Teltta sanoi naps

PÄIVÄ 10: LEIRI - ANDZHAVNER, 13,6 KM

Aamu oli sumuinen, mutta ei sentään satanut. Teltta piti taas pakata läpimärkänä. Oma telttani on sil-nylonia, Johnin cuben fibre-nimistä materiaalia. En tiedä onko sille suomenkielistä nimeä. Cuben fibre on kevyt, mutta tosi kallis materiaali, siksi en sitä ole edes harkinnut aikaisemmin. Useamman kasteisen yön jälkeen olen vain tehnyt huomion, että Johnin teltta kuivuu hetkessä, kun omaani saan kuivatella vaikka kuinka kauan. Täytyypä pitää mielessä, kun seuraavan kerran teen telttaostoksia.

Kävelimme edelleen sitä samaa pientä metsätietä. Olimme nähneet vain kaksi autoa koko aikana, kumpikin pysähtyi tarjoamaan kyytiä ja pyörittelivät päätään, kun halusimmekin kävellä. Jouduimme ylittämään tien vierellä kulkevan joen useamman kerran, virta oli sateiden takia aika voimakas, syvin kohta oli yli puoleen reiteen. Onneksi meitä oli kaksi, yhdessä ylittäminen on aina helpompaa. Käytimme Uudessa-Seelannissa oppimaamme tekniikkaa, jossa edetään rinnakkain kaverin repusta kiinni pitäen, vahvemman kaverin ollessa ylävirran puolella.

Noin kuusi kilometriä leiripaikan jälkeen saavuimme maatilalle, jossa pihalla ollut isäntä talutti meidät kädestä pitäen keittiön pöytään ja lähti itse etsimään polttopuita. Keittiössä istui vanha emäntä Eleonora, jolla ei ollut kuin muutama hammas suussa, sekä hänen tyttärensä Marianna kaksivuotiaan Arek poikansa kanssa. Jälleen meidät syötettiin ja juotettiin hyvin, rupateltiin mukavia ja vanha rouva yllätti meidät laskemalla englanniksi kymmeneen! Kun lähdimme jatkamaan matkaa, Marianna ja mies, jonka oletan olevan hänen veljensä, tulivat saattamaan meitä jonkun matkaa.

Pian farmilta lähdön jälkeen alkoi taas sataa. Hetkessä kaikki oli taas ihan märkää, vaikka sadetakki olikin päällä. Maisema oli tosi kaunis, reitti seuraili edelleen joenuomaa, välillä joki oli syvällä rotkon pohjalla ja polku ylhäällä sen reunalla. Ylämäki oli jatkunut jo toista päivää ja jatkuisi edelleen, kunnes ylittäisimme noin 2200 metriä korkean solan vuorten välissä. Tarkoitus oli kävellä tänään Zuarin kylään asti, mutta jo ennen saapumista Andzavnerin kylään, totesimme ettei tässä säässä kannata jatkaa ylemmäs vuorille. Andzavner on raunioina, lukuunottamatta Pogosianin tilaa, jossa myös satunnaiset kulkijat voivat majoittua. Ison talon alakerrassa asuu itse perhe, josta tänään oli paikalla isä Geram, sekä 12-vuotias Mikhail. Kamiinassa oli tulet, hivuttauduin suoraan sen viereen istumaan märkine vaatteineni.

Vierashuone oli yläkerrassa, sinne mentiin ulkokautta liukastellen lehmien lääryksi tallomalla pihalla. Yläkerta näytti vanhalta varastolta, siellä oli kaikenlaista romua pitkin nurkkia ja pääskyjen kikkareita pitkin lattiaa. Mutta kun Geram avasi oven vierashuoneeseen, se olikin todella siisti. Huoneessa oli viisi vaatimatonta punkkaa, kamiina ja ruokapöytä. Tiesimme etukäteen ettei tässä paikassa saa aterioita, meillä oli omat ruoat mukana. Geram toi meille kuitenkin lautasellisen hunajakennoja suoraan mehiläispesästä, sitä kelpasi laittaa teehen joka oli keitetty vuorilta kerätyistä kukista ja yrteistä. Ilta meni mukavasti kamiinan äärellä kamoja kuivatellessa ja sateen ropinaa kuunnellessa.

Näistä tehtiin teetä. On luomua!

Isäntä ja poika

PÄIVÄ 11: ANDZAVNER - ZUAR, 17 KM

Nukuin todella hyvin, vaikka sänky olikin vain puukehikon päälle pingotettu muovipressu. Jo ennen kuin avasin silmät yritin kuunnella, ropiseeko sade. Ei kuulunut ropinaa, nousin ylös ja kurkistin ikkunasta; sumu ei ollut hävinnyt mihinkään, mutta sade oli sentään lakannut. Aamupalaksi oli mysliä ja banaania, sekä sitä ihanaa kukkaisteetä mitä juotiin illallakin. Kävimme kiittämässä ja maksamassa majoituksesta, Geram saattoi meidät matkan alkuun. Ensimmäiset neljä kilometriä oli vielä ylämäkeä, yllättävän nopeasti kuitenkin nousimme yli 400 metriä, ehkä tässä on jo kunto vähän kohentunut. Yleensä aamun ensimmäinen ylämäki on aina se hankalin. Mutta tosiaan, ylhäälläkin oltiin paksussa sumussa, piti vain yrittää kuvitella miten hienot maisemat sieltä on. Tälläkään etapilla ei ollut reittimerkintöjä ollenkaan, seurasimme siis vain gps:n reittipisteitä ja vanhoja neuvostoaikaisia maasturiteitä. Välillä ne olivat ihan selkeitä helposti seurattavia teitä, välillä hävisivät näkyvistä kokonaan.

Tallustimme melkein koko loppupäivän alamäkeen vihreiden kukkuloiden keskellä. Sumu hellitti kun laskeuduimme alemmas ja maisematkin alkoivat pikkuhiljaa erottua. Kun istuimme ruokatauolle jälleen yhden kylän raunioille, alkoi sinistä taivasta pilkottaa pilvien välistä. Kylien raunioita katsellessa mieleen tulee väkisinkin kysymyksiä siitä, milloin kylästä on lähdetty ja miksi. Monet raunioista ovat 90-luvun sotien aiheuttamia, mutta vuorilta on laskeuduttu alas kaupunkeihin myös helpomman elämän ja mukavuuksien perässä.

Kahden aikoihin iltapäivällä saavuimme Zuarin kylään, jossa etsimme ensimmäisenä taas kaupan. Sepä ei ollutkaan auki ja ohikulkijoiden mukaan ei ole todennäköisesti koko päivänä, koska omistaja on markkinoilla myymässä vihanneksia. Siinä romuttui jälleen meidän suunnitelma jatkaa saman tien matkaa ja telttailla seuraava yö. Ruoka alkoi olla kummallakin loppu, joten kauppaan olisi päästävä. Siinä kaupan edustalla miettiessä viereen pysähtyi pakettiauto, josta huikattiin englanniksi, halutaanko kyyti kuumille lähteille? Lähteet olivat noin kolmen kilometrin päässä, hyppäsimme kyytiin ja tapasimme Albertin. Hän on Los Angelesin armenialaisia, sittemmin muuttanut takaisin tänne ja asuu nyt vaimonsa kanssa Zuarissa. Autossa oli neljä muutakin miestä, juhlatuulella. Musiikki soi ja vodkaa naukkailtiin pienistä kertakäyttömukeista.

Itse kuuma lähde oli aikamoinen pettymys. Joen varrella oli kaksi pientä luonnon muodostamaa allasta, joissa pulppusi kuumaa vettä. Kuumempi oli yli 60 asteista, sinne ei voinut laittaa kuin varpaat. Paikalliset tosin olivat vedessä yllättävän pitkiä aikoja, joku laittoi päänkin veden alle. Toinen allas oli varmaan noin 40 asteinen, siellä pystyi istumaan kaulaa myöten. Satuttiin lähteille huonoon aikaan, porukkaa oli paljon ja osa melkoisen humalassa. Joku sylki altaaseen, toinen huuhteli siellä kenkiään. Voitte siis kuvitella, että pulikoinnin jälkeen ei suinkaan ollut puhtaampi olo, kuin ennen sitä. Kylpemisen jälkeen kävelimme takaisin kyläkaupan eteen, se ei ollut vieläkään auki. Kaupalla oli kuitenkin wifi, jonka avulla saimme järjestettyä itsellemme majoituksen kylästä, emme voisi lähteä ylemmäs vuorille, ennen kuin saisimme ostettua lisää ruokaa.

Yesai tuli meitä vastaan kaupalle, hänkin on armenialainen, joka on asunut välillä 25 vuotta Kaliforniassa. John oli ennenkin leiriytynyt hänen pihallaan kun on ollut polkujen raivaus- ja merkitsemishommissa. Valitimme hänelle ruokaongelmasta, hän lupasi ruokkia meidät illalla, aamulla pääsisimme kauppaan. Yesai asuu yksin pienessä talossa, jota ympäröi iso piha. Pihalla on kasvimaa, sekä monta mehiläispesää. "Minulla on täällä pöllö", Yesai sanoi, kun astuimme sisälle taloon. Luulin ensin kuulleeni väärin, mutta ei, Yesai nosti kirjoituspöydän alta pienen pörröisen pöllön. Joku paikallinen oli tuonut kaksi orpoa pöllönpoikasta hänelle hoidettavaksi. Pöllö piipitti ja räpytteli isoja keltaisia silmiään. Toinen kuulemma syö ihan kiltisti, mutta tätä toista pitää vähän pakottaa. Saimme illalliseksi paistettuja kananmunia, leipää joka oli pikkuisen homeessa, sekä teetä ja Yesain omien mehiläisten hunajaa.

Heti aamusta noustiin yli 2000 metriin

Azerien hylkäämiä taloja

Bileet pakettiautossa

Kuuma lähde

Pöllö

PÄIVÄ 12: ZUAR - NOR MANASHID, 20 KM

Pääsimme tosi toimiin heti aamulla, kun reitti nousi 1400 metristä 2200 metriin. John on paljon minua pitempi, joten hänellä on myös pitemmät jalat. Tasaisella ja alamäessä minulla ei ole mitään ongelmia pysyä hänen perässään, mutta ylämäessä jään aina jälkeen. Olimme joutuneet odottamaan kaupan aukeamista, pääsimme sen takia lähtemään vasta kymmenen maissa ja silloin oli jo aika kuuma. Olin ihan hiestä märkä kun vihdoin saavuimme vuoriylängölle, joka on puurajan yläpuolella. Kävelisimme melkein koko päivän yli 2000 metrissä kauniilla kukkakedoilla. Aurinko paistoi, eikä missään suunnassa näkynyt ukkospilviä, jospa tänään pysyisimme kuivana?!Emme nähneet ketään muita koko päivänä. Linnut lauloivat ja kun pysähdyimme kukkien keskelle syömään lounasta, ympärillä kävi mahdoton surina ja pörinä. Olimme ostaneet kaupasta palan juustoa, se ei ollut paketissa, vaan isompi köntti kaivettiin kannellisesta ämpäristä ja siitä leikattiin sopiva pala. Juusto haisi niin vanhalle ja maistui vielä pahemmalle, että jouduimme uhraamaan sen vuorten jumalille. Toiste emme ostaneet ämpärijuustoa.

Myöhemmin iltapäivällä kun reitti alkoi laskeutua alemmas, aloimme katsella sopivaa leiripaikkaa. Sellainen löytyikin kauniilta paikalta vanhan talon raunioiden vierestä. Vettäkin löysimme aivan läheltä pienestä purosta. Olisin halunnut jatkaa vielä matkaa, olimme edelleen aika korkealla, mutta John sai minut ylipuhuttua leiriytymään. Paikka oli kyllä loistava, sieltä näkyi hienosti alas laaksoon. Illallisen jälkeen vetäydyimme omiin telttoihimme valmistautumaan yöpuulle. Olin juuri ottanut tabletin esille ja alkanut kirjoittamaan, kun tuuli yltyi ja alkoi sataa vettä. Ukkonen jyrähti ja saman tien tajusin, että leiripaikkamme oli todella suojaton. Tuulenpuuskat painoivat telttaani kasaan vuoroin eri suunnista, kunnes se tapahtui. Jokin napsahti ja teltta lyyhistyi päälleni. En tiennyt mitä oli hajonnut, mutta yritin taistella ulos teltasta samalla kun huusin Johnia apuun.

Yhden kulman kiinnitysnauhan ompeleet olivat revenneet ja nauha irronnut. Kannattipa hankkia kunnon telttakiilat (msr groundhog) juuri ennen reissua. Jos olisin pystyttänyt telttani vanhoilla huonoilla kiiloilla, todennäköisesti vain kiila olisi irronnut ja teltta pysynyt ehjänä. Alkoi olla jo pimeää, teimme nopean arvion tilanteesta ja päätimme vetäytyä alemmas vuorelta. Survoin varusteet reppuun, vedin sadekamppeet päälle ja lähdimme otsalamppujen valossa kävelemään alas. Jo kilometrin päässä oli lähin kylä; Nor Manashid. Yhden talon edessä seisoi kolme miestä, lampsimme heidän luokseen ja jotenkin John onnistui selittämään heille tilanteen. Meidät ohjattiin toimistolta näyttävään tilaan ja kohta jo eteemme tuotiin kupit kuumaa teetä. Yksi miehistä oli kylän pormestari ja tila oli hänen työhuoneensa. Saimme jäädä toimiston lattialle nukkumaan, korjaisimme teltan seuraavana päivänä. Kun levittelin makuualustaani toimiston lattialle, alkoi jo vähän naurattaa. Opimme ainakin, että se kaunein leiripaikka ei aina välttämättä ole paras valinta ja huonoistakin telttakiiloista saattaa olla hyötyä.

Yesai antaa vielä viimeisiä ohjeita ennen kuin lähdemme jatkamaan matkaa

Upea leiripaikka vähän ennen ukkosmyrskyä…

…jonka seurauksena päädyimme yöksi pormestarin toimiston lattialle.