Vodkaa aamupalaksi

PÄIVÄ 7: STEPANAKERT - PATARA - HARJANNE, 24,5 KM

Stepanakert on Karabahin pääkaupunki, sen huomaa jo kun katselee kadulla kulkevia ihmisiä; naisilla on korkokenkiä, hametta ja meikit viimeisen päälle. Miehetkin ovat enemmän cityihmisen näköisiä. Bussit on isoja ja siistejä, liikkeet ovat erikoistuneet johonkin tiettyyn tuotteeseen, toisin kuin maaseudun kaupat, joista saa kananmunat ja alusvaatteet samasta hyllystä. Ja mikä parasta, kaduilla on roskiksia! Pienemmissä kylissä ei ole minkäänlaista jätehuoltoa, aina jostain kulman takaa löytyy oja tai vastaava, minne kaikki jäte on kannettu.

Tämän päivän osuus Stepanakertistä Pataraan oli helppo, hyvin vähän korkeuseroja ja enimmäkseen metsätiellä kävelyä. Osaa metsäteistä käytetään myös karjateinä, lehmät olivat polkeneet sateesta pehmenneet tiet aikamoiseksi mutalälliksi. Taas tuli Uuden-Seelannin metsät mieleen, kun upposin ensimmäiseen nilkansyvyiseen mutalammikkoon. Erään kylän vesipisteellä tavattiin ihastuttava vanha mummo, joka hymyili leveää hampaatonta hymyä, ja kyseli meiltä minne olemme matkalla samalla kun täytti vesiastiansa. Mietin jo, että tarjoudun kantamaan mummon vesiämpärit, mutta en ehtinyt kun hän jo ketterästi hypähti kiveltä kivelle puron ylitse täydet ämpärit molemmissa käsissään.

Patarassa ensimmäinen vastaantulija oli iso porsas, jolla oli ainakin kahdeksan pikkupossua perässään. En ehtinyt laskea, liikkuivat niin nopeasti. Kylän keskusaukiolla oli kaksi pientä kauppaa ja terveysaseman tapainen. Kylästä polku lähti nousemaan ylös kukkuloille, päätimme kävellä niin pitkälle että löytäisimme kivan leiripaikan. Jyrkän metsäosuuden jälkeen putkahdimme kauniille harjanteelle, jolta oli hieno näkymä alas laaksoon, sekä tarpeeksi tasaista maata teltoille. Koko päivän oli ollut pilvistä, mikä on hyvä kävellessä, ei ole niin kuuma. Toivotaan että aamuksi kuitenkin selkenee, tämä olisi taas täydellinen auringonnousupaikka.

PÄIVÄ 8: HARJANNE - KOLATAK, 26 KM

Nukuin teltan ovi auki, vain hyttysverkko suljettuna, jotta heräisin aamulla auringonnousuun. Heräsinkin useamman kerran yöllä, ensin siihen kun joku kirkas valo paistoi suoraan telttaan. Täysikuu. Käänsin kylkeä ja seuraavaksi heräsin siihen kun joku ulvoi. Shakaalit. Tunnelma alkoi olla kuin elokuvasta, mutta nukahdin pian uudestaan kun shakaalit lopettivat konserttinsa.

Aamu oli kyllä kirkas, mutta olimme arvioineet väärin leirimme sijainnin ilmansuuntien suhteen, aurinko ilmestyi kukkulan takaa vasta kun olimme jo purkaneet leirin ja lähdössä liikkeelle. Meillä olisi pitkä päivä edessä, ensin nousu leiristä (n. 1100 m) Kachaghakaberd linnoitukselle (1700 m). Tämän kaikkea muuta maastoa paljon korkeamman kivitöppyrän päällä on joskus 800-luvulla ollut linnoitus, jota on ollut aika mahdoton valloittaa sen jyrkkien seinämien ansiosta. Meillä kävi tuuri sään kanssa, aurinko paistoi siniseltä taivaalta kun pääsimme huipulle. Levitin heti telttani kuivumaan, olin joutunut pakkaamaan sen aamulla läpimärkänä. Istuimme huipulla ainakin 1,5 tuntia, keitellen lounasnuudeleita ja katsellen alas laaksoon. Kunnes horisontissa näkyvien vuorten yli alkoi työntyä pahaenteisen näköisiä mustia pilviä, sanoin Johnille, että nyt kamppeet kasaan ja alas täältä. Ukkospilvet nousevat täällä uskomattoman nopeasti, eikä mennyt kauaakaan kun jyrinä alkoi ja ensimmäiset sadepisarat kastelivat meidät. Seuraavaan kylään oli vielä noin kolme kilometriä kävelyä.

Uudessa-Seelannissa tottui aika monenlaiseen mutaan, mutta täältä löytyi taas ihan uudenlainen laji. Sitä esiintyy enimmäkseen pienillä metsäteillä sateen aikana tai heti sen jälkeen. Näyttää ihan tavalliselta hiekalta, mutta onkin siihen astuessa upottavaa ja liukasta. "Kakkuuntuu" kengän pohjiin monen sentin kerroksiksi, vähän kuin nuoskalumi talvella suksen pohjaan. Erittäin ärsyttävää. Tällaisessa mudassa lampsimme seuraavaan kylään, jossa menimme suoraan sen ainoalle kaupalle ottamaan limpparit ja miettimään seuraavaa liikettä. Sade oli jo siinä vaiheessa loppunut, mutta olimme molemmat aika puhki kun korkeuserometrejä oli tullut niin paljon. Kotimajoituslistassa mainittiin Artur, jolla on kiva vierashuone, kuuma suihku ja wc sisätiloissa. Kauppias osasi tietenkin osoittaa meidät oikeaan suuntaan, ja sieltä Artur vaimoineen löytyikin, Kolatakin kylän laitamilta.

Meidät toivotettiin tervetulleeksi ja ohjattiin suoraan ruokapöytään, tokihan vieraat ovat nälissään pitkän kävelymatkan jälkeen. Saimme ruokaa, pääsimme suihkuun, vaatteet ripustettiin kuivumaan ja emäntä Anahit piti huolta ettei meiltä puutu mitään. Ihanaa miten täällä ihmiset vain keskeyttävät kaiken muun ja ottavat meidät kotiinsa, vaikka emme ole ilmoittaneet etukäteen tulostamme.

Lounastauko huipulla

Ukkosmyrsky lähestyy

PÄIVÄ 9: KOLATAK - VANK - LEIRI, 23,7 KM

Anahit laittoi meille aamupalat pöytään, oli leipää, hilloa, kurkkua, juustoa, teetä ja vodkaa. Kyllä vaan, shottilasit ja ei vain yksi, vaan kaksi erilaista vodkapulloa. Jätettiin väliin.

Kolatakin kylän yläpuolella on vanhan luostarin rauniot, kävimme ihmettelemässä niitä ennen kuin lähdimme kohti seuraavaa kylää, jonne oli matkaa noin kymmenen kilometriä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja jo ennen yhdeksää aamulla oli tosi kuumaa ja kosteaa. Onneksi polku oli enimmäkseen metsässä. Tätä pätkää Janapar Trailistä ei ole merkitty ollenkaan, joten olimme täysin gps-reittipisteiden varassa. Polku oli välillä aivan olematon ja jouduimme etsimään oikeaa reittiä piikkipuskien seasta. Johnilla on muuten tähän mennessä ollut ainakin 15 punkkia, minulla ei yhtään. Ilmeisesti säärikarvojen ajelemisesta on jotain hyötyä! Jokaisen ruohikkoisen pellon jälkeen pidämme punkkitarkastuksen, jotta kutsumattomista vieraista päästään heti eroon.

Olin koko päivän haaveillut kebabista, kun saavuimme Vankin kylään, tavoitteena oli löytää sitä jostain. Kyselimme kylällä vastaantulijoilta, kaikki ohjasivat tietä eteenpäin; "Restaurang!" Keskustasta löytyi todella erikoisen näköinen pytinki, joka ilmeisesti oli hotelli ja myös ravintola. Menusta ei valitettavasti löytynyt kebabia, eikä oikein mitään muutakaan mitä olisi tehnyt mieli. Tarjoilija kertoi että kebabia saattaisi löytyä muutaman kilometrin päässä olevasta ravintolasta. Joimme kahvit ja jatkoimme kebabin kuvat silmissä eteenpäin.

Tie ravintolalle oli sama, mitä meidän olisi muutenkin pitänyt lähteä kävelemään seuraavaan kylään. Parin kilometrin päässä Vankista, tien vierustalla oli hieman hämmentävä kreikkalaistyylinen taideteos. Sen jälkeen tien toisella puolella oli neljä vanhaa autoa nostettuna tolppien päälle, mitä ihmettä?! Seuraavan mutkan jälkeen näkyviin ilmestyi hotelli Sea Stone ja sen edessä oli ravintola. Hotelli oli erikoisen näköinen ja sen edustalla oli vielä erikoisempia taideteoksia. Rakennuksen takana olevaan kallioon oli tehty leijonan päätä esittävä teos, jonka suusta kuului jatkuvaa murinaa.

Ravintolassa oli täysin sama ruokalista kuin siellä, mistä ensin kyseltiin ruokaa. Emme siis saaneet kebabia, mutta ruokaa kuitenkin. Päätimme kävellä niin pitkälle kuin jaksaisimme, tai kun tulee sopiva leiripaikka vastaan. Reitti jatkui hyvin vähällä käytöllä olevaa metsätietä, ainakin kilometrejä tulee nopeasti, kun ei tarvitse koko ajan tuijottaa gps:ää tai tapella piikkikasvien kanssa. Tie nousi pikkuhiljaa koki ajan ylemmäs vuorille, seuraten jokea. Leiriydyimme kuuden maissa illalla joen varrelle.

Kahdeksan maissa alkoi sataa ja ukkostaa, pakenimme telttoihimme ajatellen, että se on taas vaan kuuro. Ukkonen jyrisi taukoamatta yli kaksi tuntia, sade piiskasi pikkuista telttaani niin, etten kuullut omia ajatuksiani. Juuri kun kuvittelin, että pahemmaksi tämä ei voi muuttua, alkoi tulla rakeita. Ropinan läpi kuulin Johnin kiroilevan omassa teltassaan. Meillä kummallakin on kevyet pitkänmatkanvaellukseen tarkoitetut teltat, joita ei ole suunniteltu ääriolosuhteisiin, toivoin vain etteivät rakeet tule kankaasta läpi. Sade jatkui pitkälle yöhön, vaikka ukkonen menikin ohi.

Erikoista arkkitehtuuria Vankin kylässä

Todella erikoista arkkitehtuuria tässäkin hotellissa

Tämmönen tiikeri (vai leijona) ärjyi hotellin lähellä. Siis sieltä oikeasti kuului murinaa.