Hullu saa olla, muttei tyhmä

PÄIVÄ 86, LEPOPÄIVÄ HANMER SPRINGSISSÄ

En ollut suunnitellut pitäväni lepopäivää tässä välissä, mutta Hanmer Springs vaikutti niin leppoisalta paikalta ja kun sinne vielä saapui tuttujakin, olin helposti taivuteltavissa.

Sovimme lounastreffit paikalliseen leipomoon, jonka leipomuksia olinkin jo käynyt maistamassa. Tällä kertaa otin kana-brie-karpalo-piirakan, joka ei ihan voittanut eilistä lohipiirakkaa, mutta hyvä sekin oli. Minä ja Timo olimme jo piirakkamme syöneet ja kahvit juoneet, kun muu porukka vasta tuli paikalle. Flo oli satuttanut jalkansa edellisenä päivänä polulla, eivätkä he saaneet kyytiä joten kävely oli hidasta. Saksalaisena Flo oli kovin häpeissään myöhästymisestä. Eipä se mitään, uusi kierros kahvia ja herkkuja, tällä kertaa jotain makeaa. Omenapiirakka.

Kun kaikki olivat syöneet tarpeeksi, pöytä oli niin täynnä lautasia ja kahvikuppeja, että olisi voinut kuvitella isommankin porukan istuneen siinä. Leipomo tuntui olevan tosi suosittu, jono oli pitkä koko ajan.Kun kaikkien vatsat oli täynnä, lähdimme kuumille lähteille. Tänne on rakennettu ulkoilmakylpylä, eli uima-altaita, liukumäkiä ja saunoja, koko kylä on sitten rakentunut kylpylän ympärille.

Tosin saunasta olisi pitänyt vielä maksaa ekstraa ja varata aika etukäteen, ei kiitos! Vaikka saunaan on ikävä, niin tuskin se täällä on yhtä hyvä kuin kotona. Alueella oli erilaisia altaita, kuumin oli 42 asteinen, viilein 28. Suosikkini oli allas, jossa oli hierovia suihkuja. Siellä taisimme kaikki istua pisimpään. Lämmin vesi teki hyvää väsyneille lihaksille, saisipa jokaisen etapin jälkeen tällaisen lepopäivän!

Illalla kun vielä sai vatsan täyteen intialaista ruokaa, olin aika tyytyväinen, että olin jäänyt päiväksi Hanmer Springsiin. YHA-hostelli Kakapo Lodge oli myös mainitsemisen arvoinen majapaikka. Todella siisti, kivasti sisustettu ja kodikas, omistajaperhe on kiinalainen, he olivat superystävällisiä ja avuliaita.

Nälkäinen vaeltaja on hyvin onnellinen tällaisen hampurilaisen jälkeen

PÄIVÄ 87, WINDY POINT-HOPE KIWI LODGE, 15 KM

Seuraava etappi Boyle Villagesta Arthur's Passiin veisi reittiohjeiden mukaan 5-8 päivää. Kovat sateet olivat tehneet paljon tuhoa tällä reitillä, puita oli kaatunut polulle paljon ja paikoin koko polku oli huuhtoutunut pois. Lisäksi matkalla olisi useampi iso jokiylitys. Olin ajatellut turvallisuussyistä jatkaa matkaa yhdessä muiden kanssa, mutta he halusivat pitää laiskan aamun, syödä ison aamupalan ja lähteä vasta joskus puolenpäivän aikaan, enkä minä jaksanut odotella. Meidän piti joka tapauksessa liftata takaisin Boyleen, eikä isolla porukalla liftaaminen ole helppoa, harvan autoon mahtuu enemmän kuin kaksi ihmistä isojen rinkkojen kanssa. Ennen yhdeksää aamulla menin tien varteen ja nostin peukalon pystyyn.

Seisoin tien varressa vaikka kuinka kauan, liikennettä oli jonkin verran, mutta kukaan ei halunnut ottaa minua kyytiin. Lähdin pikkuhiljaa kävelemään eteenpäin, peukuttaen samalla ohikulkevia autoja. Kävelin ainakin viisi kilometriä, ennen kuin vanhempi herrasmies otti minut kyytiin. Valtatien varteen olisi ollut vielä toinen mokoma käveltävää. Tämä herra oli menossa Christchurchiin, eli väärään suuntaan, mutta pääsin sentään ison tien varteen. Siinä en ehtinytkään seisoa kauaa, kun iso pakettiauto pysähtyi kohdalleni. Ilmeisesti ranskalainen pariskunta ajoi tätä matkailu/pakettiautoa ja avattuaan ikkunan sanoi; "emme voi ottaa sinua kyytiin, koska takana ei ole turvavöitä." Niin. Miksi sitten edes pysähdyitte?!Melkein heti pakettiauton lähdettyä sain kyydin Wayneltä, joka oli matkalla töihin Pohjoissaarelle. Armeijan miehenä Wayne olikin kävellyt saman reitin jolle olin menossa, joskus 90-luvulla. Pyysin häntä jättämään minut Windy Pointiin, joka oli vähän ennen Boyle Villagea. Jos aloittaisin Boylesta, jonne olin toissapäivänä lopettanut, olisi vastassa heti kaksi isoa jokea. Windy Pointissa on riippusilta, joten minun ei tarvitsisi uhmata jokea yksin.

Ylitettyäni Boyle-joen siltaa pitkin, reitti lähti seuraamaan Hope-jokea ylöspäin. Aurinko paistoi kuumasti ja ai että se tuntui ihanalta! Polku tosin kulki enimmäkseen metsässä, joten olin melkein koko ajan varjossa. Pitkästä aikaa tarkeni kävellä t-paidassa. Ensimmäiselle tuvalle, Hope Halfway Hutille oli 8 km, pidin siinä lounastauon ja tutkin tuvan vieraskirjaa. Edellisenä päivänä ja tänään kukaan ei ollut pysähtynyt tuvalla. Eli kaikki edelläni olevat olivat ainakin päivän tai kaksi pitemmällä.

Hope Halfway Hutilta oli vielä noin 7 km Hope Kiwi Lodgeen, joka on melko uusi, hieno tupa keskellä peltoja, joilla näytti olevan lehmiäkin. Olin kävellyt koko päivän kuivilla kengillä, kunnes noin 50 metriä ennen tupaa oli sen verran iso puro, että siinä ne vihdoin kastui. Ei haittaa, auringossa ne kuivuisivat nopeasti.

Hope Kiwi Lodge on 20 punkan tupa, jossa oli kaksi erillistä makuuhuonetta, iso ruokailutila ja vartijan asunto. Ketään muita ei näkynyt, saisin pitää koko mökin itselläni! Tai näin kuvittelin. Olin jo menossa nukkumaan yhdeksän aikaan, kun kuulin jonkun tulevan, se oli Hamish, uusi-seelantilainen jonka olinkin tavannut aikaisemmin St Arnaudissa. Vetäydyimme kumpikin nukkumaan omiin makuuhuoneisiimme.

PÄIVÄ 88, HOPE KIWI LODGE-HURUNUI NO.3 HUT, 27 KM

Kaunis aurinkoinen sää jäikin näköjään yhteen päivään, tänään palattiin taas takaisin tuttuun pilviseen ja tuuliseen säähän. Kävin haistelemassa ilmaa ja toteamassa, että vettäkin tulee hiljalleen. Pieni vesisade ei kuitenkaan haittaa mitään, reppu selkään ja menoksi. Ensimmäiset kilometrit polku kulki pellolla, kunnes saavuin metsän reunaan ja reitti alkoi nousta kohti Kiwi Saddlea. Mäen toisella puolella oli Lake Sumner, josta en tosin nähnyt paljoa, koska polku oli keskellä metsää rinteessä, melko korkealla järven yläpuolella. Vasta kun laskeuduin järven rantaan sen toisessa päässä, näin järven kokonaisuudessaan. Vettä tuli vähän väliä, mutta vain hiljalleen. Oli oikeastaan aika mukava lämpötila kävelemiseen, ei yhtään liian kuuma eikä myöskään kylmä. Hurunui-joki laski järveen sen toisessa päässä, minun piti ylittää se riippusiltaa pitkin ja jatkaa matkaa Hurunuin toista puolta ylävirtaan. Hurunui Hutille saavuin käveltyäni noin viisi tuntia. Kaksi DOC:n työntekijää oli juuri tekemässä lähtöä tuvalta, he olivat olleet siivoamassa polkua myrskyn jäljiltä, katkomassa sille kaatuneita puita. Hurunui Hut näytti tosi kivalta, sinnekin olisi voinut jäädä. Syötyäni lounaan jatkoin kuitenkin matkaa, suhteellisen hyvästä säästä on otettava kaikki irti ja käveltävä niin pitkälle kuin pääsee. Seuraavalle päivälle oli luvattu taas sadetta.

Matkan varrella olisi ollut pieni kuuma lähdekin, jossa olisi voinut käydä istumassa, mutta en tuntenut tarvetta kuumalle kylvylle, varsinkaan kesken kävelyn. Tämän päivänen reitti oli mukava ja helppo, ei juurikaan ylämäkeä, pehmeää kuivien lehtien peittämää polkua, tai nurmikkoista joen penkkaa. Hurunui-joen varrella on aikaisemmin ollut useampikin tupa, siksi ne on numeroitu. Saavuin Hurunui numero kolmoselle vähän ennen viittä iltapäivällä. Sveitsiläinen Kate ja australialainen Tom olivat jo siellä, he olivat kävelleet vain edelliseltä tuvalta eli noin kymmenen kilometriä. Hamish tuli vähän minun jälkeeni. Myös DOC:n miehet, Duncan ja Tom, yöpyisivät siellä. He olivat useamman päivän komennuksella tekemässä huoltotöitä poluilla ja tuvissa, heidät oli tuotu paikalle helikopterilla edellisenä päivänä. Kuulostaa aika mukavalta työltä, ainakin siinä saa paljon liikuntaa ja raitista ilmaa. Meillä kaikilla oli paljon kyseltävää heiltä, työhön ja Uuden-Seelannin luontoon liittyen. Olin ihmetellyt miksi osa puista oli mustia, ihan kuin jotain kasvaisi niiden pinnalla. Jostain syystä ampiaiset pitivät juuri näistä mustista puista ja pyörivät aina niiden ympärillä. Musta väri ei johdukaan taudista, kuten olin kuvitellut, vaan se on jonkunlaista sienikasvustoa, joka erittää makeaa nestettä, siksi siis ampiaisetkin kiinnostuvat siitä.

Tämäkin tupa oli vähän vanhempaa mallia, hyvin kodikas lankkulattioineen. Punkat olivat kolmessa kerroksessa, valitsin omani toisesta kerroksesta. Illalla alkoi sataa enemmän, nukahdin jo ennen yhdeksää tasaiseen ropinaan.

Hurunui hut

PÄIVÄ 89, HURUNUI NO. 3 HUT, 10 KM

Yöllä tuuli välillä niin kovasti, että tuvan ovi lensi parikin kertaa selkosen selälleen. Vettä tuli vielä aamullakin ihan kaatamalla, ei suoraan sanottuna kiinnostanut pätkääkään lähteä kävelemään. Mutta parin päivän sisällä pitäisi ylittää parikin isompaa jokea, mitä en haluaisi tehdä yksin. Olisi siis lyöttäydyttävä joidenkin seuraan ja koska kaikki muut tuntuivat olevan lähdössä eteenpäin, oli minunkin lähdettävä. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla ja jo parinsadan metrin päässä tuvalta olin ihan märkä. Polku jatkuisi tässä jokilaaksossa, kunnes nousisi Harper-solaan, jonka jälkeen se seuraisi Taramakau-jokea. Matkalla olisi paljon sivupurojen ylityksiä ja itse Taramakaun ylitys solan jälkeen. Hamish meni edellä, minä perässä ja Kate sekä Sam viimeisenä. Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme Cameron hutille, joka oli vain peltihökkeli jonne voi hätätapauksessa mennä suojaan säältä, mutta yötä en siellä kyllä olisi.

Maasto oli todella märkää, koko ajan sai kahlata vedessä. Puolisen tuntia Cameron Hutin jälkeen tulimme sivujoelle, joka oli aika iso. Tuumailimme siinä jonkun aikaa, vesi virtasi aikamoista vauhtia, se oli sameaa, ja pystyimme kuulemaan kivien pyörivän joessa. Se siis täytti kaikki kriteerit, milloin ei kannata lähteä ylittämään. Koska vettä satoi koko ajan lisää, jokien vesi nousisi edelleen, emmekä voisi tietää kuinka korkealla Taramakaun vesi olisi siinä vaiheessa kun pääsemme sinne. Solaa kohden laakson seinämät jyrkkenevät, silloin myös joista tulee voimakkaampia. Päätimme kääntyä takaisin sinne mistä olimme lähteneet. Kyllähän se harmittaa kävellä 1,5 tuntia suuntaansa turhaan, varsinkin vesisateessa. Mutta parempi näin, jos menisimme solan ylitse ja joki siellä olisi liian iso, matka takaisin olisi vielä pitempi.

Tuvalla teimme tulet kamiinaan ja ripustimme läpimärät vaatteemme kuivumaan. Pian myös DOC:n miehet tulivat takaisin hommistaan, hekin läpimärkinä. Tuvassa oli lähes trooppinen ilmasto, kun kamiina hohkasi lämpöä ja märät vaatteet roikkuivat joka puolella kuivumassa.

Sade loppui vasta neljän maissa iltapäivällä ja aurinko alkoi paistaa. Ilta olikin kaunis, olisi ollut mukava istua tuvan pihalla auringossa, mutta hietasääsket olivat niin innolla kimpussa, ettei siellä voinut olla. Säätiedotuksen mukaan loppuviikko (nyt on keskiviikko) pitäisi olla kaunista säätä. Pidetään peukkuja, että se pitää paikkansa!

Kamojen kuivattelua

PÄIVÄ 90, HURUNUI HUT NO. 3-KIWI HUT, 22 KM

Aamulla EI satanut vettä, oli pilvistä, mutta ei satanut. Lämpötilakin oli melko täydellinen, pitkähihainen päällä oli juuri sopiva olla. Lähdimme kaikki tuvalta yhtä aikaa, DOC:n miehet töihin ja me muut kävelemään. Kolmatta kertaa kävelin tätä samaa polkua, tänään se tuntui huomattavasti miellyttävämmältä kuin eilen kaatosateessa. Vesi oli hävinnyt poluilta ja jokien pinta oli laskenut. Sekin sivujoki, josta emme eilen päässeet yli, oli nyt vain säälittävä pieni liru, jossa ei edes kengät kastuneet.

Polku nousi pikkuhiljaa kohti Harper-solaa (962m), laakson kaventuessa ylöspäin. Kolmen tunnin kävelyn jälkeen, juuri ennen solaa, oli pieni oranssi mökki; Harper Pass Bivvy. Mökissä oli vain kaksi punkkaa, eikä juuri muuta. Kyllä siellä mieluummin yönsä viettää, kuin pihalla jos sää on huono. Tästä oli vielä vähän matkaa solaan, polku kulki enimmäkseen puron viertä, tai purossa. Matkalla oli useammassa kohtaa sateen aiheuttamia vaurioita, joissa vesi oli "syönyt" koko polun ja oli keksittävä, kuinka siitä pääsee ympäri.

Solasta oli taas hieno näköala seuraavaan jokilaaksoon, Taramakau-joki kiemurteli sen pohjalla. Alamäki laaksoon oli jyrkkä, tämä olisi ollut vaarallinen polku edellisen päivän vesisateessa. Onneksi käännyttiin takaisin ajoissa. Lisää säävaurioita tuli vastaan, kaatuneita puita, pois huuhtoutuneita polun pätkiä, kivivyöryjä keskellä polkua. Aikamoista estejuoksua ja könyämistä niiden yli, välillä reittimerkit olivat kadonneet ja polkua oli vaikea löytää. Ylitin monta sivujokea, jotka olisivat varmasti olleet aivan liian isoja eilen. Saa nähdä minkälainen itse Taramakau on alempana, jossa minun on ylitettävä se useampaan kertaan.

Yhden jälkeen päivällä saavuin Locke Stream Hutille, joka on rakennettu vuonna 1940 käsin kaadetuista ja veistetyistä puista, tosin entisöity 90-luvulla. Hamish olikin siellä jo syömässä lounasta, istuin hänen seuraansa ja ihasteltiin vanhaa tupaa siinä syödessä. Kello oli vasta niin vähän, että kumpikin päätti vielä jatkaa matkaa Kiwi Hutille, jonne olisi noin 8 kilometriä. Siihen menikin vain kaksi tuntia, koska koko matka oli helppoa kävelyä joen vartta, välillä pieniä sivujokia ylitellen. Aurinkokin alkoi tässä kohtaa paistaa ja maisemat näyttivät vieläkin hienommilta. Vuoret kohosivat molemmin puolin laaksoa, joki virtasi vieressä ja sen rantaniityt olivat täynnä keltaisia kukkia. Kiwi Hut oli parin minuutin kävelyn päässä joen rannasta, sen kirkkaan punaiset seinät vilkkuivat puiden välistä. Aika vaatimaton tupa, joka selkeästi on metsästäjien ahkerassa käytössä, metsästyslehtien määrästä päätellen. Pitäisi kantaa joku hömppälehti tänne, kuten Cosmopolitan tai vastaava, ja sujauttaa se Hunting & Fishing-lehtien väliin. Siinä olisi metsästäjillä ihmettelemistä.

Tuvalla ei ollut ketään kun saavuimme sinne, mutta hetken päästä saimme seuraamme englantilaisen Ollyn, sekä saksalaisen pariskunnan. Saksalaiset olivat tulleet sieltä, minne me olimme menossa seuraavana päivänä, eli saimme tuoretta tietoa jokien tilasta. Nyt kun olisimme tässä yhden yön, vesi ehtisi laskea vielä vähän lisää. Olettaen ettei sataisi.

Tämän säälittävän lirun yli emme edellisenä päivänä päässeet, siinä oli sateella niin paljon enemmän vettä

Polulle oli kaatunut paljon puita myrskyn aikana, DOC:n pojat siivoaa

Ehkä maailman söpöin autiotupa, Harper Pass Bivvy, kahdelle hengelle

Hamish Harper Passin toisella puolella, Taramakau-joen laaksossa

South Island Robin, nämä pikkukaverit ovat uteliaita ja tulevat aina moikkaamaan

PÄIVÄ 91, KIWI HUT-DECEPTION RIVER VALLEY, 18 KM

No yöllähän tietenkin alkoi sataa, ei onneksi kovasti, mutta sen verran kuitenkin, että jokien ylitys vähän huoletti. Lähdin samaa matkaa Ollyn ja Hamishin kanssa, Taramakaun ylitys oli ensimmäisenä, heti kymmenen minuuttia tuvalta lähdön jälkeen. Harmitti, kun oli pitänyt pakata kamera reppuun ylitysten takia, aamu jokilaaksossa oli hyvin kaunis, kun sadepilvet pikkuhiljaa väistyivät ja niiden välistä vilahteli vuortenhuippuja ja aurinkokin välillä.

Taramakaulla oli neljä isompaa uomaa, jotka piti ylittää päästäkseen toiselle puolelle. Mikään niistä ei ollut kovin syvä, vain noin polveen asti, eikä virtauskaan ollut paha. Vähän matkaa eteenpäin joen toisella puolella Taramakau yhdistuu Otehake-joen kanssa. Otehakella oli tässä kohtaa vain kaksi uomaa, vähän syvempiä kuin Taramakau ja vesi oli sameaa, joten en yhtään nähnyt, mihin astuin. Onneksi on vaellussauvat, jotka ovatkin aika ehdottomat jokia ylittäessä, tunnustelin niillä pohjaa ja pääsin turvallisesti toiselle puolelle. Joet voisi ylittää myös "yhtenä pakettina" sen jälkeen kun ne ovat yhdistyneet, mutta silloin joki on tietenkin isompi. Toisen ylityksen jälkeen seurasimme Taramakauta noin seitsemän kilometriä. Yhtenään muuttuvalla joen penkalla ei ollut varsinaista merkattua polkua, oli vain seurattava jokea, enimmäkseen kivikossa tai ruohikkoisella tulvatasangolla.

Normaalisti reitti kääntyisi vasempaan Otira-joen kohdalla, eikä sitä tarvitsisi ylittää, mutta koska viime sateet olivat tuhonneet polun Otiran varrelta, oli joki ylitettävä ja käveltävä polun sijaan tietä pitkin noin neljä kilometriä, jonka jälkeen joen pystyi taas ylittämään siltaa pitkin takaisin reitille. Otira olikin isompi, meillä meni melkein tunti, että löysimme sopivat kohdat ylittää tämä monihaarainen joki. Vesi oli kylmää ja jalat alkoivat olla tunnottomat kun joutui olemaan vedessä vähän pitempään. Pääsimme kuitenkin yli, istuin tauolle ja "päästin" pojat menemään, he olivat paljon nopeampia kävelijöitä kuin minä ja isot joet oli nyt ylitetty. Minua ei yhtään haittaa kävellä yksin, nautin siitä kun saan tehdä mitä itse haluan ja mennä ihan omaa tahtia. En koskaan tunne oloani yksinäiseksi metsässä tai vuorilla. Sen sijaan olen tuntenut itseni välillä todella yksinäiseksi ollessani kaupungissa, tai jopa autiotuvissa, kun kaikilla muilla on joku matkakumppani, kenen kanssa jakaa ilot ja surut. Välillä olisi hyvä olla se matkakumppani myös turvallisuussyistä, kuten näiden jokien kanssa. Tai muuten vaan tsemppaamassa.

Tiepätkän jälkeen ylitin joen uudelleen kävelysiltaa pitkin, jonka toisesta päästä alkoi Deception Valley Track. Tälläkin reitillä sateet olivat tehneet paljon tuhoja, mutta DOC:n miehet olivat sitä mieltä, että sen pitäisi olla nyt kunnossa. Seuraavalle tuvalle oli matkaa noin 11 km, Deception-joen vartta. Taaskaan mitään varsinaista polkua ei ollut, oli vain itse keksittävä reitti jokea seuraillen, vähän väliä joen joutui ylittämään kun rantakivikko loppui kesken. Virtaus oli aika voimakas, vaikka joki ei kovin syvä ollutkaan, noin puoleen reiteen. Ajattelin, että se pienenee ylävirtaan, mutta kun olin kävellyt noin kolme kilometriä, ei minkäänlaista muutosta ollut näkyvissä. Tähän matkaan oli mennyt lähes kaksi tuntia ja olin ihan poikki kun olin joutunut taistelemaan vettä vastaan koko aamun. Tajusin, etten millään ehtisi seuraavalle tuvalle ennen pimeää jos reitti jatkuu näin vaikeana koko matkan. Kävely rantakivikossa oli hidasta, sopivien ylityspaikkojen etsimiseen meni myös paljon aikaa.

Päätin kääntyä takaisin. Kävelisin takaisin sillan pieleen, yöpyisin siellä teltassa ja kävelisin seuraavana aamuna tietä pitkin Arthur's Passiin, joka oli Te Araroan virallinen vaihtoehto huonon sään varalle. Kävellessäni takaisin, yritin pysyä mahdollisimman paljon samalla puolella jokea. Olin ihan poikki ja tuntui etten jaksa enää taistella itseäni joen yli. Olin jo melkein päässyt pahimman osion päähän, kun välttääkseni taas yhden ylityksen, kiipesin joen yläpuolelle jyrkkään rinteeseen joka oli tiheää viidakkoa. Matkaa oli vain noin 200-300 metriä, pystyisin kyllä pujottelemaan itseni tiheän kasvuston läpi vapauteen. Hankalaa ja hidasta se oli, onneksi rinteessä oli niin paljon kasvustoa, joka oli tukevasti kiinni maassa. Puista kiinni pitämällä onnistuin kiipeämään ja laskeutumaan liukasta rinnettä. Vähän väliä reppu oli kiinni jossain oksassa ja yhtäkkiä tajusin, että telttani ei ollutkaan enää kiinni repun päällä. Yleensä vielä varmistan sen kiinnityksen niin, että vaikka teltta putoaisi, se jäisi roikkumaan johonkin repun hihnaan. Näköjään en ollut tätä varmistusta tehnyt edellisen tauon jälkeen, väsymys alkoi näkyä huolimattomuutena.

Hetken kiroiltuani palasin vähän matkaa takaisin päin, mutta en edes nähnyt mistä olin tullut, koska viidakossa ei ollut mitään polkua. Lisäksi teltan pakkauspussi on vihreä, en välttämättä olisi huomannut sitä vaikka olisin kulkenut vierestä. Koska rinne oli niin jyrkkä, teltta saattoi ihan yhtä hyvin olla jo joessakin. Tyhmä, tyhmä, tyhmä! Teki mieli hakata päätä puuhun, olin niin vihainen itselleni, kun olin päästänyt tällaisen tapahtumaan! Yhdelle vaelluskaverille kävi samalla lailla Pohjoissaarella, mutta hänen telttansa tippui polulle, jolta seuraava vaeltaja löysi sen. Minun telttaani ei todennäköisesti löytäisi kukaan. Ikinä.

Taistelin itseni ulos viidakosta ja palasin takaisin kävelysillalle. Vaihdoin vaatteet, koska kaikki oli märkää, kävelin tien varteen ja nostin peukalon pystyyn. Ainoa vaihtoehtoni oli liftata 20 kilometriä Arthur's Passiin. Onneksi tie oli nyt auki, kun sateiden aiheuttamat kivivyöryt oli saatu siivottua pois, joten liikennettäkin oli jonkun verran. Sillan kohdalla oli pieni levike, siinä olisi hyvä liftata. Mutta kukaan ei halunnut pysähtyä, sitten alkoi sataa vettäkin.

Yli puoli tuntia meni, eikä kukaan ollut pysähtynyt. Silloin huomasin, että levikkeelle parkkeeratun pakettiauton luona joku viittoi minulle. Kipaisin sinne ja mies sanoi että pääsen hänen kyydissään. Hän oli urheilija, joka oli ollut treenaamassa viikon päästä pidettävään kisaan, jossa juostaan juuri tuo reitti jolta olin kääntynyt pois. Hänkin oli sitä mieltä, että se on hyvin vaativa. Hyppäsin kyydistä YHA-hostellin edessä, sinne olin lähettänyt ruokatäydennyksen. Hostelli oli ikävä kyllä täynnä, lähdin kysymään toisesta. Sekin täynnä. Muuta vaihtoehdot olivat motelleja, jotka olivat liian kaukana kävelläkseni niihin, ja todennäköisesti myös liian kalliita. Onneksi Arthur's Passin keskustassa oli DOC:n leirintäalue, jolla oli keittorakennus. Siellä yöpyminen oli tietenkin kiellettyä, mutta tämähän oli hätätapaus! Kävin uudestaan YHA:ssa ja sain varattua petipaikan seuraavalle päivälle. Vastaanoton mieskin sanoi että voin ihan hyvin yöpyä keittiörakennuksessa. Arthur's Pass on siis pieni kylä valtatien varrella, jossa ei ole muuta kuin nämä muutama majapaikka, pieni kauppa, yksi ravintola ja kansallispuiston luontokeskus. Menin kylän ainoaan ravintolaan ja tilasin ison annoksen nachoja sekä inkiväärioluen. Siinä samalla aloin selvittelemään, mistä ja miten saisin uuden teltan. Hyvä ruoka toi vähän helpotusta harmitukseen, mutta sen verran vielä ärsytti, etten juuri saanut nukuttua koko yönä.

Tämän sillan jälkeen alkaa Deception Track, reitti joka söi telttani

Luvatta yöpymässä leirintäalueen keittiörakennuksessa, eipä ollut vaihtoehtoja

PÄIVÄ 92, ARTHUR'S PASS, 0 KM

Asiat lähtivät hoitumaan kuin itsekseen, kun kerroin ongelmastani täällä Uudessa-Seelannissa asuville ystävilleni. Nyt minulle on tulossa uusi teltta, se lähetetään suoraan Methveniin, kaupunkiin jonne olen menossa seuraavaan 3-4 päivän osuuden jälkeen. Olisin halunnut tilata saman teltan, joka minulla oli, mutta sen saamiseen olisi saattanut mennä hyvinkin kauan. Uusi telttani on halpa, vain 130 NZD (91 €), mutta jospa se kestäisi loppumatkan. Eteläsaarella ollaan joka tapauksessa suurimmaksi osaksi autiotuvissa, mutta ilman telttaa ei voi silti jatkaa.Istuin aamun keittokatoksessa ja päivällä ravintolassa, kunnes yhdeltä pääsin kirjautumaan hostelliin.

Edelleen minulla oli ongelma seuraavan osuuden suhteen, koska siellä on tupia vain ensimmäiselle parille yölle, sen jälkeen olisi telttailtava leirintäalueella. Lisäksi matkalla olisi taas isoja jokia, joita en halunnut lähteä ylittämään yksin. Erin (Wired) oli nähnyt päivitykseni instagramissa ja laittoi viestiä. Hän sanoi, että pystyisin ehkä kuitenkin kävelemään seuraavan osuuden ilman telttaa, leirintäalueelta olisi mahdollista liftata eteenpäin. Sekin ongelma siis ratkesi! Sitten kun vielä törmäsin Kateen ja Samiin kylän raitilla ja he sanoivat että voisin ylittää joet heidän kanssaan, elämä alkoi taas hymyillä. Nyt kun sade loppuisi, niin olisin aika tyytyväinen!

Huomenna siis matka jatkuu, seuraavat kolme-neljä päivää Lake Coleridgeen ja sieltä liftaan Methveniin hakemaan lisää ruokaa.