Ihmisraato

PÄIVÄ 107, LAKE RUATANIWHA-GLEN MARY SKI CLUB, 28 KM

Joku sisäinen kello herättää minut joka aamu lähes samaan aikaan, puoli seitsemältä. Kukaan muu ei ollut vielä hereillä, kun avasin teltan oven ja näin koko järven olevan sakean sumun peitossa. En edes nähnyt rannassa olevia puita, vaikka ne olivat vain noin viidenkymmenen metrin päässä. Loikoilin vielä jonkun aikaa makuupussin alla, yö oli ollut lämmin, joten pidin pussia vain peittona. Vasta seitsemän aikaan aloin keittää aamukahvia ja kuulin Katrinin touhuvan omassa teltassaan. Lähdimme jo matkaan kun Calvin, Becky ja Tom vasta söivät aamupalaa. Sumu hälveni nopeasti auringon noustessa korkeammalle, pian oli taas kuuma. Tämä on jo kuudes aurinkoinen päivä putkeen, olisiko kesä vihdoin saapunut Uuteen-Seelantiin?!?

Ruataniwha-järvi rakennettiin 70- ja 80-luvun vaihteessa vesivarannoksi voimalaa varten. Päivän reitti seurasi jokea, joka laski Ohau-järvestä Ruataniwhaan. Ohau-järvellä polku yhdistyi taas Alps 2 Ocean-pyöräreitin kanssa, se kiemurteli järven rantaa pitkin, kunnes viimeiset viisi kilometriä kävelimme tiellä. Edessä kohoavilla kukkuloilla on talvisin hiihtokeskus, tien varrella oleva Lake Ohau Alpine Village oli nyt hiljainen kuin huopatossutehdas. Vähän matkaa Alpine Villagesta eteenpäin on Glen Mary Ski Club, jonka yhteydessä vaeltajat saavat leiriytyä ja käyttää kerhon wc-tiloja. Kun pääsimme perille, löysimme sieltä Vittorian ja Calvinin. Kyllä, Calvin oli taas liftannut ja siten päässyt ohitsemme. Jos muistatte meidän neljän koplan jolla aloitimme Te Araroan yhdessä; minä, australialainen Sally, Calvin, sekä Anthony Englannista. Minä ja Calvin olemme ainoat, jotka siitä porukasta enää kävelevät, tai Calvin enemmänkin liftaa paikasta toiseen. Noh, kukin tallaa tyylillään...

PÄIVÄ 108, GLEN MARY SKI CLUB-2496 KM, 20 KM

Ski Clubilta polku lähti nousemaan ylös Ohau Peakin rinteille, nousua tuli heti aamutuimaan lähes 900 metriä. Onneksi ensimmäiset kaksi tuntia käveltiin ihanan varjoisassa pyökkimetsässä, aurinko tuntui nimittäin kuumalta heti aamusta. Pyökkimetsän jälkeen kompastelimme taas "tussockin" seassa, mikä ei tehnyt hyvää kipeälle jalalleni. Kipu jalkapöydän sisäsivulla ei ollut hävinnyt, se vain paheni päivä päivältä. Ulospäin siinä ei näy mitään erikoista, ei turvotusta eikä mustelmaa.

Lounaalle pysähdyimme pienen puron varteen, levitimme teltat ja makuupussit aurinkoon kuivumaan, ne olivat kastuneet yön aikana. Aurinko porotti tosi kuumasti, purossa oli hyvä käydä huuhtomassa pahimmat hiet pois kasvoilta ja muutenkin vilvoittelemassa. Uskomatonta, että tämä on jo seitsemäs aurinkoinen päivä putkeen. Melkein pelottaa, että nurkan takana varmasti odottaa myrsky, kun nyt on ollut hienoa näin pitkään. Mutta nautitaan näistä säistä nyt niin kauan kuin niitä kestää, toivottavasti pitkään!

Polku laskeutui pikkuhiljaa Ohau Peakin toisella puolella kohti Ahuriri-jokea, joka meidän pitäisi ylittää. Olimme kumpikin aika puhki korkeassa ruohikossa ja kivikossa kävelemisestä, joten päätimme leiriytyä joen tälle puolelle ja yrittää ylitystä vasta seuraavana aamuna. Löysimme mukavan leiripaikan pienen puron varrelta. Kävin purossa pesulla ja seisoin kylmässä vedessä niin kauan että jaloista alkoi lähteä tunto. Viileä vesi teki hyvää kipeytyneelle jalalle, olin joutunut ottamaan särkylääkkeitä että pystyin kävelemään epätasaisessa maastossa, jossa nilkat muljahtelevat kaikkiin mahdollisiin suuntiin koko ajan.

Becky ja Tom sekä Vittoria olivat ilmeisesti jatkaneet pitemmälle, mutta Calvin ilmestyi paikalle tunti sen jälkeen kun olimme saaneet leirin pystyyn. Hän valitteli flunssaa ja sanoi kävelevänsä sen takia aamulla lähimmälle tielle, jotta voi liftata kaupunkiin. Olihan hän kävellyt jo yhden kokonaisen päivän liftaamatta.

Katrin purossa virkistäytymässä

PÄIVÄ 109, 2496 KM-TOP TIMARU HUT, 28 KM

Illalla kun menin nukkumaan, ei tuullut ollenkaan, joten jätin teltan oven auki. Makuupussissa maatessa on ihanaa katsella tähtitaivasta, joka täällä kaukana kaupungeista on uskomattoman kaunis. Aamulla taas on mukava herätä kun aurinko alkaa pikkuhiljaa nousta ja näen heti silmät avattuani, onko taivas sininen vai ei. Tänään se oli sininen, taas! Lähdimme Katrinin kanssa toiveikkaina kävelemään kohti jokea, viime aikoina on ollut niin kuivaa, että ylitys ei pitäisi olla vaikea. Toinen vaihtoehto on kävellä viisi kilometriä sillalle ja toiset viisi takaisin reitille joen toisella puolella.

Ahuriri-joen uoma on tosi syvä, sinne laskeutuminen jyrkkää rinnettä pitkin tuntui vaarallisemmalta kuin itse joen ylittäminen. Näimme kolme perhokalastajaa joella, yksi heistä seisoi joessa kalastamassa, joten kovin vaikea se ei voi olla. Kävelimme kalastajien luokse ja yksi heistä neuvoi meille kohdan josta he olivat tulleet yli. Muodostimme joenylitysletkan, tosin kaksi ihmistä ei taida olla vielä letka, työntämällä käden toisen repun ja selän väliin ja pitämällä kiinni kaverin olkahihnasta. Hitaasti hipsutellen etenimme joen toista puolta kohti, syvimmillään se oli melkein pakaroihin asti, ja sen verran voimakas, että yksin ylitys olisi ollut hankalaa. Kivet ovat liukkaita, on tärkeää löytää hyvä ja tukeva paikka jalalle, ennen kuin nostaa toista.

Pääsimme kunnialla yli ja kiipesimme uoman reunalle toisella puolella. Reitti jatkui pienen puron vartta kohti Martha Saddlea (1680m). Matka sinne oli pitkä, Ahuririlta 17 kilometriä, mutta melkein koko matka oli maastoautotietä, joten sitä oli helppo kävellä. Miksi sinne ylös menee tie, sitä en ymmärrä, ei siellä ole mitään. Toisella puolella polku jatkui vähän kapeampana, mutta edelleen helppona kävellä. Se kiemurteli alas vuoren rinteitä ja laskeutui lopulta Timaru-joen varteen. Top Timaru Hut on joen varressa, sinne jäisimme yöksi. Emme olleet nähneet muita vaeltajia pariin päivään, joten olimme toiveikkaita, että tuvassa olisi tilaa. Mutta ei. Tuvan kuusi punkkaa oli jo miehitetty ja ulkona joen varressa oli jo viisi telttaa. Mikä ihmeen ruuhka tämä nyt on? Pystytimme teltat joen varteen ja sukelsin saman tien telttaan piiloon hietasääskiltä. Niitä oli ihan älyttömästi, vaikka kuinka nopeasti yritti mennä ulos tai sisään teltan ovesta, joka kerta ainakin kymmenen onnistui pääsemään sisään.

Jostain syystä leiri oli myös täynnä ranskalaisia, heitä oli seitsemän! Ranskikset pitivät kokousta joen rannassa, sieltä kuului iloinen puheensorina pitkälle iltaan. Olisipa outoa jos meitä suomalaisia olisi täällä yhtäkkiä noin monta.

Ahuriri

Martha Saddle

Polku alas

PÄIVÄ 110, TOP TIMARU HUT-STODYS HUT, 13,5 KM

Tälle päivälle oli luvattu sateista säätä. Aamulla kun heräsin seitsemän maissa, oli edelleen pimeää, siitä tiesin taivaan olevan pilvessä. Ei kuitenkaan satanut, mikä oli hyvä, koska päivän etappi seuraa Timaru-jokea ja se pitää ylittää kaksitoista kertaa.

Polku oli vaikeakulkuista ja lähes koko ajan ylhäällä rinteessä, jossa joutuu kävelemään koko ajan vähän kallellaan. Rinne oli kuitenkin oikeaan suuntaan kallellaan kipeää jalkaani ajatellen, toisin päin se olisi ollut kivuliaampaa. Olin taas ottanut kipulääkkeen heti aamulla lähtiessä, sen avulla pystyin kävelemään ihan hyvin ja suhteellisen kivuttomasti. Vielä pitäisi jaksaa pari päivää Wanakaan, jossa voin käydä lääkärissä jos lepo ei auta.

Oli mukava kävellä vähän haasteellisempaa polkua, silloin menee aika nopeasti, kun joutuu tosissaan keskittymään siihen, mihin jalkansa asettaa. Reitillä oli paljon jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, välillä piti kahlata joen toiselle puolelle, välillä hyppiä rantakivikossa. Silloin tällöin ripsi vähän vettä, mutta se tuntui lähinnä mukavalta. Yhdentoista kilometrin jälkeen polku lähti nousemaan pois joelta, suoraan ylös rinnettä. Viisisataa metriä nousua kahden kilometrin matkalla, niin jyrkkää että välillä mentiin nelivedolla. Pilvet olivat hävinneet taivaalta ja aurinko paistoi suoraan rinteeseen, olin läpimärkä hiestä kun vihdoin saavuimme Stodys Hutille. Ruotsalainen Sofie oli varoittanut meitä, että tässä kyseisessä tuvassa asustelee rottia, joten pystytimme telttamme vähän matkan päähän siitä ja annoimme ranskisten vallata koko tuvan. Kello oli vasta kolme iltapäivällä, meillä oli koko iltapäivä aikaa loikoilla puiden alla varjossa, lukea kirjaa ja levätä.

Timaru-joki

Vaeltajien olohuone

PÄIVÄ 111, STODYS HUT-LAKE HAWEA, 21 KM

Keskellä yötä heräsin rapinaan, arvasin heti, että joku oli löytänyt roskapussini, jonka olin jättänyt teltan ulkopuolelle. Hapuilin jonkun aikaa ennen kuin löysin otsalamppuni ja näin kun roskapussini vilahti pimeyteen. Könysin ulos teltasta ja juoksin perään. Yllätin pelästyneen näköisen opossumin roskapussin kimpusta, se oli jo ehtinyt repiä pussin rikki ja levitellä roskat ympäriinsä. Hätistin otuksen pois ja keräilin roskat takaisin pussiin. Ripustin sen puun oksaan, joka oli sen verran ohut, ettei opossumi pääse sitä pitkin niihin uudelleen käsiksi. Kun pääsin takaisin makuupussiin, katsoin kelloa, se olikin jo melkein kuusi ja melkein aika nousta ylös. Odotin kuitenkin, että tulee valoisaa, ennen kuin aloin kolistelemaan kattiloita ja keittämään kahvia.

Vartin yli kahdeksan olimme taas Katrinin kanssa valmiina lähtemään eteenpäin. Meillä on ollut täysin sama aikataulu jo monta päivää, ilman herätyskelloa. Kahden tunnin kävelyn jälkeen pidämme aina pienen napostelutauon. Sitten taas kaksi tuntia kävelyä ja lounastauko, kaksi tuntia lisää ja myslipatukkatauko, seuraavan pätkän jälkeen olemmekin yleensä jo leirissä.

Lähdimme nousemaan ylöspäin, jälleen pientä maastoautotietä. Tänään kiipeäisimme Breast Hillille (1578m), huipulle on tuvalta kahdeksan kilometriä ja viisisataa metriä nousua. Päivästä tulisi taas todella hieno, taivas oli pilvetön eikä tuullut ollenkaan. Yhtäkkiä näin jonkun juoksevan alas rinnettä, se oli yksi ranskalaisista. Hän oli unohtanut telttansa tupaan! Reppu oli kuulemma tuntunut epäilyttävän kevyeltä, mutta hän oli ehtinyt kävellä melko kauas ennen kuin tajusi, että teltta unohtui tuvan nurkkaan. Onneksi muillekin sattuu ja tapahtuu, eikä vain minulle.

Kun nousin viimeiset metrit Breast Hillin huipulle, sieltä avautui uskomattoman hieno maisema! Hawea-järvi kimalteli alhaalla syvän sinisenä ja sen takana kohosivat vuoret. Muutama huipuista oli lumisia, yksi niistä on Mount Aspiring (3033m), jolle haluaisin kiivetä, jos vain olisi tarpeeksi rahaa. Kaupalliset kiipeilyretket ovat täällä ihan älyttömissä hinnoissa, viiden päivän reissu Aspiringille maksaa lähes 3500 euroa.

Istuimme huipulla pitkän aikaa hiljaa puhumatta mitään, tuijottaen maisemaa. Alhaalla järven rannalla näkyi Hawean kylä, jonne meidän pitäisi vielä tänään kävellä. Matka ei ollut pitkä, mutta ensin pitäisi laskeutua 1300 metriä jyrkkää alamäkeä järvelle. Päätin palkita itseni (ainakin) jäätelöllä, kun pääsisin kylään asti.

Alamäki oli jyrkkä ja pitkä, järven rannassa reidet olivat hyytelöä ja hiki valui silmiin. Onneksi tulimme pian uimarannalle, jossa hyppäsimme heti järveen vilvoittelemaan. Vesi oli viileää, mutta ei liian kylmää, pulahdus piristi kummasti, kylään on vielä viisi kilometriä.

Polulla olin joutunut keskittymään kävelyyn niin paljon, että en muistanut kipeää jalkaani ollenkaan. Kun pääsimme tasaiselle kävelytielle, kipu palasi. Viimeiset kilometrit tuntuivat pahalle, mutta en halunnut enää ottaa uutta särkylääkettä, koska tiesin, että olemme kohta perillä. Kylän keskustassa oli yhdistetty kahvila/kauppa/ravintola, josta saisimme ruokaa. Ostin litran appelsiinimehun ja tilasin hampurilaisen, Katrin aloitti jäätelöllä. Söin hampurilaisen ja ranskalaisia sekä join koko litran mehua kun janotti ihan kamalasti. Jälkiruoaksi hain jäätelön. En tajunnut kuinka täynnä olin, ennen kuin lähdimme kävelemään kilometrin päässä olevalle leirintäalueelle. Vatsa ilmeisesti hämmentyi tästä herkkumäärästä, koska jouduin matkan varrella vierailemaan pusikossa.

Leirintäalue oli hienolla paikalla järven rannalla, auringonlasku oli kaunis, edes hietasääsket eivät häirinneet tunnelmaa.

Upeat näkymät vuorille! Korkein huippu vasemassa reunassa on Mount Aspiring.

Elämä on ihanaa!!!

Lake Hawea

PÄIVÄ 112, LAKE HAWEA-WANAKA, 25 KM

Tätä päivää olen odottanut koko matkani ajan! Kolme ystävääni asuu Wanakassa, he ovat iso syy siihen, että halusin matkustaa Uuteen-Seelantiin. Tutustuimme lähes kymmenen vuotta sitten Darwinissa, Australiassa. Alun perin englannista kotoisin olevat Fran ja James työskentelivät kanssani Darwinin Holiday Innissä, norjalainen Gunta (lempinimi Gunn-Anitalle) taas asui samassa hostellissa. Fran ja James olivat kanssani samassa hotellissa töissä myös Skotlannissa, Guntan kanssa olen matkustanut muun muassa Japanissa ja Yhdysvalloissa. He kaikki päätyivät mutkien kautta Uuteen-Seelantiin, jossa ovat asuneet jo useamman vuoden. Guntan näin viimeksi norjassa 2,5 vuotta sitten, kun hän oli käymässä vanhempiensa luona. Fran ja James menivät naimisiin Las Vegasissa melkein viisi vuotta sitten, häiden jälkeen en ole nähnyt heitä.

Mutta ensin olisi käveltävä 25 kilometriä. Reitti on helppo, pelkkää tasaista koko matka, mutta kipeän jalkani kanssa tuntui haastavalta. Onneksi on kipulääkkeet.

Kävimme Hawean kahvila/kaupassa aamukahvilla, söin myös ison palan mehukasta porkkanakakkua. Jos näillä eväillä ei pääse perille, niin sitten ei millään.Koko matka oli kävely/pyörätietä, ensin Hawea-joen vartta, Albert Townin jälkeen Clutha-joen vierustaa. Fran ja James asuvat Albert Townissa, joka on asuinalue vähän Wanakan ulkopuolella. He olivat valitettavasti juuri tänä viikonloppuna toisessa kaupungissa avaamassa uutta ravintolaansa. Pysähdyimme Albert Townin Tavernaan jääkahville ja pakoilemaan polttavaa aurinkoa. Tavernan jälkeen polku jatkuikin puiden varjossa Wanaka-järven rantaan asti. Rannalla oli paljon ihmisiä uimassa, veneilemässä, melomassa ja viettämässä hienoa kesäpäivää. Vesi näytti houkuttelevalta, mutta en malttanut pysähtyä uimaan. Neljältä iltapäivällä saavuin vihdoinkin Wanakaan, joka on pieni mutta vilkas turistikylä samannimisen vuorten ympäröimän järven rannalla. Kävelin suoraan kylän toiselle puolelle, jossa Gunta asuu uusi-seelantilaisen miehensä kanssa. Hän odottikin minua talonsa pihalla, jonne raahauduin linkuttaen kipeää jalkaani ja tunsin itseni ihmisraadoksi. Kai se on ihan normaalia, että 2585 kilometriä alkaa näkyä kropassa.

Mahtavaa nähdä hyvää ystävää pitkästä aikaa! Harmi ettei Fran ja James ole täällä nyt, mutta näen heidät viimeistään sitten, kun palaan Wanakaan käveltyäni Te Araroan loppuun. Nyt pidän täällä ainakin kaksi lepopäivää, jotta saan jalkani kuntoon. Uuden telttanikin pitäisi tulla pian postissa, ehkä saan sen mukaan kun jatkan matkaa.

Wanaka