Voihan kosteus

PV16: Gavarnie - Cabane Aguilous (2280m), 22 km

Heräsin taas paljon ennen herätyskellon soittoa, vähän kuuden jälkeen. Pakkasin repun valmiiksi ja lähdin aamupalalle. Täällä oli sentään huomattavasti parempi aamupala kuin siinä ensimmäisessä majatalossa Lescunissa. Oli patonkia, croissanteja, jogurttia, kinkkua ja juustoa ja hilloja, hedelmiä ja muroja. Kylän kauppa aukesi kahdeksalta, kävin heti hakemassa sieltä tuoreen patongin ja juustoa lounaaksi. Sitten etsin polun alkupään kylän eteläpäästä ja lähdin nousemaan kohti Refuge des Espuguettesia (2027m). Ilma oli viileä, mutta ihan tavattoman kostea! Minulla ei oikeastaan ollut kuuma, mutta valuin hikeä niin että sitä meni silmiin ja tippui noroina otsalta polulle. Majalle oli 600 metrin nousu, sieltä ostin jääteen jonka hörppäsin melkein yhdellä kulauksella ja jatkoin matkaa. Hourquette d’Alansin solaan (2430m) oli vielä 400 metriä nousua lisää, ja siinähän se olikin taas tonni noustu ennen 11 aamupäivällä.

Refuge de Espuguettes

Aurinko paistoi mutta pilviä leijui siellä täällä, tällekin iltapäivälle oli luvattu sadetta. Pitää yrittää päästä mahdollisimman pitkälle ennen kuin se alkaa. Laskeutuessani seuraavaan laaksoon, katselin haikeana vuorijonossa olevaa pientä aukkoa etelän suuntaan, sieltä olisi päässyt Espanjan puolelle laaksoon, jossa on Monte Perdido, yksi Pyreneiden korkeimmista vuorista. Jos sääennuste olisi ollut parempi, olisin varmasti yrittänyt sen huipulle, mutta huonolla säällä sinne ei ollut menemistä. Jatkoin siis laakson pohjalle ja se paljastuikin suosituksi piknik-alueeksi. Päiväretkellä olevia ihmisiä oli vaikka kuinka. Laakson alapäässä oli pato, joka piti ylittää ja matka jatkui tietä pitkin Heasin kylään. Kylässä minun piti taas päättää, lähdenkö helpompaa vai vaikeampaa reittiä ylöspäin. Juuri silloin alkoi ripsiä vettä, ja niin päätöskin oli tehty, menisin helpompaa reittiä. Vedin sadekamppeet päälle ja lähdin tarpomaan polkua ylämäkeen. Vettä satoi aika kovasti ja kosteus tuntui jäävän jumiin kuorivaatteideni sisäpuolelle. Noustuani taas noin 2000 metriin, tulin Cabane de l’Aguilalle. Menin sisään suojaan sateelta, pienessä majassa ei ollut ketään muita. Siellä oli vain laveri, johon mahtuisi ehkä neljä nukkumaan rinnakkain, eikä paljon muuta. Olin vähän viluissani, joten keitin kupin teetä.

Pato

Oikein viihtyisä betonibunkkeri

Kello ei ollut vielä viittäkään, enkä millään olisi halunnut vielä pysähtyä. Kävelen mieluiten mahdollisimman pitkään, niin että leirissä hengailu jää lyhyeksi. Jos olisi seuraa, se olisi ihan eri asia. Joten kun sade loppui ja näytti siltä että taivas vähän kirkastuu, jatkoin matkaa. Nousin vielä pari sataa metriä ylemmäs, paikallisten paimenten käyttämälle majalle. Majan vieressä soljuva puro oli viimeinen mahdollisuus ottaa vettä ennen Barroude-järveä, jonne oli noin 7 km ja ylitettävänä 2600 metriä korkea sola. Täytin vesipulloni ja vähän matkaa majalta löysinkin täydellisen telttapaikan. Juuri sopivan kokoinen tasainen läntti kivien ympäröimänä ja niin pehmeää ruohikkoa alla että voisi melkein nukkua ilman makuualustaa. Pilvien liikkuessa näin vilauksen solasta, jonne aamulla kiipeäisin, sitten sumu taas ympäröi minut.

Ilta-aurinko ja koko ajan liikkuva sumu