Stok Kangri osa 3 - Huipulle!
Olen tehnyt tämän saman Stok Kangrin matkan aikaisemminkin, neljä vuotta sitten. Silloin vuoren perusleirissä oli huomattavasti vähemmän porukkaa kuin nyt. Tänä vuonna telttoja oli vaikka kuinka paljon, sekä hieman syrjemmässä jokaisella porukalla oli oma vessatelttansa. Monella porukalla näytti olevan samat siniset Quechuan teltat, kuin meilläkin. Pirkko kulki leiristä toiseen ja sai varmasti anovalla katseellaan joka porukalta jotain herkkuja ja rapsutuksia. Pirkko on siis koira, josta kerroin edellisissä kirjoituksissa, ei nälkäinen kiipeilijä.
Meillä oli yksi lepopäivä perusleirissä ennen huiputusyritystä. Silloin oli tarkoitus tehdä vain pieni kävelyretki vähän korkeammalle, levätä ja valmistautua seuraavan yön huiputukseen. Joku intialaisporukka lähti leiristä alas heti ensimmäisen yön jälkeen, koska voivat niin huonosti. Kahdessa päivässä nousu 3500 metristä viiteen tuhanteen on liikaa. Meillä oli onneksi porukka suhteellisen hyvävointista ja kaikki olivat innoissaan lähdössä huipulle.
Kiipeilyoppaamme Mingma Sherpa saapui paikalle ja laittoi heti hihat heilumaan. Kaikkien piti tuoda kiipeilyvarusteensa maahan levitetylle pressulle, hän tarkisti että raudat sopivat kaikkien kenkiin ja että keneltäkään ei puutu mitään. Huipulle mukaamme lähtisi myös vaellusoppaamme Tsering sekä apuopas Tenzin. Tenzin oli vasta 21-vuotias oppaan alku, jolla oli koko ajan korvasta korvaan ulottuva uskomaton hymy ja intoa enemmän kuin kellään. Hän oli ensimmäistä kertaa lähdössä näin korkealle. Kaikkien varusteet olivat kunnossa, joten muodostimme köysistön ja kävimme vielä vähän ylempänä rinteessä harjoittelemassa jäätiköllä ja lumisessa rinteessä tarvittavia taitoja. Sitten ei muuta kuin aikainen illallinen ja makuupussiin yrittämään nukkumista, ennen kuin lähtisimme liikkeelle puolenyön aikaan.
Itse en koskaan saa oikein nukuttua, kun tietää että keskellä yötä lähdetään huipulle. Sitä on jotenkin niin innoissaan, ettei pysty rauhoittumaan tarpeeksi nukahtaakseen. Pirkko nukkui taas telttani toisessa eteisessä. Olin vähän huolissani, lähtisikö se taas seuraamaan meitä keskellä yötä kun lähdemme huipulle. Miten saamme sen pysymään leirissä?
Puoli kahdeltatoista yöllä nousimme ylös ja söimme vähän puuroa, joimme teetä ja lähdimme liikkeelle. Pirkkokin heräsi, saattoi meidät jyrkän ylämäen alkuun, mutta ei sitä pitemmälle. On se fiksu koira! Heti leiristä alkaa jyrkkä nousu hiekkaista rinnettä ylös harjanteelle, josta reitti lähtee loivemmin kohti jäätikköä. Pimeässä ei jyrkkyyttä onneksi näe, näkee vain omat ja edessä olevan jalat otsalampun valokeilassa. Korkeus tuntuu keuhkoissa, eteneminen on hidasta mutta tasaista. Meillä menee lähes tunti ensimmäiselle harjanteelle. Lämpötila selkeästi viilenee, kun kipuamme ylöspäin. Kylmä ei onneksi ole, todennäköisesti lähellä nollaa. Yksi iso intialaisporukka oli lähtenyt huipulle jo yhdeksältä illalla, näimme heidän otsalamppujensa valoja kaukana yläpuolella.
Viiden aikaan aamulla pimeä alkaa muuttua ensin siniseksi hämäräksi, kunnes aurinko nousee ja on valoisaa. Taivas on pilvessä, mutta auringonsäteet tunkeutuvat jostain raosta aina maahan asti. Nyt olemme jo nousemassa jyrkkää pääseinämää kohti huippuharjannetta. Joka vuosi on Stok Kangrilla erilainen, edellisellä kerralla ei ollut läheskään näin paljon lunta ja kävelimme enemmän kivikossa. Nyt kivet olivat paksun lumikerroksen peitossa, lumeen oli muodostunut syvä polku. Jokainen eteni hitaasti ylöspäin parhaaksi näkemällään tyylillä; toiset sivuaskelilla, toiset haarakäynnillä. Tenzinin hymy vain leveni, mitä ylemmäs pääsimme, eikä korkeus tuntunut vaikuttavan häneen ollenkaan. Tai ainakaan hän ei näyttänyt sitä.
Loputtomalta tuntuvan kiipeämisen jälkeen pääsimme vihdoin huippuharjanteelle. Pienen tauon jälkeen muodostimme kaksi köysistöä ja matka jatkui pitkin kapeaa harjannetta. Harjanne oli enimmäkseen lumen peitossa, mutta siellä täällä oli kivisiä kohtia, joissa sai olla tarkkana jäärautojen kanssa. Iso intialaisporukka tuli meitä vastaan harjanteella, heidän ohittaessaan meitä, huomasin ettei kaikilla edes ollut jäärautoja, jollain oli vain mitättömät micro-spikesit (sellaiset, joita mummot käyttävät kaupungilla talvella, kun on jäistä)! Yksi tyttö oli aivan kauhusta jäykkänä, sekä selkeästi todella väsynyt. Opas veti häntä narussa perässään kuin koiraa "tuletule" ja tyttö luisteli perässä, koska vaihtoehtoja ei ollut. Aikamoista menoa, vuorille lähtiessä on kyllä todellakin tiedettävä, kenen kanssa sinne lähtee. Kaikki matkanjärjestäjät eivät ole yhtä kokeneita, tai varusta asiakkaitaan asianmukaisesti.
Taivas oli edelleen pilvessä, välillä ne pyyhkivät ylitsemme harjanteella, peittäen näkyvyyden kokonaan, välillä ne hävisivät ja upeat näköalat alas laaksoihin aukenivat joka puolella. Yläpuolellamme ei ollut nyt enää ketään muita, kuin belgialainen mies oppaansa kanssa. Heidätkin ohitimme juuri ennen huippua kellon ollessa kahdeksan aamulla. Saimme siis Stok Kangrin huipun kokonaan itsellemme! 6120 metriä merenpinnan yläpuolella! Heitimme reput pois selästä, otimme kuvia, söimme eväitä ja sidoimme munkkien siunaamat buddhalaiset rukouslippumme huipulle. Valitettavasti pilvet jämähtivät paikalleen juuri silloin peittäen maisemat. Onneksi olimme nähneet ne matkalla ylös.
Huipulle ei kuitenkaan voinut jäädä kovin pitkäksi aikaa, alaskin on vielä päästävä. Reput selkään, porukka takaisin köyteen ja nokka kohti perusleiriä. Laskeutuminen kapealla harjanteella oli sekin hidasta, mutta ainakaan se ei ottanut niin paljon keuhkoihin kuin ylös päin kiipeäminen. Oli oikeastaan onni, ettei aurinko paistanut, koska se olisi pehmentänyt lumen sohjoksi, jolloin pääseinämää olisi ollut todella raskasta laskeutua. Nytkin se oli pehmeää, mutta ei mahdotonta. Kukaan ei myöskään polttanut ihoaan (eikä huulia tai sieraimia), mikä yleensä aina tapahtuu huiputuspäivänä jollekin. Jos ei ole koskaan käynyt näin korkealla, voisi kuvitella, että eihän se alastulo ole homma eikä mikään. Mutta kyllä se on. Varsinkin lumella se on todella rankkaa. Kiipeillessä pitää aina muistaa, että voimia on säästettävä myös laskeutumiseen. Suurin osa isoilla vuorilla tapahtuvista onnettomuuksista, sattuu laskeutuessa, kun on väsynyt ja keskittyminen herpaantuu helposti. Meillä meni laskeutumiseen viisi tuntia.
Väsyneinä mutta onnellisina saavuimme perusleiriin ja Pirkko otti meidät vastaan häntä heiluen! Saimme heti ruoan eteen ja sen jälkeen jokainen rojahti telttaansa pienille päiväunille. Meillä olisi onneksi koko päivä aikaa levätä, lähtisimme kävelemään alas vasta seuraavana aamuna. Koko päivän ranteessa ollut Suunto kylläkin kehotti lepäämään seuraavat 170 tuntia!
Vaellus- ja kiipeilymatkamme viimeinen etappi, kävely perusleiristä Stokin kylään, on sekin vertaansa vailla. En ole missään nähnyt samanlaisia kalliomuodostelmia, kuin tällä pätkällä. Viiden tunnin kävelyn jälkeen olimme perillä ja tuli aika sanoa kiitokset sekä hyvästit paikalliselle tiimille. Ja Pirkolle. Vähän kyllä suretti jättää koira sinne, mutta Pirkko on aito vuoristokoira, kyllä se pärjää! Se löytää varmasti taas jonkun kivan porukan, jonka kanssa lähteä kohti uusia seikkailuja!
