Karhun kanssa kuumilla lähteillä

PÄIVÄ 13: NOR MANASHID - KARVATCHAR, 11 KM

En saanut nukuttua kyläpäällikön toimiston lattialla, ulkovalo paistoi ikkunasta suoraan silmään ja muutenkin oli epämukavaa. Olin ostanut tälle reissulle testattavaksi Thermarestin Z-lite makuualustan, eikä se ollut kovin mukava kovalla lattialla. Ajattelin, että solumuovialusta olisi kätevämpi pitkällä vaelluksella kuin puhallettava, sitä ei tarvitsisi puhkua joka ilta täyteen. Mutta aika pian totesin, että kyljellään nukkuvalle se on aivan liian kova. Joka yö herään useamman kerran siihen, että joku paikka on puuduksissa. Hyvä puoli on se, että kun alustaa pitää repun ulkopuolella, se on helppo heittää tauoillakin maahan istuinalustaksi ja sen päällä voi iltaisin vaikka venytellä. En myöskään tykännyt siitä miten iso alusta on taiteltunakin.

Emme alkaneet laittamaan aamupalaa toimiston lattialla, vaan pakkasimme reput ja lähdimme kävelemään. Jos toimistolle olisi ehtinyt tulla joku, olisi siinä taas helposti vierähtänyt tunti kahvia juodessa. Minulla ei usein ole huonoja aamuja, mutta nyt oli sellainen. Kävelimme pari kilometriä alas Nor Verinshenin kylään, en puhunut mitään koko matkalla. Otti päähän kun en ollut nukkunut, maha murisi ja telttakin oli rikki. Kylän ainoa kauppa oli kätevästi tien varressa, mutta sepä ei ollut auki, koska olimme niin aikaisessa. Onneksi kaupan vieressä oli pieni pöytä ja penkit, istuin alas ja kaivoin keittimen repusta. Pakko saada kahvia ja aamupalaa, muuten ei tule mistään mitään. Siinä kahvia keitellessä viereisestä talosta tuli nainen kyselemään, tarvitsemmeko kaupasta jotain. Hän avasi kaupan meitä varten ja John kävi hakemassa sieltä meille syötävää. Kahvi ja ruoka teki ihmeitä, lähdimme jatkamaan matkaa kohti Karvatcharia, nyt pystyin jopa keskustelemaankin normaalisti ja elämä alkoi taas vähitellen hymyillä.

Karvatchar on maakunnan pääkaupunki ja siksi suurempi kuin aikaisemmat pikkukylät. Se sijaitsee Tartar-rotkossa, jossa maisemat ovat aika hulppeita. Pari kilometriä ennen kylää alkoi sataa kaatamalla vettä, ukkosen kera tietenkin. Kaupunkiin saapuessa sade onneksi hellitti, mutta mustat sadepilvet jäivät kuitenkin leijumaan talojen ylle. Seuraavaan kylään olisi matkaa lähes 20 kilometriä, joten halusimme yöpyä täällä. Meillä oli vain jonkunlaisen majatalon pitäjän nimi, jota sitten kyselimme vastaantulijoilta. Kolme teini-ikäistä tyttöä kulki pääkadulla, he tunsivat Marinan ja osoittivat meidät oikeaan suuntaan. Pääkadulla oli useampi kauppa, toisen kaupan takaa löytyikin rakennus jossa pidetään majataloa. Saimme huoneen, kunhan kaksi paikallista miestä oli ensin häädetty sieltä ulos ja huone siivottu. Suihkua siellä ei ollut, vain reikävessa jossa oli kuitenkin lavuaari ja juokseva vesi. Kyselimme mahdollisuutta pestä pyykkiä ja meille tuotiin pesuvati sekä pesupulveria. Edellisestä suihkusta oli jo viikon verran aikaa, yritin parhaani mukaan peseytyä wc:ssä kylmällä vedellä. Korjasin telttani hammaslangalla, toivon mukaan se kestää reissun loppuun, eikä tulisi uusia ukkosmyrskyjä.

Toinen paikallisista miehistä jotka myös yöpyivät talossa, oli iso järkäle nimeltä Aber. Keksimme heti hyvän muistisäännön hänen nimelleen; "a bear" (=karhu). Tartar-rotkossa on useampi kuuma lähde, Aber kysyi, haluaisimmeko lähteä käymään lähteellä. Tiesimme, että noin seitsemän kilometrin päässä olisi seuraava, mutta Aber sanoi tietävänsä paljon hienomman paikan jonne olisi 25 kilometriä. Sinnepä siis! Aber ja hänen kaverinsa sekä minä ja John hyppäsimme autoon ja lähdimme seuraamaan rotkon pohjalla kulkevaa tietä. Maisemat muuttuivat jylhemmiksi joka kilometrillä, kun tie kohosi koko ajan ylemmäs kohti Armenian rajaa. Juuri ennen lähdettä oli entisen Azerbaidzanin presidentin hulppea lukaali, joka sekin aivan raunioina. Lähteellä ei ollut ketään muita, eikä siellä ollut yhtä likaista ja roskaista kuin muilla lähteillä. Hieno päätös muuten jotenkin (henkisesti) raskaalle päivälle, istua kuumassa lähteessä ilta-auringon paistaessa ja katsella alas rotkoon, jossa joen jääkylmä vesi syöksyi kohti Karvatcharia.

Astetta hienompi kuuma lähde

PÄIVÄ 14: KARVATCHAR - LEIRI, 33 KM

Yöllä satoi kaatamalla vettä ja ukkonenkin kävi taas jyrisemässä. Aamu valkeni kuitenkin aurinkoisena ja hyvillä mielin pakkasimme reppumme ja lähdimme liikkeelle. Olimme ostaneet Karvatcharin hyvin varustellusta ruokakaupasta evästä kolmeksi päiväksi, reppu tuntui jotenkin tosi painavalta. Kun kevyttä retkiruokaa ei ole saatavilla ja on pakko ostaa kaikkea tuoretta, se painaa. Tomaattia, kurkkua, leipää, makkaraa, majoneesia ja juustoa (ei ämpäristä). Tämä olisi viimeinen etappi, pystyin jo maistamaan kebabin joka odotti minua Vardenisissa.

Ensimmäiset 17 kilometriä seurasimme samaa hiekkatietä, jota edellisenä iltana ajoimme kuumille lähteille. Liikennettä ei ollut juuri ollenkaan, vain muutama iso rekka jotka veivät jotain isoja putkia jonnekin. Tien molemmilla puolilla kohoavilla jyrkillä seinämillä oli erikoisia kivimuodostelmia, jotka näyttivät ihan urkupilleiltä.

Reittiohjeiden mukaan meidän tuli lähteä nousemaan tieltä ylös kohdassa, jossa jyrkkä rinne nousi tien oikealla puolella, eikä minkäänlaista polkua näkynyt missään. Tämä oli taas Raffin suunnittelema uusi reitti tiellä kävelyn välttämiseksi ja me olimme koekaniineja. John lähti nousemaan jyrkkää rinnettä edellä ja minä kompuroin perässä. Rinteestä löytyi kuin löytyikin käveltävä reitti, tosin kasvillisuus oli vallannut sen täysin ja suurin osa siitä oli hyvin piikikästä. Ylempää rinteestä oli upeat näköalat alas rotkoon, oli pakko pysähtyä vähän väliä katsomaan taakse päin avautuvaa maisemaa. Kun olimme nousseet tarpeeksi, reitti jatkui kapeaa polkua rotkon reunalla, se näytti siltä kuin siinä olisi joskus ollut enemmän kuljettu väylä. Kun löytyi tarpeeksi leveä kohta että mahduimme istumaan ja laskemaan reput selästä, pysähdyimme lounaalle. Muutaman kilometrin päässä olisi Tsarin kylä, sieltä polku lähtee nousemaan kohti 2750 metriä korkeaa solaa, jossa ylitämme rajan Armenian puolelle.

Lounaan jälkeen kapea reunus jatkui vielä vähän matkaa, kunnes tupsahdimme kauniille kukkaniitylle. Ympärillä kohosivat korkeat vuoret joiden huipuilla näkyi vielä lunta. Saavuimme Tsariin, joka näytti hyvin hiljaiselta. Täälläkin suurin osa taloista oli raunioina. Kylän läpi kulkevalla hiekkatiellä tapasimme Sahakin, oikein miellyttävän oloisen nuoren miehen, joka oli kunnostamassa vanhaa kauppaa tien vieressä. Hän halusi perustaa siihen oman kyläkaupan, kunhan saisi rakennuksen korjattua. Hän kutsui meidät kahville taloonsa, joka oli kaupan vieressä. Tapasimme myös hänen vaimonsa ja noin kymmenen vuotta vanhan Samvel-pojan. Hän tuntui tietävän vaellusreitistä, halusi kuulla miten meillä oli mennyt ja lupautui jopa avuksi jos reitti tarvitsee kunnostusta. Mukavan kahvitteluhetken jälkeen jatkoimme matkaa kohti solaa. Jouduimme ylittämään useamman puron ja raivaamaan tiemme läpi laiduntavan lehmälauman, joka oli parkkeerannut kulkuväylälle. Pieni ruohottunut tie nousi pikkuhiljaa korkeammalle, ohittaen jälleen yhden raunioituneen kylän jonka taloissa ei yhdessäkään ollut enää kattoa. Sää oli ollut uskomattoman hieno koko päivän, ei yhtäkään ukkoskuuroa! Odotin koko ajan että vuorten takaa ilmestyisi tummia pilviä, mutta ei, ei ilmestynyt!

Suunnitelmana oli telttailla jossain ennen solaa ja ylittää se sitten aikaisin aamulla, mutta koska sää oli niin hieno, päätimme ylittää sen jo tänään. Tiellä oli hyvä kävellä ja vaikka kilometrejä oli takana jo melkein 30, en ollut väsynyt. Nousimme yhä ylemmäs vuorten keskellä, takanamme aukeava maisema oli kuin maalaus, niin kaunis! Hieman ennen seitsemää illalla seisoimme solan päällä, Karabahin ja Armenian rajalla. Aurinko paistoi mutta tuuli oli sen verran kova, että oli pakko kaivaa takki repusta. Nopean valokuvaustauon jälkeen lähdimme laskeutumaan Armenian puolelle, meidän olisi löydettävä leiripaikka ennen kuin tulee pimeä. Muutaman kilometrin päässä solasta oli jonkunlainen rakennus pienen puron varrella, se oli sisällä olevista pöydistä ja penkeistä päätellen piknik-maja. Siihen viereen oli hyvä pystyttää leiri, ainakin meillä olisi joku pakopaikka jos ukkosmyrsky yllättäisi keskellä yötä. Saimme syödä ruhtinaallisen illallisen, koska meillä oli ruokaa kolmeksi päiväksi ja tästä oli enää puolen päivän kävely Janapar Trailin päätepisteeseen. 33 kilometriä ja noin 1500 nousumetriä ei tuntunut missään, alan olla valmis Pacific Crest Trailille!

Hienoja kivimuodostelmia Karvacharin lähellä

Lisää azerien rakennusten raunioita

Osa Tsarin kylästä oli myös raunioina

Armenian ja Vuoristo-Karabahin/Azerbaidjanin rajalla!

PÄIVÄ 15: LEIRI - VARDENIS, 20 KM

Yö oli kylmä, olimmehan edelleen noin 2500 metrissä. Jouduin käymään yöllä pissalla, mutta sepä ei harmittanut yhtään kun näin upean tähtitaivaan. Jossain tosi kaukana alempana salamoi, mutta en ollut siitä huolissaan. Olen oppinut käyttämään vilttimallista makuupussiani, sen kun virittää kuminauhoilla makuualustaan kiinni, ei kylmä pääse reunojen alta.

Aamupuuro oli ollut kattilassa muhimassa jo illasta asti, täällä kun ei ollut kaupassa pikahiutaleita ja näin puuroa ei tarvinnut aamulla keittää kuin sen verran, että se oli kuumaa. Viimeiset 20 kilometriä ja olisimme Vardenisissa! Matkan varrella ohitimme yhden kylän, sieltä sateli taas kahvittelukutsuja, mutta meillä oli niin vauhti päällä ettemme halunneet pysähtyä. Olimme kävelleet 15 päivää ilman lepopäiviä, tosin päivämatkat eivät olleet kovin pitkiä. Matka oli ollut todella hieno, olimme nähneet niin paljon erilaisia maisemia, ihania ihmisiä ja monenlaista säätä. Olimme myös edelleen Johnin kanssa ystäviä, eikä kummallakaan ollut mennyt hermo toisen kanssa, se on hyvä juttu se!

Vardenisissa löysimme sitä kebabia, mistä olimme molemmat haaveilleet jo useamman päivän, olisin voinut syödä useamman! Kaupungin pääaukiolla yritimme etsiä jonkunlaista monumenttia, josta voisi tulla Janapar Trailin päätepiste. Sellainen paikka, missä kaikki vaeltajat voisivat ottaa vaelluksenpäätöskuvan. Löysimmekin jonkunlaisen monumentin, jonka vieressä "Äiti Armenia" polvistuu kukka kädessään. Paikallinen taksikuski otti meistä kuvan.

Perillä!