Rangitata

PÄIVÄ 97, GLENROCK STREAM-COMYNS HUT, 16 KM

Methvenistä pääsee Te Araroan alkuun Rakaia-joen toiselle puolelle koulubussilla. Bussi käy hakemassa lapsia kouluun tämän pienen hiekkatien varrelta joka tapauksessa, joten sinne päin mennessä tyhjään bussiin mahtuu hyvin vaeltajia. Kyyti maksaa 20 dollaria, lähtee Methvenistä kuudelta aamulla ja kestää noin tunnin.

Aurinko nousi bussimatkan aikana, päivästä tulisi hieno! Meitä oli kyydissä seitsemän; vanhempi saksalainen pariskunta, yksi korealainen mies, kaksi uusi-seelantilaista sekä minä ja Katrin.

Bussin jätettyä meidät tien varteen, söin aamupalaleipäni jonka olin tehnyt valmiiksi jo edellisenä iltana. Jokainen lähti omaa tahtia kävelemään polkua ylöspäin. Nousua oli heti alkuun yli 600 metriä, kun ylitimme Turtons Saddlen. Reitti kulki vanhaa maastoautotietä pitkin, joten se oli helppoa kävellä. Aurinko alkoi lämmittää kunnolla vasta kun olin jo melkein korkeimmassa kohdassa. Ylhäällä sain kiinni uusi-seelantilaisen Abbien, joka oli lähtenyt matkaan ensimmäisenä. Jatkoimme matkaa yhdessä ja totesimme että meillä on paljon yhteistä. Olemme saman ikäisiä, kumpikin on matkustellut paljon ja vielä samoissa paikoissa. Nepal, Pohjois-Intia ja Tiibet on kummallekin tuttuja paikkoja, niissä käyneitä ei joka päivä tapaa. Abbie on myös tehnyt paljon pyörämatkoja, kuten pyöräillyt yksin Ugandasta Cape Towniin.

Kolmen tunnin kävelyn jälkeen saavuimme pienelle tuvalle, joka on rakennettu A:n malliseksi. Siistissä tuvassa oli punkat kolmelle. Aurinko paistoi tuvan pihalle, siirsimme tuolit sinne ja istuimme tauolle. Keitin kupin kahvia, koska en ollut aamulla ehtinyt juoda ollenkaan. Saksalaiset ja korealainen Min liittyivät pian seuraan. Nyt ei ollut kiire mihinkään, seuraavalle tuvalle oli enää kahden tunnin matka eikä kello ollut edes yhtätoista. Vanha maastoautotie jatkui Comyns Hutille asti, olimme siellä Abbien kanssa jo yhden aikaan. Ihan liian aikaista lopettaa kävely, mutta seuraavalle majalle olisi ollut liian pitkä matka ja tunsin oloni vähän kipeäksi. Kurkkuni oli kipeä jo Methvenissä, eikä se ole helpottanut.

Min, Joseph (nuori uusi-seelantilainen) ja saksalaisetkin saapuivat tuvalle myöhemmin, mutta Katrinea ei näkynyt. Joseph oli nänhyt hänet viimeksi juuri ennen Turtons Saddlea ja hän oli valittanut vatsakipua. Muistin hänen maininneen jo Methvenissä jotain vatsaongelmista. Todennäköisesti hän kääntyi takaisin.

Miehet onnistuivat jostain riipimään sen verran polttopuita, että saimme tehtyä pienet tulet tuvassa ennen nukkumaan menoa. Kuivat oksat eivät kauaa palaneet, mutta kyllä niistäkin tuli jo lämpöä ja tunnelmaa.

Kaunis auringon nousu bussimatkalla

Comyn’s hut

PÄIVÄ 98, COMYNS HUT-MANUKA HUT, 22 KM

Päivät ovat selkeästi lyhyempiä täällä nyt, kuin kuukausi sitten. Parhaimmillaan aurinko nousi jo reilusti ennen kuutta ja laski vasta puoli kymmenen aikaan, nyt se nousee vasta 6.30 ja laskee jo ennen yhdeksää. Onpahan enemmän aikaa nukkumiseen! Heräsin ensimmäisen kerran jo viideltä, mutta silloin oli vielä ihan pimeää. Puoli seitsemän aikaan kun saksalaiset nousivat ylös, minäkin kehtasin alkaa touhuamaan aamupalaa.

Lähdin ensimmäisenä liikkeelle kahdeksan aikaan. Kengät olivat yön aikana kuivuneet, jotta saisin kastella ne taas 200 metrin päässä tuvalta. Ensimmäiset seitsemän kilometriä reitti kulki joen pientareita pitkin, ylittäen sen vähän väliä. Vesi oli jääkylmää ja toistuvat ylitykset saivat jalkani kohmeisiksi. Minulla meni yli kaksi tuntia joessa, tämä ei ehkä ole se, mitä lääkäri määräisi flunssalääkkeeksi.

Joelta polku nousi Glent Hills Saddlen (1480m) yli. Juuri ennen korkeinta kohtaa pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Oli aivan hiljaista, ei edes pienintä tuulenhenkäystä. Nousin viimeiset metrit ja yllätyksekseni löysin viisi ihmistä istumassa polulla. He olivat kaikki kävelemässä Te Araroaa etelästä pohjoiseen, eli ns. NOBOja (NOBO=north bound). Silloin tällöin olin tavannut muutaman vastaantulijan, mutta en näin montaa yhtä aikaa. Kyselin heiltä Rangitata-joesta, joka olisi minullakin edessä parin päivän sisällä. Osa heistä oli onnistunut ylittämään sen. Rangitata-joki ei myöskään kuulu Te Araroaan, kuten Rakaia, jonka olin juuri kiertänyt ympäri. Rangitatan pystyy kuitenkin hyvällä tuurilla ylittämään, mikäli on ollut kuivaa. Olimme Minin ja Abbeyn kanssa suunnitelleet yrittävämme, jos ennen sunnuntaita ei sada. Mikäli ylitys ei onnistu, on edessä 130 km liftaus teillä, joilla on hyvin vähän liikennettä.

Söin yhden tonnikalawrapin ennen kuin lähdin kävelemään satulasta alas. Vettä ripsi pikkuisen, niin vähän, ettei sitä oikeastaan voinut sanoa sateeksi. Kuvittelin että alamäki olisi nopeampi kävellä, mutta ei se ollutkaan. Maasto oli heinikkoista ja siellä kasvoi paljon spear grass-nimistä heinää, joka on nimensä (=keihäs heinä) mukaan todella terävää. Ja koska sen päällä kasvoi korkeampaa heinää, ei tätä piikkikasvia huomannut ennen kuin se jo "keihästi" säären tai pohkeen. Alamäki tuntui loputtoman pitkältä, olin kävellyt jo melkein kuusi tuntia, kun vihdoin pääsin tasaiselle. Loput 6 kilometriä Manuka Hutille oli taas maastoautotietä. Sinne kun pääsin, olin aika loppu. Kroppa ei todellakaan ollut ihan täysissä voimissa, vaikka kurkku ei ollutkaan enää kipeä, vaan flunssa oli edennyt seuraavaan vaiheeseen, jossa räkä valui ihan koko ajan. Jännityksellä odotan mitä aamuinen "vesijuoksu" tekee taudille.

Manuka Hutilla oli vanhempi uusi-seelantilainen pariskunta, he olivat tulleet Aucklandista Eteläsaarelle vaeltamaan. Rouva istui ulkona tekemässä sudokua ja mies nukkui sisällä tuvassa. Söin vähän keksejä juustolla ja salamilla, jotta jaksaisin odottaa illalliseen asti. Sitten valikoin itselleni yläpunkan ja vetäydyin sinne huilaamaan. Taisin torkahtaa, koska havahduin siihen, että Min astui tupaan. Seuraavaksi saapui englantilainen Matt, jota en ollut aikaisemmin tavannut, Te Araroa-vaeltaja hänkin. Abbie sai viimeisen vapaan punkan, joten saksalainen mies, joka tuli hänen jälkeensä, sai lattiapaikan. Tupa oli aika pieni, yritimme kokkailla illallista vuorotellen, muuten olisi ollut ahdasta. Matt alkoi nukkumaan jo ennen kahdeksaa ja sanoi lähtevänsä liikkeelle yleensä viiden maissa. En ihan ymmärrä miksi, koska ainakin kuuteen asti on vielä pimeää. Pidän itsekin aikaisista aamuista, mutta en osaa mennä nukkumaan silloin, kun aurinko vielä paistaa. Sadepäivät ovat sitten asia erikseen.

Olin jo pesemässä hampaita tuvan ulkopuolella, kun näin Katrinen kävelevän polkua pitkin. Hän ei siis ollutkaan kääntynyt takaisin, vaan oli jäänyt edelliseksi yöksi sille pienelle tuvalle, jossa me pidimme lounastauon. Vatsavaivat olivat menneet ohi, nyt hän vakuutti olevansa kunnossa. Koska tupa oli jo täynnä, Katrin pystytti teltan pihalle.

Tosi terävä Spear Grass

Tuvasta löytyi yllättäen Lasse Virenin viisaus

PÄIVÄ 99, MANUKA HUT-MT POTTS CAR PARK, 33 KM

Pelkäsin, etten saa nukuttua, kun nenä oli niin tukossa, mutta sainkin yllättävän hyvät unet. Kävin joskus keskiyön aikoihin pihalla, silloin oli täysin pilvetön taivas, uskomattoman kirkas täysikuu ja kylmä. Aamullakin oli vielä kirkasta, ja kylmää. Min lähti liikkeelle ensimmäisenä, minä hänen peräänsä ja Abbie sekä Katrin joskus myöhemmin. Ensimmäisen parin kilometrin jälkeen Te Araroa kääntyi maastoautotieltä pienemmälle polulle, risteyksessä oli kyltti joka osoitti oikean suunnan. Silti Min oli jatkanut maastoautotietä eteenpäin, näin hänen keltaisen rinkanpäällisensä keikkuvan kaukana. Eiköhän hän jossain kohtaa huomaa olevansa väärällä reitillä.

Polku nousi pienen kukkulan päälle, sieltä aukeni hurjan kaunis maisema alas laaksoon, jossa oli Lake Emily; lampi, jossa ui kymmeniä mustia joutsenia. Laakson pohjalla oli vielä vähän sumua kylmän yön jäljiltä, se ehti haihtua pois ennen kuin pääsin kukkulalta alas. Laaksossa polku yhtyi taas maastoautotiehen, vastaan tuli muutama maastopyöräilijä ja tajusin, että nythän on viikonloppu.

Aurinko oli nyt jo noussut kunnolla taivaalle ja kuumotti sen verran niskaan, että pysähdyin laittamaan aurinkorasvaa. Ostin uuden tuubin rasvaa Wellingtonista Eteläsaarta varten, mutta eipä sitä ole kovin paljon tarvinnut. Istuin tauolle pienen tien päähän, ennen kuin siirryin isommalle tielle. Abbie ja Min liittyivät pian seuraan, Min oli tosiaan kävellyt puoli tuntia väärään suuntaan, kunnes tajusi kääntyä takaisin. Olimme sopineet että leiriytyisimme samassa paikassa tänä iltana ja yrittäisimme yhdessä ylittää Rangitata-joen huomenna. Ainakin nyt näytti sään puolesta oikein hyvältä. Jotta ylitystä voi turvallisesti yrittää, on joen virtauksen oltava vähemmän kuin 80. Tarkistin virtauksen kun olimme lähdössä Methvenistä, silloin se oli 89 ja laskisi niin kauan kuin ei sada.

Hiekkatietä piti kävellä 4,5 km, kunnes käännyimme Clearwater Trackille, joka kulki Hakateren luonnonsuojelualueen läpi Clearwater-järvelle ja sieltä Potts-joen ja Rangitatan risteykseen. Maasto oli melko tasaista, ruohikkoista tasankoa, mukavaa kävellä. Tuvalta lähtiessä aamulla en ollut ollenkaan varma, jaksaisinko kävellä koko 33 km Rangitata-joelle, mutta nyt tiesin, että pääsisin sinne. Vuotavan nenän lisäksi flunssani oli siirtynyt nielusta keuhkoputken suuntaan, hengästyminen aiheutti yskänpuuskan. Päätin aloittaa antibioottikuurin, joka minulla on mukana tällaisia tapauksia varten.

Viideltä iltapäivällä Min ja minä saavuimme parkkipaikalle, joka oli Te Araroan päätepiste tällä puolella jokea. Parkkipaikan vieressä oli kiva nurmialue, jolla voisimme leiriytyä, jokilaaksossa tuuli kovasti, saa nähdä miten uusi telttani siihen suhtautuu.

Puoli tuntia meidän jälkeemme Abbie raahautui paikalle. Hän ei normaalisti kävele näin pitkiä matkoja päivässä, joten ymmärrettävää, että hän oli väsynyt. Katrin tuli vasta kun olin jo makuupussissa, vähän ennen yhdeksää.

Uusi telttani on kyllä tosi pieni. Se painaa saman verran kuin Lunar Solo, mutta pinta-alaa ehkä kolmasosa siitä. Sisälle mahtuu makuualusta, muutama pikkutavara jalkopäähän, eikä juuri muuta. Repun saan onneksi mahtumaan eteiseen. Mutta jos telttaan kertyy yhtään kosteutta sisäpuolelle, se tulee kastelemaan makuupussini, teltan seinät ovat niin lähellä ettei niitä voi välttää koskemasta.

Lake Emily

Leiri Rangitatan lähellä

PÄIVÄ 100, MT POTTS CAR PARK-CROOKED SPUR HUT, 18 KM

Sadas päivä Te Araroalla!!! Tähän lukuun sisältyy myös lepopäivät, joita olen tähän mennessä pitänyt yksitoista.

En oikein saanut nukuttua kun koko yön tuuli niin kovasti. Tai sitten jännitin tulevaa joen ylitystä. Vähän ennen seitsemää aloin keittämään aamukahvia, muistakin teltoista kuului ääniä, kaikki olivat jo hereillä. Emme olleet sopineet mitään tiettyä lähtöaikaa, mutta näköjään jokainen heräilee automaattisesti samoihin aikoihin kun alkaa tulla valoisaa. Kahdeksalta olimme jo kävelemässä kohti jokea. Rangitatan jokilaakso on monta kilometriä leveä, Mt Pottsin parkkipaikalta polun alkuun joen toisella puolella on yhdeksän kilometriä. Meillä meni melkein tunti ennen kuin pääsimme ensimmäisen jokihaaran luokse. Kokeilimme useammasta eri kohdasta, mutta joen penkat olivat niin pehmeitä, että meidän piti kävellä aika pitkästi kunnes löytyi kohta jossa penkereet eivät upottaneet vaan olivat enemmän kivikkoisia. Abbie kokeili vähän matkaa, mutta palasi takaisin ja sanoi että virta on liian voimakas yhdelle.

Muodostimme "joenylitysletkan", jossa ollaan rivissä ja pujotetaan kädet molemmilla puolilla olevien selän ja repun väliin, pitäen lujasti kiinni toisen puolen olkahihnasta. Näin lähdimme hitaasti ylittämään ensimmäistä jokihaaraa, tietämättä kuinka monta ja kuinka isoja on vielä tulossa. Vettä ei ollut kuin puoleen reiteen, mutta virta oli voimakas. Tällä tyylillä pääsimme kuitenkin helposti yli, porukassa on voimaa!

Ylitimme ainakin viisitoista erikokoista ja -syvyistä haaraa, ne olivat kuitenkin niin helppoja että yli pääsi yksin. Haarojen välillä kävely oli jännittävää, laakson pohja näyttää ihan tasaiselta, yhtään ei voinut nähdä montako jokea pitää vielä ylittää. Välillä vilkuilin oikealle vuorten suuntaan, josta vesi tulee. Tiesin, että jos vuorilla sataa, joen pinta voi nousta hyvin nopeasti ja pahaa aavistamaton vaeltaja saattaa jäädä jumiin jokihaarojen väliin. Vuorten yllä leijui pilviä, mutta ne eivät näyttäneet sadepilviltä. Tuuli oli edelleen voimakas ja se nosti ilmaan pölypilviä.

Noin kolmen tunnin kävelyn jälkeen ylitimme viimeisen haaran ja nousimme vähän korkeammalle joen penkalle, tästä oli vielä puoli tuntia Two Thumbs Trackin alkuun. Olin todella onnellinen, että olimme päässeet joen yli ja välttäneet pitkän liftausmatkan, johon olisi voinut huonolla tuurilla mennä useampi päivä. Aurinko paistoi ja maisemat olivat upeita, innolla lähdin kohti seuraavia vuoria.

Two Thumbs Track seuraa Bush Stream-jokea noin seitsemän kilometriä, nousten sitten jyrkästi vielä pari kilometriä ensimmäiselle tuvalle. Bush Stream oli onneksi suhteellisen pieni joki, eivätkä toistuvat ylitykset aiheuttaneet ongelmia. Sen sijaan flunssani alkoi hidastaa etenemistä kun pääsin jyrkkään ylämäkeen. Yritin mennä niin hiljaa, etten hengästyisi, koska se aiheutti yskänpuuskan joka nosti limaa keuhkoista. Crooked Spur Hutille tuli joelta nousua yli 500 metriä, mutta kun kävelin ihan hiljalleen ja pysähdyin usein, pääsin perille yskimättä keuhkojani pihalle. Seuraavalle päivälle oli luvattu vesisadetta, salaa jopa toivoin, että ennuste pitäisi paikkaansa, silloin olisi hyvä syy pitää lepopäivä.

Tuvalle kertyi illan mittaan paljon porukkaa, noin puolet oli pohjoiseen päin menijöitä, heitä tuntuu olevan päivä päivältä enemmän. Olin tuvan pihalla kun paikalle saapui kaksi vaeltajaa lisää etelän suunnasta, tunnistin heti toisen suomalaiseksi! Tiesin, että Te Araroalla oli yksi suomalainen mies kävelemässä etelästä pohjoiseen, ja että hän tulisi jossain vaiheessa vastaan. Jukka oli aloittanut Bluffista vajaa kuukausi sitten, joten törmäsimme nyt vihdoin suurin piirtein Eteläsaaren puolessa välissä! Olipa mukava turista suomeksi pitkästä aikaa.

Sadas päivä polulla oli flunssasta huolimatta aivan mahtava!

Katrin ylittämässä jokea

Melkein jo toisella puolella!

Suomalaiset Te Araroalla