Myrsky

PV13-15: Gave d’Arratille - Gavarnie, 31 + 5 km

Nukuin oikein hyvin ja heräsin aamulla jo vähän kuuden jälkeen. Polulla olin jo puoli kahdeksan maissa kun aurinko nousi. Reitti nousi ensin Lac d’Arratillen järvelle, jatkuen siitä edelleen ylöspäin Col d’Arratillen (2528m) yli Espanjan puolelle. Sieltä se kääntyi tiukasti vasempaan ja jatkui korkeuskäyrien suuntaisesti seuraavaan solaan, Col des Mulets (2591m), jonka jälkeen olin taas Ranskassa. Polku laskeutui solasta todella jyrkästi kohti laakson pohjaa, vastakkaisella rinteellä näin serpentiinipolun, jota todennäköisesti kohta kiipeäisin ylöspäin. Mutta ensin pitäisin lounastauon laakson pohjalla olevalla Refuge des Oulettes de Gaubella.

Aamun kauniit pastellisävyt

Tästä alas ja vastakkaista rinnettä ylös. Maja näkyy laakson vasemmassa alakulmassa.

Majan terassilla istui vain muutama ihminen, kaikki vieraat olivat lähteneet päiväksi vuorille. Keittiöstä kuului teknojumputus ja kun koputtelin keittiön luukkuun, sieltä kurkisti pian pitkätukkainen nuori mies. Tilasin juustomunakkaan ja limpparin, oli ihan kauhea nälkä! Vasta kun istuin terassin pöytään ruokineni, ehdin kunnolla katsoa maisemaa. Suoraan edessäni laakson päässä kohosi Vignemalen upea pohjoisseinämä jäätiköineen! Vignemale (3298m) on Ranskan puolella Pyreneiden korkein huippu. Kyllä siinä kelpasi syödä ja ihailla maisemaa. Edellisenä päivänä tapaamani hollantilainenkin ilmestyi paikalle, bongasin hänet jo kaukaa rinteestä kirkkaan oranssin paidan ansiosta. Tijl on myös kävelemässä Välimerelle, tosin ei pelkästään HRP:tä vaan osittain myös GR reittejä.

Munakkaan jälkeen oli hyvä lähteä puskemaan taas ylämäkeen, kohti Hourquette d’Ossoueta (2734m). Nämä paikkojen nimet ei ainakaan meikäläisellä jää päähän sitten mitenkään, aina kun joku vastaantulija kysyy mistä olen tulossa tai minne menossa, olen ihan että öööö mikähän se olikaan? Usein päädyn sitten vain sanomaan että Atlantilta tulossa ja Välimerelle menossa.

Edellä mainitun solan päältä lähti sivupolku Petit Vignemalen (3030m) huipulle, jonne oli vain pieni vajaan 300 metrin nousu. Vähän ympärillä pyörivät pilvet huolestuttivat, mutta kun Tijl oli myös lähdössä käymään huipulla ja seuraava refuge näkyi jo ihan lähellä, päätin minäkin mennä. Jätimme reput solaan ja lähdimme nousemaan. Huipulle ei mennyt kuin noin 20 minuuttia, mutta kun sinne pääsimme, olikin lähdettävä jo kiireesti alas; uhkaavan näköiset pilvet alkoivat olla jo päällä. Sade alkoi pian ja kohta tulikin jo vettä ja rakeita vuoron perään. Onneksi solasta oli tosiaan vain noin 15 minuuttia (juosten) alamäkeä Refuge de Baysselanceen. Salamat välkkyi ja ukkosen jyrinä kaikui vuorten rinteistä. Mikään ei ole yhtä pelottavaa ja kunnioitusta herättävää kuin ukkosmyrsky vuorilla.

Ainoa kuva minkä ehdin ottaa Petit Vignemalella, sitten piti jo juosta alas

Maja oli täynnä läpimärkää porukkaa, myrsky oli tainnut yllättää kaikki. Kuuman teekupposen äärellä totesimme hollantilaisen kanssa, että taisi olla vähän typerää lähteä huipulle vaikka näimme pilvet. Maja oli buukattu täyteen seuraavalle yölle, joten ei auttanut kuin lähteä jatkamaan matkaa heti kun pahin myräkkä oli ohi. En olisi kyllä halunnut muutenkaan vielä pysähtyä, kello oli vasta kolme.

Olin ihan jäässä kun lähdin alamäkeen, onneksi liikkeessä keho lämpenee pian ja sain vähentää vaatetta. Majalta Gavarnien vuoristokylään on 17,5 km melko helppoa polkua enimmäkseen alamäkeen. Olin kuitenkin jo aika poikki ja etenkin nälkäinen, enkä halunnut olla myöhään illalla kylällä etsimässä majoitusta väsyneenä ja nälkäisenä, joten pysähdyin pienen kivisen emergency shelterin (hätämaja) vierelle yöksi. Tijl jäi myös siihen, eikä mennyt kauaa kun vesisade alkoi taas ja meillä tuli kiire pystyttää teltat. Paikka oli kyllä aika tuulinen, olin vähän huolissani kovista puuskista ja mietin jo siinä vaiheessa että olisiko vain pitänyt mennä yöksi majaan. Six Moon Designsin Lunar Solo on mainio teltta, mutta ei paras mahdollinen kovissa tuulissa. Yhden aikaan yöllä havahduin siihen, että pimeässä yössä välähteli taas salamat. Pian sain olla pelkäämässä että tuulenpuuskat puhaltavat telttani laakson pohjalle. Tyhjensin teltan ja siirsin kaiken pieneen kivimajaan, kävin myös purkamassa teltan pois. Tijl ei tainnut myöskään nukkua, koska huuteli teltastaan että onko kaikki ok. Tein pedin majan pölyiselle maalattialle ja kömmin makuupussiin kuuntelemaan tuulen ujellusta. Olin ihan poikki, olin kävellyt 31 km sinä päivänä ja kiivennyt sekä laskeutunut hurjan määrän korkeusmetrejä, halusin vain nukkua! Hiekkaa rapisi katosta päälleni aina kun tuuli yltyi. Jossain vaiheessa onnistuin vähän torkahtamaan, mutta aamulla olo oli kyllä kuin rekan alle jääneellä.

Gavarnien kylään oli onneksi enää vain nelisen kilometriä, eikä kiirettä ollut koska majoituksiin ei kuitenkaan pääse kirjautumaan ennen kuin iltapäivällä. Melkein kaikki majapaikat olivat automatkan päässä kylästä, tai hostellityyppisiä makuusaleja. Yksi hotelli onneksi löytyi, varasin saman tien kaksi yötä Le Taillonista joka oli ihan keskellä kylää. Koko päivän satoi vettä, joten olin hyvin iloinen hotellihuoneesta ja kuumasta suihkusta. Pesin vaatteitani taas lavuaarissa ja aloitin laitteiden lataamisen. Tijl sattui samaan ravintolaan illalliselle, oli kiva kun oli seuraa. Hän jatkaa matkaa jo aamulla, kun minä jään tänne pitämään lepopäivää. Ei tiedä milloin sitä taas näkee muita ihmisiä muuten kuin ohi mennen, yllättävän vähän olen tavannut HRP:tä kävelevää porukkaa.

Hotel Le Taillon

Päivä 15 olikin sitten lepopäivä, mutta koska aamulla taivas oli sininen, kävelin laakson päähän ihailemaan Gavarnien kuuluisia vesiputouksia. Sitten vain päivittelin blogia ja söin hyvin, sekä suunnittelin tulevia seikkailuita!