Stok Kangri osa 2
Sumdon leirissä aamu valkeni pilvisenä, mutta ei sentään satanut. Vedin kuitenkin suosiolla kuorihousut jalkaan, mikäli sade jossain kohtaa alkaisi uudelleen. Laukkujen pakkaamisen ja aamupalan jälkeen lähdimme kävelemään kohti seuraavaa leiriä, jonne olisi noin 5 tunnin kävely, nousumetrejä tulisi noin 500. Sää vaihteli aurinkoisesta ja kuumasta heikkoon vesisateeseen, kunnes sade alkoi ihan kunnolla. Ei mennyt kauaa kun koko joukkiomme valui vettä, onneksi on kuorivaatteet!
Leiristä meitä oli lähtenyt seuraamaan koira. Sillä ei ollut pantaa, joten ilmeisesti se oli koditon. Ajattelin, että kyllä se kohta kääntyy takaisin, mutta ei. Tiekin loppui ja jatkoimme matkaa jokilaakson kivikkoista pohjaa, välillä pieniä puroja ylitellen. Sateen takia joessa oli enemmän vettä kuin normaalisti, pian jouduimmekin kiipeilemään kaikkia raajoja käyttäen ylös ja alas jyrkkää seinämää, jotta välttyisimme joessa kahlaamiselta. Tässä kohtaa vettä tuli jo kaatamalla ja nälkä kurni mahassa. Matkalla ei ollut mitään suojaa, jonka alle pysähtyä syömään eväitä. Yritimme piilotella muutaman puun alla sen verran, että jokainen sai syötyä jotain lounaslaatikoista. Läpimärkinä pääsimme vihdoin seuraavaan leiripaikkaan, jossa oli onneksi myös jonkunlainen homestay; telttoja ja pieni ravintolakatos. Pääsimme siis suojaan sateelta odottelemaan hevosiamme, jotka toisivat omat telttamme ja muut varusteet. Homestayn setä sai keittää meille parikin termospullollista kuumaa teetä. Vaikka lämpötila ei ollutkaan kovin alhainen, kosteus pisti palelemaan. Koira oli seurannut meitä tänne asti, nyt sekin yritti paeta sadetta teltan liepeen alle.
Sade lakkasi sopivasti kun hevoset saapuivat ja pääsimme pystyttämään omia telttojamme. Kylmä ja märkä olo vaihtui pian lämpimäksi ja mukavaksi kun sain vaihdettua kuivat vaatteet päälle ja pääsimme nauttimaan taas maittavan illallisen ruokailuteltassa. Oppaamme ja apupojat tekevät uskomattoman hyviä ruokia näinkin alkeellisissa oloissa. Tai sitten se johtuu raittiista ulkoilmasta, että kaikki maistuu tosi hyvälle.
Yöllä heräsin siihen, että joku tönäisi minua selkään. Mitä ihmettä, nukuin kuitenkin teltassani ihan yksin. Kun kerta olin hereillä, lähdin käymään vessassa ja samalla näin kuka minut oli herättänyt. Meitä seurannut koira oli tunkenut teltan sivuliepeen alle, vaikkei sinne edes kunnolla mahtunut, reppanasta oli puolet teltan ulkopuolella sateessa. En raaskinut mennä tökkimään koiraa hereille.
Olimme jo yli 4000 metrin korkeudessa, oli siis aivan normaalia että porukalla alkoi olla ohuen ilman aiheuttamia oireita; päänsärkyä, ruokahaluttomuutta ja huonoa oloa. Onneksi seuraava yöpaikka olisi vain vähän ylempänä, vaikka ylittäisimmekin 4900 metriä korkean solan matkalla sinne. Aamulla satoi vielä vähän, mutta pilvet alkoivat väistyä kun lähestyimme solaa. Kerros kerrallaan saimme vähentää vaatetta ja alkaa lisäämään aurinkorasvaa. Näin korkealla nouseminen on jo hidasta, ohut ilma pistää puuskuttamaan ja syke pyöri koko ajan 120-130 paikkeilla.
Koira seurasi meitä edelleen. Annoimme sille nimeksi Pirkko. Pirkkoa ei tuntunut ohut ilma hidastavan, se juoksenteli edellä ja jäljessä hätyytellen välillä murmeleita, jotka kurkkivat koloistaan nurmikkoisella rinteellä. Hevoskaravaanimme ohitti meidät juuri kun pääsimme solaan. Ylhäällä tuuli kylmästi, eikä sinne tehnyt mieli jäädä pitämään piknikkiä. Nappasimme nopeasti pakolliset solan ylityskuvat ja suuntasimme alaspäin. Vähän alempana rinteessä oli hyvä paikka pysähtyä lounaalle, laatikosta löytyi muun muassa pillimehu ja tuore mango! Meillä olisi vielä pitkä matka leiriin, tämä on lähestymisvaelluksen rankin päivä. Ylitimme vielä toisen solan, joka oli matalampi. Solasta leiri jo näkyi alhaalla laaksossa, mutta silti sinne kesti vielä yllättävän kauan kävellä. Teltat oli pystytetty valmiiksi kun pääsimme perille ja aurinko paistoi. leiripaikka oli lumihuippujen ympäröimä mukava nurmialue. Samalla nurmikentällä laidunsi myös paikallisten paimentolaisten vuohia ja aaseja, joten vieno lannan haju leijui ilmassa koko ajan ja välillä ilmoille kajahti aasien ei niin kaunis ääni. Pienestä huonovointisuudesta huolimatta koko porukka jaksoi hienosti koko pitkän päivän. Osat tuntuvat vaihtuvan tällaisella reissulla tiuhaan, kun yhdellä olo paranee, jollain muulla se huononee.
Aamulla oli niin kaunis sää, että ruokateltta oli jo purettu pöydän ympäriltä ja saimme syödä auringon paisteessa maisemia ihaillen. Tänään olisi taas yksi lähes 5000 metriä korkea sola ylitettävänä, mutta muuten paljon lyhyempi päivä kuin edellinen. Matkalla ihailimme Himalajan korppikotkia, jotka kaartelivat ilmassa ensin matalalla ja nousivat hetkessä virtausten mukana niin korkealle, että niitä tuskin näki. Solaan nousu tuntui helpommalta kuin eilen, keho oli selkeästi sopeutumassa ohuempaan ilmaan. Solasta laskeuduimme noin 500 metriä alemmas Mangkarmo Phun leiriin. Luulin jo että tänään saisimme leiriytyä ilman eläinkavereita, kunnes auringonlaskun aikaan paikalle ilmestyi lauma jakkeja. Päästin Pirkon pimeän tultua telttani toiseen eteiseen, jonne olin tehnyt sille alustan teltan säilytyspussista. Sinne se käpertyi tuhisemaan ja kömpi ulos vasta kun itsekin heräsin aamulla.
Mangkarmon leiristä oli vielä neljän tunnin kävely Stok Kangrin perusleiriin. Alkuun polku kulki jyrkkää hiekkaista rinnettä, jossa oli aika pitkä pudotus alas laaksoon. Pirkko juoksenteli taas kieli maata viistäen murmeleiden perässä, mutta ne eivät ilmeisesti halunneet leikkiä ja hävisivät kiireesti omiin koloihinsa. Tässä vaiheessa näimme ensimmäisen kerran muita vaeltajia. Perusleiriin pääsee myös kahdessa päivässä Stokin kylästä, suurin osa huipulle yrittävistä valitsee tämän lyhyemmän reitin. Aika moni heistä ei kylläkään huipulle asti pääse, koska 1500 metrin nousu kahdessa päivässä on vähän liikaa, eikä keho saa tarpeeksi aikaa sopeutua. Suurin osa näistä ryhmistä näytti olevan intialaisia. Viettäisimme perusleirissä seuraavat kolme yötä, yhden lepopäivän jälkeen yrittäisimme Stok Kangrin huipulle aloittaen kiipeämisen puolen yön aikaan.
