Mt Aspiring National Park osa 1

Vuosi sitten, kun olin päässyt Te Araroan päätepisteeseen Uuden-Seelannin eteläpäässä, kävin vielä parin päivän levon jälkeen Mount Aspiringin kansallispuistossa. Juttu siitä jäi kirjoittamatta, mutta onneksi nuo päivät ovat vieläkin hyvin muistissa. Olin sairastunut Te Araroan toiseksi viimeisenä päivänä vatsatautiin, joka todennäköisesti johtui vain siitä, että olin niin väsynyt. Jälkeen päin kylläkin kuulin että useampi vaeltaja oli sairastunut nimenomaan tällä viimeisellä osuudella. Onneksi sain toipua rauhassa Wanakassa ystävieni luona, parissa päivässä tunsin taas olevani kävelykunnossa. Mount Aspiring (maoriksi Tititea, "kimaltava huippu") on 3033 metriä korkea huippu, jonka ympärillä on saman niminen kansallispuisto. Olin kuullut paljon kehuja paikan kauneudesta, joten halusin käydä vielä siellä retkeilemässä ennen kuin lähden pois Uudesta-Seelannista.

Olipa mukava pakata reppu, kun pariksi päiväksi ei tarvinnut ottaa läheskään kaikkia varusteita mitä olin kantanut Te Araroalla. Puhki kulutetut vaelluskengät oli heitetty jo roskiin ja lähdin matkaan Salomonin maastojuoksukengissä, jotka tuntuivat ah, niin kevyiltä! Ystäväni Gunta vei minut autolla noin 1,5 tunnin ajomatkan päähän, jossa pieni hiekkatie päättyy ja polku kohti Matukitukin laakson pohjaa alkaa. Aamu oli hieman pilvinen ja lämpötila juuri sopiva kävelemiseen. Olin päättänyt kävellä ensin French Ridge Hutille, paikallisen alppikerhon majalle. Sinne olisi matkaa 17 kilometriä, lopussa odotti jyrkkä nousu laakson pohjalta ylös majalle, joka sijaitsi nimensä mukaisesti Mt Frenchin rinteillä.

Ensimmäiset 15 kilometriä polku oli melko tasaista, se seuraili Matukituki-jokea laakson pohjalla, sukeltaen välillä ruohikosta pyökkimetsään. Ruohikkoisessa laaksossa laidunsi lehmiä, muita vaeltajia oli vain muutamia. Aspiring Hutilla piti pysähtyä maksamaan French Ridge Hutin yöpyminen, joka oli 25 dollaria. Todella sympaattisen oloinen iäkäs puistonvartija otti maksun vastaan, kertoi lähipäivien säätiedotuksen ja kyseli suunnitelmistani. Olin ajatellut meneväni toiseksi yöksi laakson toisella puolella olevalle Liverpool Hutille, mutta koska säätiedotus ei luvannut hyvää, sovin vartijan kanssa maksavani sen yöpymisen paluumatkalla, mikäli jäisin sinne yöksi.

Laakso muuttui koko ajan kapeammaksi, jyrkillä vuorten seinämillä oli useita kauniita vesiputouksia. Pearl Flatin jälkeen polku haarautui kolmeen suuntaan; suoraan eteenpäin, vasemmalle Liverpool hutille ja joen ylitse oikealle French Ridge Hutille. Otin kengät pois ja ylitin jääkylmän joen, jossa oli vettä noin polveen asti. Joen toisella puolella polku lähti heti nousemaan ylös todella jyrkästi. Nousua laakson pohjalta majalle tuli melkein 1000 metriä. Polku oli välillä niin jyrkkä, että kalliokiipeilytaidoista oli hyötyä. Yhdessä jyrkässä kohdassa vastaani tuli mies, joka pyysi minua ottamaan rinkkansa vastaan jotta voisi laskeutua kohdan ilman sitä. Onneksi polun vierellä oli paljon puiden juuria, joista pystyin vetämään itseäni ylöspäin. Juuri tällaisista poluista tykkään, ei tule aika pitkäksi! Puuraja oli noin tuhannen metrin korkeudella, ennen sitä en juuri nähnyt maisemia. Kun pääsin vihdoin pois metsästä, ympärillä aukeni huikeat vuoristomaisemat! Sääkin oli parantunut, pilvet olivat väistyneet ja aurinko paistoi. Puurajasta oli vielä noin 400 metriä nousua majalle polvenkorkuisessa ruohikossa. Kirkkaan punainen maja seisoo upealla paikalla 1465 metrin korkeudella, Eteläsaaren Alppien ja jäätiköiden ympäröimänä. Majalla ei ollut ketään muita kun saavuin sinne, joten sain valita mieleisen 20 punkasta. Kyltti seinällä varoitti jättämästä mitään tavaroita ulos, Keat varastaisivat ne. Keat olivatkin ensimmäisiä jotka tulivat tervehtimään minua kun saavuin paikalle. Vekkulit vuoristopapukaijat ovat hauskaa seurattavaa, istuin ulkona nurmikolla ja ne hyppivät vain metrin päässä minusta.

Hieman myöhemmin majalle saapui espanjalainen vuorikiipeilijä ranskalaisen kaverinsa kanssa. Espanjalainen puhui hieman englantia, ranskalainen ei ollenkaan. He aikoivat käydä seuraavana päivänä kiipeämässä jollekin läheisistä huipuista. Ennen pimeää saimme seuraamme vielä yhden itävaltalaisen vaeltajan. Illan mittaan taivaalle kertyi pilviä, joten auringonlasku ei ollut ihan niin upea kuin olin odottanut, mutta eipä sen väliä. Ilta meni mukavasti majassa ruokaa laittaessa ja vuorikiipeilylehtiä selaillessa, eikä unta todellakaan tarvinnut odotella.

RASBERRY FLAT-FRENCH RIDGE HUT, 17 km, nousua 1200 m, 6,5 tuntia