Kohti huippua!!!
Vietimme kaksi lepopäivää ykkösleirissä ennen huipulle lähtöä. Koko ensimmäisen päivän satoi lunta, joten pyykinpesuun päästiin vasta toisena päivänä. Onneksi aurinko kuivattaa vuoripurossa huuhdotut vaatteet hetkessä. Saimme myös kuivateltua makuupussit ja kengät, kosteus ei ole hyvä asia kun ollaan korkealla ja lämpötila voi laskea hyvinkin alas.
Ykkös- ja kakkosleirin välinen jäätikkö ei tuntunut läheskään yhtä raskaalta tällä kertaa, selviydyimme siitä kaksi tuntia nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla. Oli siis todella hyvä fiilis kun pääsimme kakkosleiriin. Tällä kertaa olin antanut makuupussini kantajalle, joten reppuni oli 2 kiloa kevyempi. Vietimme kakkosleirissä kaksi yötä yhden sijaan, koska yhdellä porukastamme oli päänsärkyä koko ensimmäisen yön. Toisena aamuna pakkasimme kamat ja lähdimme nousemaan toistamiseen kohti kolmosleiriä. Jotenkin tämäkin pätkä tuntui henkisesti paljon helpommalta tällä kertaa, kun tiesi minkälainen nousu on odotettavissa. Ensimmäisessä ylämäessä jouduin kuitenkin pitämään monta taukoa, jostain syystä ponnistelu aiheutti pientä huimausta. Onneksi se meni ohi kun selvisin jyrkänteen yläpäähän.
Kolmosleirissä ilta meni lunta sulatellessa, huiputuspäivälle tarvittaisiin paljon juomavettä. Sovimme oppaamme kanssa, että lähtö olisi kello viisi aamulla, olettaen että sää on hyvä. Ilta oli aurinkoinen eikä läheskään niin tuulinen kuin edellisellä kerralla, hyvillä mielin kaivauduimme makuupusseihin odottamaan aamua. Ihme kyllä sain jopa nukuttua jonkun verran, heräsin täydestä unesta kun oppaamme Beso kävi ravistelemassa telttaamme herätyksen merkiksi. Hotkaisimme puurot ennätysvauhtia ja pian olimmekin jo ulkona valmiina lähtöön. Seisoimme Paulan kanssa teltan vieressä jääraudat jaloissa ja reput selässä, kun oppaamme tuli sanomaan että vielä ei ollut aika lähteä. Oltiin oltu liian nopeita ja jouduimme kömpimään takaisin telttaan odottelemaan vielä yli puoleksi tunniksi.
Leiristä lähti paljon muitakin kohti huippua samaan aikaan. Viideltä aamulla oli vielä pimeää, rinteessä näkyi hitaasti etenevä vana otsalamppujen valoja. Ensin laskeuduimme noin 100 metriä notkelmaan, sitten alkoi ylämäki. Tällä kertaa se ei ollutkaan pelkkää lunta ja jäätä, vaan enimmäkseen kivikkoa ja lunta siellä täällä. Jääraudat jalassa kivikkoinen rinne ei ole todellakaan helppoa nousta, ylempänä lunta oli kuitenkin jo enemmän. Varpaani olivat kylmät jo liikkeelle lähtiessä, mutta toivoin, että ne siitä lämpenisivät kun pääsemme vauhtiin. Pakkasta oli ehkä noin -10 ja -15 välillä, tuuli teki siitä kuitenkin vielä kylmemmän tuntuisen.
Pari vuotta sitten palellutin varpaani sen verran pahasti, että tunnon palautuminen kesti kolmisen kuukautta. Sen jälkeen jalat on palelleet selvästi helpommin, tästä syystä olin hankkinut Milletin Everest Summit-kengät, parhaat mitä rahalla saa. Niillä porukka kiipeää Everestillekin. Mutta eipä auttaneet kalliit kengät eikä merinovillasukat, eikä se, että olin pitänyt sisäkengät makuupussissa yön. 6500 metrin kohdalla totesin etten ole tuntenut jalkateriäni enää pitkään aikaan. Tuuli oli yltynyt melkoisesti siitä, mitä se oli lähtiessä. En voinut kuvitellakaan että ottaisin edes rukkaset pois kädestä, puhumattakaan kenkien riisumisesta, että voisi lämmitellä varpaita. Tiesin että huipulle olisi vielä ainakin neljän tai jopa viiden tunnin nousu, joten pienen neuvonpidon jälkeen totesin kiipeilykavereille, että taitaa olla meikäläisen aika lähteä alas. Sain mukaani yhden oppaista, toivotin muille onnea huiputukseen ja lähdin takaisin kohti leiriä. Olin tehnyt virheen siinä vaiheessa kun aamulla jouduimme odottelemaan lähtöä teltassa, enkä ollut ottanut kenkiä pois odottelun ajaksi. Varpaat olivat siis kylmät jo lähtiessä.
Viideltä iltapäivällä loputkin retkueestamme palasivat kolmosleiriin, saavutettuaan Pik Leninin huipun (7134m). Todella hieno suoritus, suomalaisia ei tämän vuoren huipulla ole kovin montaa seisonut. Koko reissu oli mennyt omalta osalta muuten niin hyvin, ettei huipun saavuttamatta jääminen edes harmittanut kovin paljon. Olimme vuorella 19 päivää, vaikka yksi niistä meni vähän huonosti, ei se pyyhi pois 18 hyvin mennyttä päivää ja koko hienoa kokemusta. Enemmän otti päähän se, että edes kalliit kengät eivät pitäneet varpaitani tarpeeksi lämpimänä. Seuraavalle reissulle on hommattava lämmitettävät pohjalliset, jos sekään ei auta niin on varmaan luovutettava ja pysyttävä pois kylmistä paikoista.
Aurinkoinen lepopäivä ykkösleirissä. Pyykinpesua, kamojen kuivattelua, niin ja yhdet oluet.
Kakkosleirissä aika kului parhaiten leiriin saapuvia ihmisiä tarkkaillessa.
Kolmosleiri (6100m)
Hienot näkymät Tadzikistaniin.
Matkalla takaisin kolmosleiriin.
