Viimeisillä voimilla maaliin

PÄIVÄ 129, OTIRA BEACH-INVERCARGILL, 26 KM

En oikein saanut nukuttua, vaikka voisi kuvitella että rannalla telttaillessa aaltojen kohina tuudittaisi suloisesti uneen, mutta ei. Koska emme voineetkaan leiriytyä törmän päällä, olimme melko lähellä vesirajaa. Tiesin, että yöllä nousuveden tullessa se ei kuitenkaan yltäisi telttaan asti, mutta silti en voinut olla ajattelematta sitä. Nousuvesi oli korkeimmillaan neljän aikaan yöllä, vasta sen jälkeen pystyin rentoutumaan ja nukahtamaan vähäksi aikaa. Heräsin taas jo seitsemän maissa, vähän ennen auringonnousua.

Aamu oli sumuinen, mutta auringon alkaessa lämmittää sumu hävisi ja taivas oli pilvetön. Söin aamupalaksi ison purkin jogurttia, jonka olin ostanut Rivertonista edellisenä päivänä. Lähdin hiljalleen kävelemään Katrinin vielä pakkaillessa tavaroitaan. Toiseksi viimeinen kävelypäivä. Kävelisimme Invercargillin kaupunkiin ja seuraavana päivänä sieltä Bluffiin, Te Araroan eteläiseen päätepisteeseen. Neljän ja puolen kuukauden vaellus olisi ohi. Tuntuisi varmasti oudolta, kun enää ei tarvitsekaan aamulla pakata reppua ja lähteä kävelemään.

Leiripaikasta meillä oli vielä reilut 15 kilometriä kävelyä rannalla. Aamulla oli onneksi laskuvesi, joten ranta oli leveä ja kova, sillä oli hyvä kävellä. Vatsa tuntui aamupalan jälkeen jotenkin oudolle. Olin syönyt vain jogurtin, silti olin ihan täynnä ja vähän jopa huono olo. Aurinko paistoi nyt jo aika kuumasti, eikä yhtään helpottanut tukalaa oloa. Reilun kolmen tunnin kävelyn jälkeen saavuimme tielle, jota pitkin poistuimme rannalta. Kerroin Katrinille oudosta olostani, päätimme pitää kunnon tauon parin kilometrin päässä olevassa ravintolassa.

Kaikki ruokalistalla kuulosti tosi hyvältä, mutta minun ei tehnyt mieli syödä mitään. Tilasin kuitenkin paistettuja kananmunia ja paahtoleipää, pakko syödä jotain, että jaksan kävellä vielä Invercargilliin asti. Olo ei syömisen myötä helpottanut yhtään, päin vastoin. Leirintäalueelle oli enää yhdeksän kilometriä, mutta se tuntui paljon pitemmältä. Päässä humisi ja joka paikkaa särki, taisi olla kuume nousemassa. Kun pääsin leirintäalueelle, kävin nopeasti suihkussa ja painuin saman tien telttaan lepäämään. Koko iltapäivän ja illan olin jonkunlaisessa horroksessa, olo oli kamala. Katrin toi minulle kaupasta mehua, vatsa oli edelleen kuin ilmapallo, vaikka syömisestä oli jo monta tuntia. Saa nähdä miten viimeisen kävelypäivän kävisi. Toisaalta voisin levätä päivän Invercargillissa ja toivoa, että tauti menee ohi ja kävellä Bluffiin päivää myöhemmin, mutta silloin kaverini eivät pääsisi hakemaan minua. Wanakaan asti liftaaminen tai bussissa istuminen kipeänä ei houkutellut yhtään. Otin nukkumaan mennessä pari buranaa ja toivoin parasta.

Huikean kaunis aamu rannalla

PÄIVÄ 130, INVERCARGILL-BLUFF, 10 KM KÄVELYÄ 24 AUTOLLA

Sain onneksi nukuttua ihan hyvin olosta huolimatta. En ollut edelleenkään nälkäinen, vaikka en ollut syönyt mitään eilisen lounaan jälkeen. Se on yleensä varma merkki siitä, ettei kaikki ole hyvin, eikä silloin kannata edes yrittää syödä.

Pakkasimme kamat ja otin taas pari buranaa, päätin yrittää kävellä niin pitkästi kuin jaksan. Invercargillista suurin osa matkaa kävellään valtatien vartta, mikä ei ole kovin miellyttävää. Tien reunassa ei ole paljon tilaa kävellä ja tänään ilmassa oli sankka sumu, jonka takia tiellä kävely on mielestäni vaarallista. Kävelimme noin kahdeksan kilometriä, kunnes tulimme valtatien varteen ja aloin olla aika heikossa hapessa. Vatsassa kiersi ja päässä suhisi. Jos yrittäisin jatkaa kävelyä pyörtyisin todennäköisesti pian tien penkalle. En todellakaan olisi halunnut liftata viimeisenä päivänä, mutta nyt en nähnyt mitään muutakaan mahdollisuutta. Nostin peukalon pystyyn ja heti seuraava auto pysähtyi ottamaan meidät kyytiin. Auton kyydissä ohitimme monta tuttua vaeltajaa, jotka sitkeästi tallustivat tien reunaa. Meitä olisi tänään aika monta päättämässä monen kuukauden urakkaa.

Hyppäsimme pois auton kyydistä Bluffin kylässä, josta olisi vielä parin kilometrin kävely Stirling Pointiin, joka on virallinen päätepiste. Te Araroa-reitti kiertää Bluffin niemen, mutta osa siitä oli ollut jo melkein kuukauden päivät suljettu alueella laiduntavien härkien takia. Keskellä Bluffin niemeä on kukkula, Katrin halusi kiivetä vielä sinne ja tulla polkua alas Stirling Pointiin, minä kävelin sinne lyhintä tietä. Olin perillä jo yhden maissa iltapäivällä. Yritin etsiä paikkaa jossa voisin heittää pitkälleen ja odotella muita, mutta missään ei ollut edes pientä nurmilänttiä. Istuin penkille odottamaan, olo oli entistäkin kamalampi. Lisäksi en meinannut pysyä hereillä, vaikka olin nukkunut ainakin kymmenen tuntia.

Sumu alkoi pikku hiljaa hävitä ja aurinko ilmesty pilvien takaa. Stirling Pointissa käy paljon turisteja ottamassa kuvia, paikalle saapui myös pyöräilijöitä, jotka olivat ajaneet saman matkan Uuden-Seelannin päästä päähän, minkä minä olin kävellyt. Kahden jälkeen muut alkoivat vähitellen valua paikalle. Olostani huolimatta oli mukava viettää iltapäivä odottaen muita ja hurraten jokaiselle. Kaikki olivat väsyneitä, mutta onnellisia. Tunnelma oli hilpeä, viskipullot kiersivät ja joillain oli jopa sikareita mukana. Otimme paljon kuvia yhdessä ja erikseen. Vaikka kaikki eivät edes tunteneet toisiaan, meitä kaikkia yhdisti 3000 käveltyä kilometriä. Vain toinen Te Araroa-vaeltaja voi ymmärtää, mitä olemme kokeneet ja käyneet läpi. Vaelluksella solmitut ystävyyssuhteet ovat ainutlaatuisia, tulen varmasti pitämään yhteyttä näiden ihmisten kanssa jatkossakin.

Fran ja James tulivat Wanakasta asti hakemaan minua Bluffista, se on neljän tunnin ajomatka suuntaansa! Katrin jatkaisi matkaa vielä Steward Islandille, jonne pääsee Bluffista lautalla. Hyvästelin hänet ja kaikki muut ja vajosin auton takapenkille hyvin väsyneenä, mutta onnellisena. Menisi varmasti jonkun aikaa, ennen kuin tajuaisin, että vaellus on nyt oikeasti ohi. Enää ei tarvitse kävellä. Mitä minä sitten teen? Minulla ei ole töitä eikä asuntoa, eikä mitään tiettyä päämäärää. Kaikki on ihan auki, en tiedä edes missä vietän kesän. Mutta tiedätkö mitä? Ei se haittaa! Uskon, että kaikkeen löytyy aina ratkaisu, jos pelkäisin tällaista tilannetta, en olisi ikinä edes lähtenyt.

Perillä!