Vähiin käy ennen kuin loppuu

PV 35: Metsä Las Ilasin jälkeen - Font de la Tanyareda 26 km

Yöllä satoi vähän jossain vaiheessa, kuulin pisaroiden ropinan telttakankaaseen, mutta en kuitenkaan herännyt. Yö oli lämmin enkä edes mennyt makuupussiin vaan pidin sen peittona. Heräsin vähän ennen seitsemää ja aloin keittelemään aamukahvia. Tijl lähti liikkeelle vähän ennen minua, kohti Le Perthus nimistä kylää Ranskan ja Espanjan rajalla. Melkein koko matka kylään oli pientä hiekkatietä, joten suunnistuksen tai muutenkaan maaston kanssa ei juuri ollut haasteita. Tuuli oli todella kova, pidin fleecen päällä koko aamun ja silti tuntui vähän viileältä. Oikeastaan viimeisen viikon on ollut sellainen sää, että välillä on tosi lämmin kun aurinko paistaa, mutta kylmä tuuli muistuttaa toisinaan siitä, että ei ole enää kesä. Vähän niin kuin Suomessakin vuodenaikojen vaihtuessa; kesä ja syksy käyvät taistelua siitä, kumpi määrää.

Alkumatka oli helppoa hiekkatietä Le Perthusiin asti

Le Perthus oli juuri niin kamala paikka kuin opaskirjassa varoitettiin. Meluisa ja vilkas rajakaupunki jossa on kova liikenne. Onnistuin löytämään ravintolan joka oli auki ja tilasin fish and chipsiä, vaikka kello ei ollut vielä edes yhtätoista. Vatsa täynnä jatkoin matkaa tunnin päästä, tietysti ylämäkeen. Nyt oli noustava noin 700 metriä Coll de l’Ouillatin päälle, johon voisi mahdollisesti jäädä telttailemaan viimeiseksi yöksi. Siellä oli myös ravintola, joka näytti siltä että ei ole auki. Muuten olisin kävellyt ohi, mutta huomasin Tijlin oranssin t-paidan terassilla ja siitä päättelin että paikka on sittenkin auki. Terassilta oli upeat näköalat sinne suuntaan mistä olimme tulleet, aina Pic du Canigoulle asti. Istuimme siinä koko iltapäivän nauttien auringosta ja muutamasta oluesta. Oli mukava kun ei ollut enää kiire mihinkään, tiesin että ehtisin ajoissa perille vaikka istuisimme koko illan siinä.

Le Perthus

Oluella Tijlin kanssa

Ravintola meni kuitenkin kiinni kuuden maissa ja jouduimme poistumaan. Ravintolan vierellä oli piknik-alue, jolla sai telttailla. Siinä kuitenkin tuuli niin kylmästi, että ensimmäisenä oli kaivettava kaikki vaatteet repusta päälle. Katsoimme karttaa ja päätimme lähteä tutkimaan, josko edempänä olisi vähän suojaisampi leiripaikka. Polku nousi ensin korkeammalle ison antennin juureen, joka oikein vonkui tuulen voimasta. Kun laskeuduimme kukkulan toiselle puolelle, sieltä löytyi toinen piknik-alue pöytineen ja grillipaikkoineen. Tuuli oli kyllä ihan yhtä voimakas, sitä ei ilmeisesti pääsisi tänä iltana karkuun missään. Oli jo pimeää kun sain teltan pystyyn ja aloin kokkailemaan illallista pöydän ääressä. Siinä kokkaillessa huomasin otsalampun valossa kiiltävän silmäparin pimeydessä. Hetken tiirailun jälkeen tunnistin sen ketuksi. Repolainen oli selvästi oppinut, että ihmiset jättävät ruokaa jälkeensä, ehkä jotkut ovat jopa ruokkineet sitä. Yhtään ujostelematta se tuli parin metrin päähän odottelemaan, josko jotain putoaisi. Mitään ei pudonnut, pidin vielä huolen että en jättänyt mitään teltan ulkopuolelle. Eipä mennyt kauaakaan kun ketun nenä tunki teltan reunan alta nuuskimaan ruokasäkkiäni, jossa camember-juustoni kieltämättä haisi varmaan kilometrin päähän. Ajoin ketun pois ja pakkasin kaiken ruoan vielä reppuun, varmuuden vuoksi. Tosin tuuli on niin kova, että en tiedä tuleeko tänä yönä uni ollenkaan.

Viimeinen ilta polulla oli kaunis, mutta tosi tuulinen

Auringonlasku Pic Neulosin huipulla

Utelias (ja/tai nälkäinen) kettu