Yhä ylemmäs

Lepopäivänä St Arnaudissa en tehnyt juuri mitään. Kylässä ei ole kuin pari majoitusliikettä sekä pieni kauppa/kahvila tien toisella puolella. Siellä kävin aamupalalla ja lounaalla, sekä hakemassa vielä jotain pientä herkkua seuraavaa etappia varten. Koko päivän satoi ja paistoi vuoronperään, joten ihan hyvä että en ollut vielä kävelemässä. Kaikki tutut TA-kaverit lähti eteenpäin, iltapäivällä tuli uusia tilalle. Frits (Alankomaat) olikin vanha tuttu, saksalainen Urte sen sijaan uusi tuttavuus. He lähtisivät seuraavana päivänä kanssani samaan aikaan.

PÄIVÄ 81, ST ARNAUD-UPPER TRAVERS HUT, 30 KM

Kamalat sateet olivat onneksi ohi, ympäriinsä Uutta-Seelantia oli tulvia, teitäkin oli poikki sen takia. Etelämpänä oli satanut myös lunta. Tietenkin kaikki vuosikymmenen pahimmat sääilmiöt ajoittuu juuri tälle "kesälle". Koska kesäksi tätä tuskin voi sanoa. Jos joku on vielä sitä mieltä, että Suomen kesät on huonoja, niin tulkaapa tänne katsomaan ja kokemaan.

Aamulla oli kuin olikin aivan sininen taivas kun lähdin liikkeelle untuvatakki päällä. Lämpöasteita +6C... Onneksi aurinko alkaa lämmittää melko aikaisin, Rotoiti-järven rannassa sain jo heittää takin pois päältä. Järven pinnalla leijaili kaunis aamusumu, kävin ottamassa pakolliset turistikuvat ja jatkoin matkaa. Reitti kulki Rotoitin rantaa pitkin melkein kymmenen kilometriä, Lakehead Hutille asti. Valitettavasti polku oli koko ajan sen verran puskassa, ettei kauniita järvimaisemia päässyt ihailemaan kuin silloin tällöin vilaukselta.

Olin lähtenyt liikkeelle aikaisemmin kuin Frits ja Urte, mutta pian he ampaisivat ohitseni. Urte on ultrajuoksija ja Frits on kaksi metriä pitkä kaksikymppinen. Olisi kiva tietää kuinka paljon enemmän askelia joudun koko tällä 3000 km matkalla ottamaan, kuin Firts, jonka jalat on melkein yhtä pitkät kuin minä. Järveltä polku jatkui Travers-joen vartta nousten pikkuhiljaa korkeammalle vuoristoon. John Tate Hut oli 14 km Lakehead Hutilta. Matka tuntui kauhean pitkältä, vaikka polku oli mukavaa kävellä ja maisemat joen varrella muuttuivat koko ajan hienommiksi. Frits ja Urte olivat juuri lähdössä John Tate Hutilta eteenpäin, kun saavuin sinne. En ollut vielä päättänyt, jäänkö sinne vai jatkanko vielä seuraavalle tuvalle. Istuin syömään lounasta ja rupattelin samalla mukavan norjalaisen pariskunnan kanssa, jotka olivat jäämässä yöksi.

Upper Travers Hutille oli reittiohjeiden mukaan vain kolme tuntia, joten päätin jatkaa vielä matkaa. Olinhan vain maannut sohvalla koko edellisen päivän, ladaten akkuja juuri tätä varten. Jo kahden tunnin tarpomisen jälkeen näin Upper Traverse Hutin laakson perällä, tupaa ympäröi vuoret kolmelta sivulta, piipusta nousi jo savua. Urte oli tehnyt tulet kamiinaan ja sisällä olikin mukavan lämmin. Tämä tupa olikin sieltä hienoimmasta päästä, kaksi erillistä makuuhuonetta, iso keittiö/oleskeluhuone ja vesipiste sisällä (yleensä vesitankki ja hana on ulkopuolella). Uuden-Seelannin autiotuvat ovat yllättäneet positiivisesti; niitä on paljon, ne ovat siistejä, osa todella uusia ja hienoja, jotkut tietenkin vanhempia ja vaatimattomampia, mutta silti hyvin huollettuja. Tuvissa yöpymistä varten voi ostaa lippuja, niitä tarvitsee 1-3/yö, riippuen tuvan tasosta. Tai voit myös ostaa 6kk/12kk (92/122$) passin, jolla voi yöpyä tuvissa niin paljon kuin huvittaa. Tupia on yli 950 koko maassa, ainoastaan Great Walks-tuvat pitää varata etukäteen, muihin voi vain ilmestyä paikalle (ja toivoa että tilaa on).Illallinen tulille ja loppuilta vapaata oleskelua. Löysin kirjan St Arnaudin kirjanvaihtopisteestä, ensimmäistä kertaa kannoin luettavaa vaelluksella. Ihan sen varalta, jos jumiutuu sään takia tupaan. Se saattaisi olla hyvinkin pian, seuraavalle yölle ja aamulle oli nimittäin luvattu huonoa säätä.

Rotoiti-järvi

Upper Traverse hut

PÄIVÄ 82, UPPER TRAVERSE HUT-BLUE LAKE HUT, 15 KM

Sade alkoi yöllä jossain vaiheessa, samoin kova tuuli. Punkan päädyssä aivan pääni vieressä oli kätevästi ikkuna, josta pystyin heti herättyäni tarkistamaan säätilan. Käänsin kylkeä ja jatkoin unia. Joskus on ihan kiva, ettei tarvitse aamulla nousta aikaisin intoa puhkuen ja alkaa heti solmimaan vaelluskenkiä jalkaan.

Aamu siis vain otettiin rennosti, syötiin ja odoteltiin, josko sää paranisi. Tuvalta reitti nousi Mount Traversin satulaan, 1787 metrin korkeuteen. Sinne ei kannata tällaisessa säässä lähteä. Sääennusteen mukaan sateiden piti loppua puolenpäivän aikaan ja niinhän ne loppuivatkin. Yr.no on ollut yllättävän luotettava sääennusteiden suhteen jopa täällä toisella puolella maapalloa. Aurinko alkoi pilkistellä lupaavasti pilvien välistä kun vihdoin suljimme tuvan oven takanamme ja lähdimme nousemaan ylöspäin.

Urte ja Frits hävisivät hyvin pian näkyvistä. Antaa niiden juosta, minä tassuttelen rauhassa omaa tahtiani. Nousu oli jyrkkä ja kivikkoinen, jylhä Mount Travers (2338m) kohosi oikealla puolella ja vasemmallakin oli joku yli 2000 metrinen vuori. Korkeimman kohdan jälkeen reitti lähti laskeutumaan jyrkästi alas laaksoon kohti Sabine-jokea. Ylhäällä alamäki oli kivikkoinen ja vaikea, alempana metsässä se oli liukas ja vaikea. Vaikka ei ikinä olisikaan ollut ongelmia polvien kanssa, täällä niitä on hyvin helppo hankkia. Liukastelin ja luisuin mäkeä alas useamman tunnin, matkaa ei ollut kovin montaa kilometriä, mutta kun vauhti on noin 1 km tunnissa niin kyllähän siinä kestää... Sabine-joelle päästyäni löysin pian myös West Sabine Hutin, jossa Urte ja Frits olivatkin jo lounaansa syöneet. He lähtivät jatkamaan matkaa seuraavalle tuvalle, jonne olisi kolmen tunnin kävely ylämäkeen. Jäin syömään ja huilaamaan alamäen väsyttämiä reisiäni, jatkaisin myös vielä eteenpäin, energiaa oli sen verran jäljellä.

Blue Lake Hutille oli vain 7 kilometriä, reitti seuraili Sabinea ja nousi tasaiseen tahtiin useamman sata metriä. Blue Lake on maoreille pyhä, todella kirkasvetinen pieni järvi, josta Sabine-joki saa alkunsa. Tutkimusten mukaan järven vesi on kirkkainta (makea vesi) maailmassa, näkyvyys 70-80 metriä. Järven vieressä on 16 paikkainen Blue Lake Hut, joka olikin tänään ihan täynnä! Sain onnekseni viimeisen vapaan punkan. Paikalla oli myös vanha tuttu porukka Becky, Tom, Flo, Becky 2 ja Cristophe.

Sateen loppumisen odottelua

Ja loppuihan se!

Niiiin kirkasta vettä!

Leppoisa ilta autiotuvassa

PÄIVÄ 83, BLUE LAKE HUT-ADA RIVER FLAT, 34 KM

Becky ja kumppanit olivat päättäneet nousta jo viideltä ja lähteä aikaisin kohti Waiaun solaa, joka on Te Araroan toiseksi korkein kohta (1870m). Koska illalle oli luvattu sadetta, halusimme kaikki päästä solan toisella puolella odottava Ada-joen yli ennen sateen alkua. Annoin kiireisempien lähteä alta pois, söin aamupalan rauhassa, join kupin kahvia ja lähdin matkaan. Kävin vielä ihailemassa "sinistä järveä", siitä ei vaan mitenkään saa hyvää valokuvaa joka vastaisi todellisuutta. Varsinkin kun aurinko oli vasta nousemassa. Polku nousi ensin Lake Constancen pohjoispäähän, jatkui sitten korkealle rinteeseen järven yläpuolelle ja laskeutui järven rantaan sen toisessa päässä. Jyrkkää, kivikkoista ja paljon irtonaista hiekkaa rinteessä, joka viettää järveen. Sai olla tarkkana jokaisella askeleella.

Järven eteläpäästä alkoi yli 500 metrin nousu solaan. Aurinko oli jo tässä vaiheessa noussut ja valaisi kauniisti vielä vähän lumisia huippuja. Pysähdyin ylämäessä vähän väliä, en vain siksi, että hengästyin, vaan myös ihailemaan upeita maisemia. Lake Constance alhaalla laaksossa, vuoret joka puolella ympärillä ja syvä hiljaisuus. Ylempänä lähellä solaa alkoi tuulla sen verran, että jouduin laittamaan takin päälle ja hupun päähän. Juuri ennen solaa tunsin kutkuttavan jännityksen vatsassa, miltä toisella puolella näyttäisi!?! Upealtahan sielläkin näytti. Lisää vuoria ja taas uusi jokilaakso, jonne seuraavaksi laskeutuisin kävelemään Waiau-joen vartta. Ensin oli kuitenkin päästävä ehjänä alas korkeasta solasta. Alamäki vaati jonkun verran kalliokiipeilyä, joka olisi ollut huomattavasti helpompaa ylöspäin, mutta selvisin kunnialla ja ilman sen kummempia ruhjeita. Jyrkimmän kohdan jälkeen kun vastaan tuli nurmikkoa, pysähdyin syömään lounasta. Pitkäksi aikaa ei kuitenkaan voinut pysähtyä, Ada-joelle oli vielä 27 kilometriä matkaa.

Vaikka jyrkkä alamäki oli jo ohi, kulkeminen oli edelleen aika hidasta. Vähän väliä piti ylittää pieniä ja vähän isompiakin puroja, jotka laskivat Waiau-jokeen. Oli myös taiteiltava kivikkoisten kohtien yli, jossa jokainen kivi tuntui haluavan minun katkaisevan nilkkani. Jossain kohtaa näillä paikkeilla saavutin 2000 kilometrin merkkipaalun! Kaksi kolmasosaa vaelluksesta takana! Vasta Caroline Creek Bivvyn kohdalla polku helpottui. Bivvy on hyvin vaatimaton ja vanha pikku tupa, jossa on vain kaksi punkkaa. Pidin taas ruokatauon, joka jäi hyvin lyhyeksi hietasääskien vuoksi. Niitä oli ihan älyttömästi! Niitä oli ruoassani, silmissä, korvissa ja jopa kahvissa. Lähes juosten jatkoin matkaa hätistääkseni viheliäiset ötökät kimpustani. Loput kilometrit joelle taittuivatkin nopeasti helppoa polkua pitkin, joka vuorotteli ruohikkoisilla tulvatasangoilla ja metsässä. Puoli seitsemän aikaan illalla saavuin Ada-joelle. Tämä oli isoin joki tähän mennessä, yritin tarkkailla missä kohtaa virta on kovinta, missä olisi matalinta ja missä kohtaa pääsen helposti joesta ylös toisella puolella. Kokeilin muutamasta kohtaa, mutta virta tuntui liian voimakkaalta ja palasin takaisin. Jostain oli kuitenkin yli mentävä, joten lähdin päättäväisenä puskemaan eri kohdasta kuin aikaisemmin. Keskellä jokea virta oli todella voimakas, tuntui, että jos nostan jalkaani, en saa sitä enää laskettua pohjaan. Vettä oli kuitenkin vain noin puoleen reiteen. On ärsyttävää, kun koko joki oli ehkä vain 10 metriä leveä, vain nuo muutamat metrit olisi päästävä eteenpäin, mutta se tuntuu mahdottomalta. Jossain kohtaa jalkani luiskahti ja humpsahdin polvilleni jokeen. Olin kuitenkin enää parin metrin päässä rannasta, pääsin sinne kastumatta kokonaan, mutta sydän hakkasi sen verran että oli vähän turhan jännää tämä ylitys näin yksin. Tiesin kyllä, että vaikka olisin kaatunut jokeen, ei siinä olisi käynyt kuinkaan. Reppuni todennäköisesti kelluu, olisin vain ajautunut virran mukana seuraavaan mutkaan, jossa olisin päässyt ylös joesta. Päätin kuitenkin, että yhtään tämän isompaa jokea en lähde yksin ylittämään.

Vieläkin hengästyneenä lähdin etsimään leiripaikkaa joen lähettyviltä. Oli alkanut sataakin, joten halusin vain pian pois märistä vaateista ja lämpimään makuupussiin. Puoli tuntia myöhemmin olin kuivissa vaatteissa, vatsa täynnä ja vetäisin makuupussini vetoketjun kiinni sateen ropistessa teltan kattoon; loppu hyvin, kaikki hyvin!

Blue Lake

Aurinko nousee, maisema alas Siniselle Järvelle

Ann-Claire ja Mathieu menossa alas jyrkkää mäkeä kohti Lake Constancea

Lake Constance

Caroline Creek Bivvy, täällä en välttämättä haluaisi viettää yötä

PÄIVÄ 84, ADA RIVER-BOYLE FLAT HUT, 25 KM

Aamulla näytti siltä, että sade hiipuu ja sää paranee. Olin kävellyt ehkä puoli tuntia, kun sade alkoi uudestaan. Anne Hutille oli matkaa vain 9 km, tiesin muiden olleen siellä yötä ja todennäköisesti he eivät eilisen pitkän päivän jälkeen lähtisi aamulla aikaisin liikkeelle. Vettä tuli kaatamalla ja välillä jopa vaakatasossa, kun tuuli oli niin voimakas. Olin joutunut laittamaan läpimärät vaatteet päälle lähtiessä, onneksi ei kuitenkaan ollut kylmä, joten se ei tuntunut ihan yhtä pahalle kuin yleensä. Sen verran alkoi vesisade ottaa päähän, että oli pakko ottaa taas lattari-musiikki avuksi. Anne Hut ilmestyi yhtäkkiä kuin tyhjästä, luulin ensin, että se on jonkun talo, koska se näytti niin isolta ja savupiippujakin oli useampi. Mutta ei, kyllä se oli autiotupa, josta löysin myös koko tutun kaveriporukan. Osa heistä halusi jatkaa matkaa ja osa pitää lepopäivän, koska sää oli kamala ja edellisenä päivänä he olivat kävelleet 42 km. Säätiedotus, joka oli kyllä jo pari päivää vanha, lupaili sään paranevan iltapäivällä, sitä jäin itsekin tuvalle odottelemaan. Reittiohjeiden mukaan seuraavalle tuvalle olisi 6 tunnin kävely, se olisi vähän liikaa tässä säässä.

Ei auttanut muu kuin kaivaa eväät esille ja alkaa taas vaihteeksi syömään. Syöminen on suosittu aktiviteetti aina silloin kun emme kävele tai nuku. Saa nähdä miten onnistuu syömisen vähentäminen normaaliin sitten kun vaellus on ohi. Saatan tarvita ammattiapua.

Puolen päivän aikoihin sää näytti paranemisen merkkejä, aurinko esittäytyi pariinkin otteeseen ja tuuli rauhoittui. Päätin lähteä eteenpäin, samoin Becky ja saksalainen Timo. Becky etunenässä lähdimme kävelemään kohti seuraavaa tupaa. Vesisade alkoi tietenkin uudelleen heti, kun olimme päässeet "nurkan taakse". Mutta eipä se tässä vaiheessa niin enää haitannut. Ovesta ulos lähteminen on se vaikein hetki, mutta kun on jo matkalla, sen kestää. Matka oli tosi märkä, kun en ollut ylittämässä puroja, kävelin tulvivalla joen penkalla upottavassa, märässä heinikossa. Päästäksemme seuraavaan jokilaaksoon, meidän oli ylitettävä Anne Saddle, joka ei tuntunut missään Waiau Passin jälkeen. Toisessa laaksossa tuntuikin vallitsevan ihan eri ilmasto, sade lakkasi ja aurinko alkoi paistaa. Kun pääsin Boyle Flat Hutille, olin niin reipas, että kävin vielä hakkaamassa polttopuita sekä meille, että seuraavillekin vaeltajille. Osalle tuvista toimitetaan polttopuita helikoptereilla, mutta ne ovat hirmu isoja pölkkyjä, joita on pienittävä kirveellä. Vihdoinkin sain vaatteitani kuivumaan kamiinan ympärille, ehkä seuraavana aamuna ei tarvitsisi laittaa valmiiksi märkiä vaatteita. Meidän lisäksemme tuvalle saapui kaksi muuta vaeltajaa Boylesta, eli sieltä minne me olimme menossa.

Pinkit pilvet aikaisin aamulla

Uusi ja hieno Anne Hut, hienolla paikalla sekin

Boyle Flat Hut, jossa asui myös hiiri...

PÄIVÄ 85, BOYLE FLAT HUT-BOYLE VILLAGE, 14 KM

Sinisen taivaan innostamana lähdin aamulla kävelemään viimeiset 14 kilometriä Boyle-joen vartta, paikkaan nimeltä Boyle. Tänne moni lähettää ruokatäydennyksen, mutta minä en lähettänyt, sen sijaan suunnitelmani oli liftata 55 km päässä olevaan Hanmer Springsin turistikylään. Hanmerin vetonaula on kuumat lähteet.

Kun aurinko kunnolla nousi, se alkoi olla jopa polttavan kuuma! Tietenkin, juuri kun saavun vuorilta sivistyksen pariin, sää paranee. Matka meni kuin siivillä, polku oli helppoa ja minulla pyöri mielessä kaikenlaiset kaupungin houkutukset. Lähinnä ruoka. Boyle Village ei nimestään huolimatta ole mikään kylä, siellä on vain pieni DOC:n leirintäalue ja Outdoor Training Center, eli leirikeskus. Kävelin keskuksen ohi valtatielle ja nostin peukalon pystyyn. Marraskuinen maanjäristys vaurioitti Eteläsaaren itärannikon valtatietä niin pahasti, että se on edelleen suljettu ja kaikki liikenne on ohjattu tälle toiselle valtatielle, sen takia tiesin, että liikennettä olisi paljon. Noin 20 minuutin päästä sain kyydin Hanmer Springsin risteykseen, josta kylään oli vielä noin 15 km. Siitä sain nopeasti toisen kyydin suoraan hostellin pihalle. Olin pelännyt, että hostelli olisi täynnä, koska oli viikonloppu, mutta oli siellä onneksi tilaa. Majoituin kolmen hengen huoneeseen, jossa ei ollut vielä ketään muita. Sama sirkus kuin aina aikaisemminkin; suihku, pyykit, ruokaa.

Minulla oli vielä paljon ruokaa jäljellä edelliseltä etapilta, joten ei onneksi tarvinnut ostaa ihan täyttä satsia, kylän ainoa kauppa oli nimittäin aika kallis. Samalla kävin leipomossa lounaalla, otin lohi-tuorejuustopiirakan ja ison cappuccinon. Piirakka oli niin herkullinen, että meinasi taju lähteä! Vaeltajan elämässä isot ilot tulee joskus hyvin pienistä asioista, kuten lohipiirakasta.

Timo oli myös Hanmer Springsissä, mutta majoittui eri paikassa, olin sopinut näkeväni hänet seitsemältä illallisen merkeissä. Kun odottelin Timoa kylän keskustassa, törmäsin muuhun tuttuun porukkaan. Heidän ei pitänyt edes tulla tänne, koska olivat lähettäneet ruokaa leirikeskukseen, mutta olivat kuitenkin muuttaneet mielensä. Tilasimme kaikki ruokaa pienestä hampurilaiskojusta ja istuimme nurmelle syömään. Becky ja kumppanit majoittuisivat mökissä vähän kauempana, joten he lähtivät sinne, minä ja Timo kävimme vielä pubissa yhdellä oluella ja kuuntelemassa livemusiikkia. Oli jotenkin tosi outoa istua baarissa, jossa oli musiikkia, paljon ihmisiä ja kauhea meteli. Huomasin kaipaavani takaisin autiotuvan hiljaisuuteen, takaisin vuorille.

Boyle-joki

Jengi koossa Hanmer Springsissä