaa, mutta niistä herkuista olisi vielä pitänyt maksaa erikseen. Sitä paitsi livemusiikki kuului kaikkialle kylän keskustaan, sitä varten ei tarvinnut mennä festivaalialueelle.

Löysimme jonkunlaisen retkeilyliikkeen, mutta valitettavasti kenkävalikoima oli olematon. Myyjän mukaan kylässä ei ollut mitään muutakaan liikettä, jossa olisi vaelluskenkiä. Katrin joutuisi siis pärjäämään kengillään Wanakaan asti. Onneksi ilmastointiteipillä voi korjata kaikkea tarvittaessa!

Katrin istui reppujemme kanssa nurmikolle ja minä lähdin tutkimaan, mistä saisimme hyvää ruokaa. Kurkistin leipomoon, ja yllätyksekseni löysin sieltä Beckyn ja Tomin sekä Calvinin (sama Calvin, jonka kanssa aloitin Te Araroan Cape Reingasta). He olivat viettäneet Beckyn syntymäpäivää edellisenä päivänä Queenstownissa ja tulleet aamulla bussilla takaisin Twizeliin, josta he jatkaisivat kävelemistä. Menimme kaikki porukalla viereiseen ravintolaan pizzalle. Kerroin Beckylle telttaongelmastani, hän tarjosi taas telttaansa lainaan. Otin tarjouksen vastaan, mutta en antanut Beckyn kantaa minun telttaani, vaikka hän tarjoutui. Tämä on minun ongelmani ja minun on selvittävä sen kanssa. Vaikka sitten kantamalla kahta telttaa.

Mexican fiesta-pizzani oli herkullinen, olisin voinut syödä toisen samanlaisen. Oli hyvä, että söimme ennen ruokakauppaan menemistä, nälkäisenä sitä ostaa aina mitä sattuu ja yleensä liikaa. Seuraava etappi Wanakaan asti olisi 6-7 päivää, joten ruokaa piti varata aika paljon. Kun olin saanut kaiken ahdettua reppuuni ja jotenkin kiinnitettyä siihen kaksi telttaa, se oli aika painava. Lähdimme kaikki porukalla kävelemään ulos Twizelista, kohti Ruataniwha-tekojärveä. Kävelimme vain viisi kilometriä järven rantaan, josta löysimme loistavan leiripaikan. Aurinko paistoi todella kuumasti, hiki valui kävellessä, joten olin innoissani kun huomasin että rannasta pääsisi helposti uimaan. Minä ja Katrin kävimme pulahtamassa ihanan viileässä järvessä, kukaan muu ei uskaltanut. Becky kävi kokeilemassa vettä varpaillaan ja totesi sen olevan liian kylmää.

Pystytin molemmat telttani vierekkäin, ihan vain vertailun vuoksi, jotta muut näkisivät miten pieni Oranssi Nuoli on. Vaikka viimeksi haukuin Beckyn teltan epäkäytännölliseksi, olin nyt erittäin iloinen, että sain taas lainata sitä. Se tuntui kartanolta oranssiin telttaani verrattuna.

Twizel

Tässä näkee hyvin kuinka pieni uusi telttani on verrattuna lainatelttaan