Hietasääskiä, munakriisi ja "oranssi nuoli"

PÄIVÄ 93, ARTHUR'S PASS-HAMILTON HUT, 30 KM

Tämä seuraava etappi olisi vain 3-4 päivää, mutta minulla oli ruokaa melkein kahdeksaksi päiväksi, koska edelliseltä pätkältä oli jäänyt yli aika paljon ja olin lähettänyt itselleni ruokatäydennyksen Arthur's Passiin. En kuitenkaan halunnut heittää mitään pois, seuraavassa kaupungissa olisi ostettava taas lisää.

Kuten kerroin, minun oli tarkoitus jatkaa matkaa Katen ja Samin kanssa, mutta he olivatkin päättäneet jäädä vielä toiseksi yöksi Arthur's Passiin ja käydä kiipeämässä Avalanche Peakille Beckyn ja muiden kanssa. Minä en halunnut jäädä sinne enää kolmanneksi yöksi, joten jatkaisin matkaa taas yksin.

Seuraavalla etapilla olisin siis tarvinnut telttaa yhdelle yölle, sopivasti Beckyllä olikin ylimääräinen teltta koska hän oli "muuttanut" samaan telttaan Tomin kanssa. Kävin aamulla hakemassa teltan Beckyltä, hän opasti miten se pystytetään. Teltta on vain 100 grammaa painavampi kuin se, mikä minulla oli, ja se myös pystytetään yhden vaellussauvan avulla. "Älä sitten hukkaa sitä!" Becky sanoi, kun olin lähdössä. Jospa olisin jo oppinut läksyni ja yhden teltan hukkaaminen tällä reissulla riittäisi.

Ensimmäiset 15 kilometriä oli tiellä kävelyä. Onneksi Arthur's Passin lähistöllä oli tietöitä, joten autot joutuivat ajamaan melko hiljaa. Joskus nämä pienet mutkaiset tiet ovat pelottavia kävellä, kun tilaa reunassa ei ole paljoa ja autoilijat ajavat lujaa.

Lähtiessä oli vielä kylmä, laitoin takin päälle, mutta pian aurinko alkoi lämmittää ja kuoritakin sai laittaa reppuun. Loputkin pilvet hävisivät taivaalta ja pitkästä aikaa tarkeni pelkässä t-paidassa. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen pääsin vihdoin polulle. Lagoon-Cass Track alkoi pienen tien päästä, Arthur's Pass Wilderness Lodgen takaa. Reitti nousisi Lagoon Saddlen yli ja jatkuisi toisella puolella Harper-joen vierellä. Satulaan nouseva polku oli mukava kävellä; pehmeä kuivien lehtien peittämä polku metsässä, joka kiemurteli rinnettä ylöspäin. Puurajan yläpuolella oli huikeat maisemat, pystyin näkemään kauas Mingha-joen laaksoon ja sinne, mistä olin aamulla kävellyt. Lumiset vuoret kruunasivat näkymän. Olin ajatellut yöpyväni Lagoon Saddlen jälkeen olevassa pienessä autiotuvassa, mutta olin siellä jo ennen kahta iltapäivällä, enkä näin hienona päivänä halua pysähtyä niin aikaisin. Pidin tuvalla vain lounastauon ja jatkoin matkaa. Hamilton Hutille olisi vielä noin 10 km. Vastaan tuli tosi paljon vaeltajia, nyt on pitkä viikonloppu, koska huomenna on Waitangi Day (päivä, jolloin maorit ja britit allekirjoittivat Waitangin sopimuksen vuonna 1840, sillä Uudesta-Seelannista tehtiin Britannian siirtomaa) joka on kaikille vapaapäivä. Sen takia polulla oli ruuhkaa.

Harper-joki oli onneksi tässä kohtaa vielä niin pieni, että vaikka sen joutui ylittämän useampaan kertaan, kengät eivät kastuneet. Vähän ennen Hamilton Hutia oli muutama riippusilta, ensimmäinen Harper-joen yli, toinen ylitettävä oli Hamilton Creek. Hamilton Hut on 20 punkan tupa, jota käyttää tosiaan paljon muutkin kuin vain Te Araroa-vaeltajat. Edellisenä iltana tupa oli ollut täynnä ja pihallakin viisi telttaa. Nyt ei ollut ihan niin paljon porukkaa, mutta yli 10 kuitenkin. Tuvasta löytyi tuttujakin, Ann-Claire ja Mathieu olivat siellä, sekä Olly, jonka olin nähnyt viimeksi juuri ennen kovan onnen Deception Trackiä. Hamilton Hut oli muuten hieno, mutta siellä oli ihan hirveästi hietasääskiä (tarkistin vihdoinkin "sandlfyn" oikean käännöksen, se ei siis olekaan hiekkakärpänen). Sisälläkin.

Lagoon Saddle ja upeat maisemat

Lagoon Saddle Shelter, lounastauko

Osa tuvista on vanhempaa mallia...

PÄIVÄ 94, HAMILTON HUT-HARPER VILLAGE, 18 KM

Kun meitä eilen hemmoteltiin aurinkoisella säällä, on tälle päivälle tietenkin luvattu sadetta. Sen piti tosin alkaa vasta iltapäivällä, joten aikaisella aloituksella ja reippaalla kävelyllä ehtisin Harper Villageen ennen kuin alkaa tulla vettä. Matkalla olisi taas useampi joen ylitys, niistä olisi päästävä ennen sadetta. Tuvassa ehdin onneksi haastatella ranskalaista pariskuntaa, joka oli eilen ylittänyt joet, he sanoivat ettei mikään ollut polvea syvempi. Hyvä, sitten uskaltaisin lähteä yrittämään yksin.

Seitsemän maissa aamulla lähdin kävelemään, pääsin noin 15 minuuttia kuivilla kengillä, kunnes tuli ensimmäinen ylitys. Märissä kengissä kävelemiseen on jo jotenkin tottunut, nytkin tuntui oikeastaan aika mukavalta, kun viileä vesi kasteli varpaat.

Joen vartta pitkin kulki vanha maastoautotie, joka mutkitteli joen molemmin puolin, sen välillä ylittäen. Tiellä oli helppo kävellä ja joessa oli tosiaan vettä vain noin polveen asti, eikä virtaus ollut kovin voimakas. Noin puolessavälissä matkaa joen vastakkaisella puolella oli kivimuodostelma "pinnacles", kivipaaseja joiden ympäriltä pehmeämpi maa-aines oli hävinnyt paljasten nämä terävät tornit. Tämän jälkeen ylitin Harper-joen viimeisen kerran, sekä vielä siihen laskevan Avoca-joen. Loppumatka olikin pientä hiekkatietä, laitoin musiikit soimaan, että se menisi joutuisammin. Harper Village ei oikeastaan ole mikään kylä, siellä on vesivoimala, sekä voimalan alueella ilmainen leirintäalue jossa oli vessa ja vesipiste. Olin perillä jo puolenpäivän aikaan, olisin mielellään vielä jatkanut matkaa, sääkin oli vielä hyvä, mutta tämän paikan ja Lake Coleridgen välillä ei ole mitään leiripaikkaa. Laitoin leirin pystyyn ja kävelisin loput 30 km Coleridgeen seuraavana aamuna. Siellä Te Araroa päättyy Rakaia-jokeen, joka on liian iso ylitettäväksi, joten se ei kuulu reittiin ollenkaan. Vaeltajien on hoidettava itsensä jollain keinolla joen toiselle puolelle, josta reitti taas jatkuu. Liftaisin Methvenin kylään, jossa täydentäisin ruokavarastot, sekä toivon mukaan saan uuden telttani.

Lainateltta vaati useamman säädön, ennen kuin se oli hyväksyttävästi pystytetty. Yksi kiila puuttui, joten jouduin väsäämään virityksen vaellussauvasta ja kivistä. Sade alkoi joskus kolmen maissa, koko päivä menikin teltassa maatessa, kirjaa lukiessa ja näitä tarinoita kirjoitellessa. Juuri kun olin laittanut illallisnuudelit porisemaan, Becky ja kumppanit saapuivat paikalle. Mahtavaa, minun ei tarvitsisi huomenna kävellä 30 kilometrin tietä yksin!

Aamun ensimmäiset auringonsäteet

The Pinnacles

Erikoinen pilvi

Lainateltta

PÄIVÄ 96, HARPER VILLAGE-LAKE COLERIDGE, 28 KM

Becky sanoi illalla, että heidän suunnitelmansa on nousta kuudelta ja olla lähdössä seitsemältä. Laitoin myös kellon soimaan kuudelta, hyvä niin, olisin varmaan muuten nukkunut ties kuinka pitkään. Nukun aina teltassa paljon paremmin kuin autiotuvissa. Edellisessä tuvassa oli ihan liian kuuma, mutta vaatteita ei voinut vähentää, koska sisälläkin oli niin paljon hietasääskiä. Nyt teltassa nukkuessa tuuli koko yön, ilma oli raikas, se on varmaan hyvien unien salaisuus.

Seitsemältä olin valmis lähtöön, mutta muut eivät olleet vielä edes pakkaamassa. Niinpä niin, tämä on sellainen juttu mitä en jaksa yhtään, odottelu aamulla että pääsisi lähtemään. Ei se niin vaikeaa ole, vaatteet päälle, aamupala ja sitten menoksi! Italialainen Vittoria oli myös saapunut leirintäalueelle illalla, olimme tavanneet kerran ohimennen Pohjoissaarella Whanganui-joella. Hän oli valmiina seitsemältä, joten lähdin kävelemään hänen kanssaan. Harperin kylästä on vajaa 30 kilometriä hiekkatietä pitkin Coleridge-järven toisessa päässä olevaan kylään. Siellä reitti päättyy Rakaia-jokeen ja jatkuu sen toiselta puolelta.

Aamu oli tosi kylmä, lähdin matkaan takki päällä ja pipo päässä, eikä takkia tehnyt mieli ottaa pois edes ensimmäisen ylämäen jälkeen, kuten normaalisti. Tiellä ei ollut juurikaan liikennettä, muutama auto ajoi ohi koko matkan aikana. Lake Coleridgen kylästä meidän olisi liftattava Methveniin, saa nähdä miten käy jos autoja ei kulje enempää. Tosin hiljaisella tiellä on usein helpompi saada kyyti kuin vilkkaalla; kun liikennettä on paljon, moni varmasti ajattelee, että "joku muu varmasti pysähtyy niin minä en viitsi", eli kukaan ei loppujen lopuksi pysähdy.

Matka meni oikein mukavasti, kun oli juttuseuraa. Vittoria on kova puhumaan ja hänkin on matkustellut paljon, joten juteltavaa riitti. Tämä pikkuinen italialaisnainen sanoi käyneensä viimeksi suihkussa Wellingtonissa, joskus reilut kolme viikkoa sitten. Hän haluaa säästää rahaa, eikä sen takia asu hostelleissa, pesulla hän kuulemma käy joissa. Täällä tapaa ihan uskomattomia tyyppejä, jotka ovat jokainen omalla tavallaan upeita ja hyvällä tavalla hulluja.

Kun saavuimme Coleridge-järven toiseen päähän, aloimme odotella autoja samalla eteenpäin kävellen. Sää oli nyt vähän parempi kuin aamulla, aurinkokin paistoi pilvien välistä. Iso kuorma-auto pysähtyi, kun vilkutimme sille tien reunasta. Ohjaamossa oli jo kaksi ihmistä, noinkohan sinne mahtuisi vielä kaksi ja isot reput myös? Mutta niin vain saimme ahdettua kaikki kuorma-auton koppiin, tosin kuski sanoi, että voi viedä meidät vain vähän matkaa eteenpäin, isolle tielle hän ei uskalla, koska meille kaikille ei ollut turvavöitä ja siitä saisi sakot, jos poliisi näkee.

Pääsimme kuitenkin hyvän matkaa eteenpäin, seuraavassa risteyksessä odottelimme noin kymmenen minuuttia, kunnes pariskunta pienen vauvan kanssa pysähtyi ja otti meidät kyytiin. He olivat menossa Christchurchiin, joten Vittorialla kävi tuuri, sinne hänkin halusi! Minä hyppäsin taas hetken päästä pois kyydistä, olin kuitenkin taas yhden etapin lähempänä Methveniä. Tästä risteyksestä sinne ei olisi enää kuin 20 km. Kolmannella kyydillä pääsinkin jo perille asti. Kuski oli paikallinen, menossa Christchurchiin, kyydissä oli myös sveitsiläinen liftari, joka oli menossa ihan toiseen suuntaan. Ystävällinen mies oli luvannut ajaa hänet määränpäähän asti, koska hänellä ei kuulemma ollut mitään muutakaan tekemistä.

Uusi telttani oli tilattu Snowdenn Lodge-nimiseen hostelliin, marssin siis ensimmäisenä sinne. Teltta ei tietenkään vielä ollut siellä, se saapuisi hyvällä tuurilla seuraavana päivänä. Majoituin viiden hengen huoneeseen, johon sain kaveriksi vanhoja tuttuja TA-kävelijöitä. Illan mittaan koko jengi joka oli ollut edellisellä leirintäalueella, löysi tiensä hostelliin. Muut jatkaisivat matkaa jo aamulla, mutta ainakin minä ja irlantilainen Katrin jäisimme tänne vielä toiseksi yöksi.

Palautin lainateltan Beckylle, samalla selvisi, että se olikin Erinin vanha teltta, jonka hän oli antanut Beckylle. Tämä teltta on siis kulkenut koko Pacific Crest Trailin Erinin mukana, ilmankos siinä nukutti hyvin! Tosin itse en tällaista mallia (Tarptent Contrail) ostaisi, muutamastakin syystä; kun istuin teltassa jalat suorana, oviaukko ja eteinen ovat selkäni takana, kokkaaminen on siis vähän hankalaa jos haluaa pitää keittimen eteisessä. Teltta pystytetään yhden vaellussauvan avulla, joka tulee keskelle oviaukkoa tehden ovesta tosi kapean ja sieltä on hankala tulla ulos. Teltta on melko pitkä, mutta jalkopäästä niin matala, että jos sieltä tarvitsee jotain, sinne pitää ryömiä. Vanha kunnon Lunar Soloni oli siis paljon käytännöllisempi, koska kun istuin siellä, kaikki oli käden ulottuvilla ja teltasta pääsi ulos ilman sen kummempia voimisteluliikkeitä. Taidan tilata uuden samanlaisen, kunhan tästä seikkailusta joskus selviän.

Illalla kävin hakemassa ruokaa thairavintolasta, sekä seuraavalle aamulle paahtoleipää, tomaattia, jogurttia, ananasta, juustoa ja kananmunia. Olisipa jo aamu!

Vittoria

PÄIVÄ 97, METHVEN, 0 KM

Helpoin keino päästä Methvenistä takaisin Te Araroalle Rakaia-joen toisella puolella, on hypätä koulubussiin ja maksaa kuskille 20 dollaria. Bussi lähtee kuudelta aamulla, joten kaikki huonekaverini nousivat jo viiden jälkeen. Minä sain kääntää kylkeä ja jatkoin unia lähes kahdeksaan asti. Aamupalan kanssa menikin sitten pari tuntia, eikä pelkästään sen takia, että sitä oli paljon, vaan myös siksi että hostellin keittiö on niin onneton. Yritin ensin paistaa kananmunia, mutta sähköhella ei kuumentunut tarpeeksi ja pannukin oli huono. Vaihdoin taktiikkaa ja päätin keittää pari kananmunaa. Keitin vettä vedenkeittimellä ja kaadoin sen kattilaan, kattila liedelle joka oli ollut täysillä jo jonkun aikaa. Vielä kymmenen minuutin päästäkään vesi ei kuplinut. Vaihdoin kaasuhellaan, sillä sain sentään veden kiehumaan ja munat lopulta keitettyä.

Methvenissä on kaksi ruokakauppaa, kumpikaan ei ole kovin iso. Tarvitsin ruokaa ainakin seitsemälle päivälle seuraavaa etappia varten, tein ostoslistan ja lähdin kauppaan. Ensimmäisestä kaupasta ostin kaiken mitä sieltä sai järkevään hintaan, loput hain toisesta kaupasta. Keittimeen piti saada kaasua, sitä hain vielä kolmannesta paikasta. Hostellissa tein taas saman minkä joka kerta ruokatäydennyksen jälkeen; kaikki ruoka pois ylimääräisistä pakkauksista ja minigrip-pusseihin, myslit ja jogurttijauhe valmiiksi annospusseihin jokaista aamua varten, marmeladi lasipurkista muovipurkkiin ja pähkinä/karamellisekoitus ja myslipatukka repun pikkutaskuun valmiiksi seuraavaa päivää varten.

Kahden aikaan iltapäivällä postimies kävi ja toi uuden telttani! Se painaa saman verran kuin Lunar Solo, 680 grammaa ja tarvitsee yhden vaellussauvan pystyttämiseen. Menin heti pihalle testaamaan, kuinka se pystytetään. Tämä oli tosiaan hätäratkaisu tähän tilanteeseen, tarvitsin uuden teltan nopeasti, enkä halunnut laittaa siihen hirveästi rahaa enää tässä vaiheessa vaellusta, kun kuitenkin nukun suurimman osan ajasta autiotuvissa. Sain kirkkaan oranssin majan pystyyn, kyllä se teltalta näyttää, mutta on kovin pieni verrattuna edelliseen. Siellä mahtuu istumaan, mikä on hyvä, mutta pinta-alaa on juuri sen verran, että sinne mahtuu nukkumaan. Tavaroita sinne ei mahdu levittelemään, kuten Lunar Solossa sai tehdä. Noh, tällä mennään nyt.

Täällä on tänäänkin ollut kauhean kylmä päivä, istun sisälläkin untuvatakki päällä kun täällä näköjään pidetään kaikkia ovia ja ikkunoita auki. Huomiseksi ja useammaksi päiväksi siitä eteenpäin on onneksi luvattu parempaa säätä.

Kiva kahvila Methvenissä

Uusi oranssi koti. Eihän tämä mikään kartano ole, mutta jospa se olisi riittävä loppumatkalle. Koska se näyttää ihan oranssilta reittimerkiltä, sen nimi on The Orange Arrow (oranssi nuoli).