Haastavaa vaellusmaastoa
PV 11: Lac Peyreget - Refuge de Larribet 18 km
Tämä päivä meni kyllä kärkisijoille elämäni haastavimpien vaellusmaastojen sarjassa. Kävelin 10 tuntia enkä edennyt kuin 18 kilometriä. Korkeuseroa tuli sitten senkin edestä. Aamu oli lähes kirkas, vain muutamia yksittäisiä pilvenhattaroita siellä täällä. Illan sumussa en ollut nähnyt maisemaa kunnolla, nyt sain vihdoin ihailla upeaa Pic du Midi D’Ossauta (2800m), joka kohosi aivan leiripaikan vieressä. Max oli myös valmis lähtöön samaan aikaan kuin minäkin, joten lähdimme yhdessä nousemaan 300 m ylempänä olevaan Col Peyregetiin.
Aamulla maisematkin näkyivät hienosti. Vuori kuvassa on Pic du Midi d’Ossau
Lac Peyreget
Max solassa
Aurinko odotti solan toisella puolella ja saimme heittää pitkähihaiset pois. Solasta oli saman verran laskeutumista Refuge de Pombielle. Siinä kohtaa sanoimme heipat, Max lähti eri suuntaan kuin minä. Laskeuduin Pombien majalta edelleen Ranskan ja Espanjan rajan ylittävälle tielle, joka oli noin 1400 metrissä. Polku oli helppoa ja nopeaa kävellä, vielä vähän aikaa. Tien poskessa pidin pienen tauon, parkkipaikalla baskeripäinen mies kävi kysymässä haluanko ostaa juustoa. Minulla oli vielä Maxin antamaa juustoa, joten jätin ostamatta.
Refuge de Pombie
Tänään on lauantai ja porukkaa näköjään paljon liikkeellä, tien varsi oli täynnä autoja. Laitoin äänikirjan soimaan ja lähdin nousemaan kohti Col d’Arriousia (2259m), josta polku haarautuu kahteen eri suuntaan. Puolessa välissä mäkeä pidin lounastauon ja kuivattelin yön jäljiltä märkää telttaa. Mäkeä ylös puuskuttaessa vastaan tuli vaeltaja joka ei sanonutkaan ”Hola” tai ”Bon Jour”, vaan ”Hello”. Pitkäpartaisella kaverilla oli vain Salomonin juoksureppu, ja hän tunnisti minut heti HRP:n kävelijäksi. Hän itse oli britti ja samalla taipaleella, suunta vain eri. Hauskaa miten ”saman lajin” edustajat on helppo tunnistaa ihan vaan olemuksesta, pukeutumisesta tai varusteista. Lyhyen juttutuokion päätteeksi toivotimme yhtä aikaa ”Happy trails!” ja jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntaamme.
Solan päällä piti päättää meneekö helppoa vai vaikeampaa reittiä seuraavalle majalle, valitsin tietenkin sen vaikeamman. Passage d’Orteig on pätkä polkua, jossa se kulkee hyvin kapealla kielekkeellä korkealla jyrkänteellä, mutta seinään on sentään pultattu kaapeli mistä voi pitää kiinni. Hankala osuus oli vain noin 100 metriä pitkä ja pian sen jälkeen saavuin Refuge d’Arremoulitille. Tämä maja oli rakennettu aivan tajuttoman kauniiseen paikkaan, syvän sinisten vuoristojärvien ja vuorten väliin. Vesi järvissä oli niin upean kirkasta, ettei sellaista ole monessa paikassa. Olin ajatellut syöväni majalla jotain, mutta keittiö olikin sillä hetkellä kiinni ja aukeaisi vasta reilun tunnin kuluttua. En halunnut jäädä niin pitkäksi aikaa odottamaan, joten pienen tauon jälkeen heitin repun selkään ja lähdin taas kohti seuraavaa solaa.
Passage d’Orteig
Col du Palasiin (2517m) ei ollut ollenkaan polkua, vaan reitti piti löytää itse kivikon halki. Sinne tänne oli reitin merkiksi kasattu kiviä, mutta etsipä isosta kivikasasta pieniä kivikasoja, ei niin helppoa. Eikä sillä ollut väliäkään, kunhan suunta oli ylöspäin niin kaikki hyvin. Solan päällä en meinannut löytää sieltä eteenpäin jatkuvaa reittiä vaan harhailin kivikossa jonkun aikaa, ennen kuin vain päätin lähteä suurinpiirtein oikeaan suuntaan. Solasta piti siirtyä korkeuskäyriä seuraten seuraavaan solaan, ja siinä matkan varrella löysin jonkunlaisia reittimerkkejäkin. Seuraava sola, Port du Lavedan (2615m) olikin tosissaan kuin portti toiseen maailmaan. Se oli kapea aukko vuorenseinämässä, jota pitkin piti kiivetä ylös. Tämä vaati jo vähän kiipeilyliikkeitä ja jyrkimmässä kohdassa jouduin yrittämään parikin kertaa ennen kuin löysin oikean reitin.
Nousu Col du Palasiin oli “kivinen tie”
Port du Larribet. Siitä vaan ylös.
Toisella puolella aukeni taas upea näkymä alas uusille sinisille vuoristojärville ja varjoisilla vuorenseinämillä oli vielä lumenrippeitäkin. Kivikkoinen reitti jatkui vielä pari tuntia alas Refuge de Larribetille. Maja tuntui olevan täynnä porukkaa, join yhden kylmän oluen terassilla ja vetäydyin kauemmas pystyttämään telttaani. Nousua ja laskua tuli molempia tänään lähemmäs 2000 metriä. Kivikkoisen maaston vaatima herpaantumaton keskittyminen vei mehut. Olen ihan poikki!
Blondille blonde