Läpi rotkojen ja piikkipuskien

PÄIVÄ 4: TACKET - PELTO JOSSAIN SUMUN KESKELLÄ, 20,7 KM

Edellisen sateisen päivän jälkeen oli kiva herätä aurinkoiseen aamuun. Kahdeksalta oltiin jo liikkeellä, tänään katsastettaisiin vaihtoehtoinen reitti jota ei ole merkitty. Janapar Trail menee tämän etapin tietä pitkin, sellaiset yritetään aina reittejä suunnitellessa välttää, mahdollinen vaihtoehtoinen reitti menee pitkin kapeaa ja jyrkkäseinästä rotkoa.

Ylitettiin rotkon pohjalla kulkeva pieni joki ja yritettiin toisella puolella edetä piikkipuskien ja nokkosten seassa, mutta päädyttiin umpikujaan. Ei muuta kuin takaisin ja uusi yritys joen toisella puolella. Sieltä löytyikin paljon kelvollisempi reitti. Joki piti ylittää monta kertaa kahlaamalla. Naarmuilla, hikisinä ja kengät läpimärkinä pääsimme useamman tunnin rehkimisen jälkeen noin parin kilometrin pituisen rotkon päähän. Reitti toi meille molemmille mieleen Uuden-Seelannin polut; mutaa, jokien ylityksiä, köynnöksiä ja piikkipuskia. Toisin sanoen huippuhauskaa!

Juuri ennen seuraavaa kylää, Avetarenotsia, alkoi sataa. Kävimme kaupassa hakemassa evästä ja istuimme pienen lipan alle syömään. Kauppias tuli ulos asti vielä ihmettelemään meitä ja kun John kysyi olisiko hänellä ollut yrttejä, mies laittoi kaupan kiinni ja hävisi johonkin. Hetken kuluttua hän tuli takaisin yrttien ja melkein kilon juustokimpaleen kanssa! Mitään maksua hän ei niistä suostunut ottamaan. Pari seuraavaa päivää mentäisiin siis juuston voimalla.

Kylästä matka jatkui taas pientä metsätietä, joka oli sateen takia tosi mutainen. Sade vain yltyi, päätimme leiriytyä heti kun löytyisi kiva leiripaikka. Neljän maissa iltapäivällä eteemme aukeni pelto, jonka toista reunaa emme tosin nähneet, oli niin sakea sumu. Pellolta löytyi tarpeeksi tasaista maata telttoja varten. Leiri pystyyn, illallista ja blogin kirjoittelua, yhtäkkiä kello olikin jo kahdeksan. Pimeä tulee puoli yhdeksältä, samoin uni.

Uuden reitin tutkimista jokirotkossa

Umpikuja

Avetarenots

Näkymä illalla

Näkymä aamulla

PÄIVÄ 5, PELTO - SHUSHI, 18 KM

Heräsin puoli kuudelta aamulla siihen, että John kutsui minua omasta teltastaan. "Kurkkaa ulos, tämän haluat nähdä." Avasin teltan oven ja edessä aukeni niin upea maisema ja auringonnousu, että enpä ole hetkeen kokenut. Illalla kun ei maisemasta nähnyt mitään sumun takia niin tämä tuli ihan puskista. En malttanut mennä enää nukkumaan vaan pistin aamukahvit tulille ja tuijottelin vain maisemaa. Tällä vaelluksella meillä ei ole tiukkaa aikataulua eikä kiirettä, joten tällaisista hetkistä pitää nauttia. Pacific Crest Trailillä onkin sitten ihan eri meininki kun pitää ehtiä Sierran eteläpuolelle ennen kuin siellä alkaa taas tulla lunta, joten aikataulu on melko tiukka.

Ruohikko metsässä oli ihan läpimärkää. Jos kengät ja sukat oli yön aikana ehtineet yhtään kuivua, se ilo meni siinä. Pian lähdimme laskeutumaan vuorelta alemmas laaksoon Karintakin kylään. Karintakissa pidettiin vain jätskin mittainen tauko ja jatkettiin matkaa kohti Shushin kaupunkia, jonne kävellään Hunotin rotkon läpi. Reitti oli tosi kaunis, se kulki metsässä seuraillen rotkon pohjalla virtaavaa jokea. Matkalla piti olla joku erityisen kaunis vesiputous, ja olikin. Siellä vain oli niin paljon porukkaa etten päässyt lähellekään itse putousta. Äkkiä pois.

Nousu rotkon pohjalta Shushiin oli jyrkkä ja kuuma. Aamupalasta oli mennyt jo ihan liian kauan, eikä nälkä enää siirtynyt pelkillä pähkinöillä. Kun vihdoin pääsimme kukkulan päälle Shushin kaupunkiin, kävelimme suoraan kebabille, paikkaan, jonka ystävällinen paikallinen meille näytti. Seuraavaksi piti löytää yöpaikka. Tietojemme mukaan viereisessä rakennuksessa joku pitää kotimajoitusta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän siitä mitään, eikä puhelimeen vastattu. Katsoin kartasta lähimmän hotellin ja suunnistimme sinne. Shushi on yksi Vuoristo-Karabahin vierailluimmista paikoista, siksi täällä on ihan oikeita hotellejakin.

Kahden hengen huone maksoi noin 10€/ hlö, eli ihan kohtuu hintainen. Sitä paitsi huoneemme parvekkeelta oli hieno näkymä Pyhän Vapahtajan kirkolle, joka rakennettiin 1880. Se oli azerien käytössä 1920-1992 mm autotallina ja ammusvarastona. Kirkko entisöitiin nykyiseen kuntoonsa vasta 2000-luvulla.Pitkänmatkanvaeltajat on tosi taitavia räjäyttämään koko repun sisällön pitkin hotellihuonetta alla kymmenessä minuutissa, kun kaikki pitää ehtiä pestä ja huoltaa. Kun pyykit oli pesty, teltat parvekkeella kuivamassa, kattilat huuhdeltu, kengät putsattu ja kaikki mahdolliset laitteet latauksessa, lähdimme vielä illalliselle ja pienelle kävelylle kaupungilla.

PÄIVÄ 6: SHUSHI - STEPANAKERT, 15 KM

Hotellin aamupala oli vasta yhdeksältä ja jostain syystä sitä ei ollut mahdollista saada aikaisemmin. Olipa kiva odotella sitä puoli kuudesta asti, näköjään herään automaattisesti yhtä aikaa auringon kanssa. Puoli yhdeksältä käytiin vastaanotossa kinuamassa aamupalaa ja saatiin se onneksi vähän aikaisemmin. Yhdeksältä olimme jo matkalla kohti Stepanakertiä, jonne oli matkaa noin 15 kilometriä. Suurin osa siitä oli alamäkeä, koska Shushin linnoituskaupunki on rakennettu korkean kukkulan päälle.

Kävelin pientä metsätietä omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä tajusin, että metrin päässä tiellä on jotain, minkä ei kuuluisi olla siinä. Käärme! Hyppäsin ainakin kaksi metriä taaksepäin ja säikytin Johninkin huutamalla jotain epämääräistä. Käärme sen sijaan ei ollut moksiskaan tilanteesta ja vain tuijotti meitä. Koska se ei vaikuttanut ollenkaan uhkaavalta, uskalsin lähestyä sitä kameran kanssa. Lyhyen filmaushetken jälkeen käärme päätti lähteä jatkamaan matkaa ja luikerteli korkeaan ruohikkoon. Kun kysyimme paikallisilta tunnistusapua, meille kerrottiin että tämä laji ei ole vaarallinen.

Meidän oli tarkoitus jatkaa vielä Stepanakertistä eteenpäin ja leiriytyä jonnekin, mutta ennen kaupunkia John huomasi ettei hänen virtapankkinsa ollutkaan latautunut, vaikka se oli piuhassa koko yön. Reittimerkintöjen tekemiseen ja reitin tallentamista varten virtapankki olisi oltava täysi, meillä ei ollut mitään tietoa missä sitä pääsisi seuraavan kerran lataamaan. Kun saavuimme Stepanakertiin, marssimme suoraan ravintolaan ja tilasimme pizzat.

Kun vatsat oli täytetty, ajatuskin kulki paremmin, päätimme käydä kysymässä Karinalta, jos hänellä olisi meille huone tälle yölle. R&K Hostellissa olimme jo kerran yötä, joten Karina muisti meidät. Ensin meitä nuhdeltiin siitä, ettemme olleet ilmoittaneet tulostamme mitään, yhtään huonetta ei ollut vapaana. Paitsi yksi kehnompi huone, joka olisi myös halvempi, yleensä siellä yöpyy kiinalaisia. Pyysimme nähdä huoneen, eikä se ollut ollenkaan niin kamala kuin Karinan puheista päättelin. Ikkunat kadulle, mieto homeen haju ja kaksi hetekaa, jotka näyttivät enemmän keskiaikaisilta kidutusvälineiltä kuin sängyiltä. Kyllä siinä yhden yön nukkuisi. Istahdin sängylle ja totesin, jotta kitisee. Ensimmäiset kymmenen minuuttia vain pompimme kitisevillä hetekoilla ja nauroimme niin että vatsaan sattui.

Stepanakert näkyy jo