West Highland Way

Taisin jo joskus aikaisemminkin kertoa, kuinka ihastuin Skotlantiin heti sinne mentyäni. Skotlannin luonto on omalla karulla tavallaan todella kaunis ja ihmisetkin valloittavan erikoisia. Halusin päästä tutkimaan tätä upeaa seutua jalan, joten päädyin pari vuotta sitten vaeltamaan West Highland Waylle. Se on 154 km pitkä vaellusreitti, joka alkaa vain vajaan puolen tunnin junamatkan päästä Glasgowsta ja kulkee suoraan pohjoiseen, päättyen Fort Williamiin. Skotlannissa on jokamiehenoikeudet, eli telttailla saa missä vain, kunhan ei leiriydy kenenkään takapihalle.

West Highland Wayn varrella on maksullisia leirintäalueita peseytymistiloineen ja keittiöineen, sekä ilmaisia "wild camping" alueita, joilla ei ole mitään palveluita. Reitin voi myös kävellä majataloissa ja hostelleissa yöpyen, mutta varaukset on tehtävä etukäteen. Tämä oli alkuperäinen suunnitelmani, vaikka en pidä siitä, että joudun varausten takia pysymään tietyssä aikataulussa. Sitten löysinkin GoExpo-messuilta edullisen yhden hengen teltan ja ongelma oli ratkaistu!

Kun lähdin liikkeelle reitin alkupisteestä, Milngaviestä, vettä satoi kaatamalla. Oli vasta huhtikuun alku, eli ei oltu vielä lähelläkään kesää. Kuvittelin myös, että polulla olisi tähän aikaan vuodesta hyvin hiljaista, siinä olin kuitenkin väärässä! Skotlantilaiset (ja britit yleensäkin) ovat ulkoilmaihmisiä ja koska reitillä voi tehdä myös lyhyempiä päiväretkiä, liikkeellä oli yllättävän paljon muitakin. Ensimmäisenä päivänä kävelin vain 18 kilometriä, totutellen melkoisen painavan rinkan kantamiseen.

Yksin kun vaeltaa, ei kukaan ole jakamassa taakkaa ja veikkaan että rinkkani painoi yli 20 kiloa. Varsinkin reitin alkupuolella kuljetaan toisinaan lähellä asutusta, seutu on kuitenkin hirmuisen kaunista maataloineen ja pikku pubeineen. Kukkulat kasvavat matkan varrella päivä päivältä ja perillä Fort Williamissa odottaakin Brittein saarten korkein vuori, Ben Nevis (1344m).Toinen vaelluspäivä oli huomattavasti pidempi; 26 kilometriä. Polku nousee Coninc Hillin rinteelle, josta on upeat näkymät Loch Lomondille. Sieltä laskeudutaan järven rantaan ja matka jatkuu seuraavat kaksi päivää seuraten sen itärantaa aivan pohjoispäähän asti. Toisen yön vietän kauniilla paikalla järven rannalla. Sopivasti lähettyvillä on myös Rowardennan majatalo ja pub, jossa nautin maittavan illallisen ja tietenkin maistelen paikallista viskiä. Sääkin oli suosinut koko päivän, alkumatkan sateiden jälkeen olin saanut kävellä poutasäässä, välillä jopa auringonpaisteessa.

Tuuri sään suhteen muuttuikin heti seuraavana aamuna. Edelleenkään ei satanut, mutta ilmassa oli niin tiheä sumu, että kaikki kastui ihan läpimäräksi joka tapauksessa. Märän teltan pakkaaminen on aina yhtä ihanaa.... Sumu teki kuitenkin maisemasta juuri sellaisen, jollaisena moni varmasti Skotlannin kuvittelee. 21 kilometrin matka meni oikein mukavasti ja illalla istuinkin jo yli 300 vuotta vanhassa pubissa, Drovers Innissä. Fish & chipsiä massu täyteen ja jälleen uusi viski maistettavana, sen jälkeen onkin kiva kömpiä telttaan unille.

Kahden seuraavan päivän aikana polku kulki aikaisempaa syrjäisemmillä seuduilla ja "kukkulat" olivat kasvaneet jo yli 1000 metriä korkeiksi. Toisinaan piti kävellä laidunten halki, ylämaan karjaa väistellen. Pitkäkarvaiset lehmät tuskin näkivät otsatukkansa takaa yhtään mitään, kun hiippailin niiden aitausten poikki.

Viides päivä on vaelluksen pisin, 30 kilometriä. Tämänkin matkan voi jakaa kahteen päivään yöpymällä Kings House majatalossa, joka on ainoa majoituspaikka Inveroranin ja Kinlochlevenin välillä. Minulla kuitenkin virtaa riitti kun maisemat oli niin upeat, kävin siis vain lounaalla Kings housen pubissa ja jatkoin matkaa. Lounas olikin paikallaan, sillä Kings housen jälkeen vastassa oli monen pelkäämä Devil's staircase (paholaisen portaat). Ihmettelin, että mitä kamalaa se mahtaa olla, kun useampi ihminen oli siitä matkan varrella puhunut. Kyseessä oli 259 metrin nousu. Olin hieman pettynyt, Himalajalla olen tottunut nousemaan jopa 1000 metrin ylämäkiä. Haastetta oli tässäkin päivässä silti ihan riittävästi, matka oli sen verran pitkä. Leirintäalue sijaitsi Kinlochlevenin kylässä ja sehän tarkoitti sitä, että illallisen sai taas nauttia pubissa!

Viimeinen vaelluspäivä oli aurinkoinen ja lämmin, reitti kulki jälleen upeiden kukkuloiden (vai vuorten?) välissä ja puolessa välissä päivän 23 kilometrin matkaa näkyviin tuli myös Ben Nevis. Seitsemän päivän tallaamisen jälkeen saavuin viimein Fort Williamiin. Perille päästyäni vasta tajusin, että olin oikeastaan aika poikki. Selvisin kuitenkin koko matkan ilman rakkoja ja muita ongelmia, mikä on hienoa. Viikko kylmässä teltassa huonolla makuualustalla ja hostellin kerrossänky tuntui taivaalta! Illallinen pubissa, uuden viskin maistelu, kunnon unet ja olin valmis valloittamaan Ben Nevisin. Siitä lisää ensi kerralla!

Matka alkaa ja vettä tulee, Milngavie.

Conic hill ja kaunis Loch Lomond.

Loch Lomondin rannalla sain naapuriksi englantilaisen Jonin.

Sumu, joka kasteli kaiken...

Pidetään ne sarvet omalla puolella.

West Highland Way on hyvin merkitty reitti, matkan varrella on myös toisinaan tällaisia infotauluja.

Paholaisen portaiden yläpäässä!

Viimeinen vaelluspäivä ja Loch Leven.

Vihdoin perillä!!!