Whanganui

Olin odottanut tätä kanoottiosuutta vaelluksen alusta asti. Koko ajan se oli tuntunut tosi kaukaiselta, yhtäkkiä olimmekin jo menossa joelle! Alkuperäisen Te Araroa-reitin mukaan meidän olisi pitänyt vielä kävellä Taumarunuista Tongariron kansallispuistoon ja sieltä joelle. Uuden suunnitelman mukaan lähdimmekin joelle suoraan Taumarunuista, joten yksi vaelluksen kohokohdista, Tongariro Crossing, jäisi välistä. Minua se ei haitannut, koska olen jo kävellyt sen pätkän kun olin Uudessa-Seelannissa viimeksi.

Meitä oli alunperin lähdössä melomaan viisi; Bill & Emily, saksalaiset Anna & Daniel, sekä minä. Viime hetkellä saimme kuitenkin taivuteltua Alaska-Johnin mukaan ja minäkin sain melontakaverin. Pidimme lepopäivän Taumarunuissa ja täydensimme ruokavarastot seuraavaa seitsemää päivää varten. Kerrankin meidän ei tarvitsisi kantaa ruokia, joten mukaan lähti paljon sellaisia herkkuja mitä ei vaeltaessa viitsi raahata.

TAUMANURUI-POUKARIA, 36 KM

Whanganui River Canoesin omistaja Ben haki meidät Taumarunuin leirintäalueelta aamulla ja vei lähtöpaikkaan joen varrelle. Meille oli kolme "inkkarikanoottia", yksi iso ja yksi pieni tynnyri tavaroille per henkilö, pelastusliivit ja kartat. Ben kävi läpi ohjeet joelle ja melomiseen, briiffaus ei kyllä mielestäni ollut kummoinen, kun ajattelee että meidät oltiin päästämässä joelle keskenämme viikoksi! Kaikki meistä oli kuitenkin melonut aikaisemmin, joten harjoittelua ei tarvittu, vaan lähdimme saman tien matkaan. Ensimmäiselle päivälle sattui upea aurinkoinen keli, ei kuitenkaan ollut yhtään liian kuuma.

Matkalla oli paljon pieniä koskia, Benin mukaan kaikki kosket ovat helppoja ykkösluokan koskia tällä joella. Ihan riittävästi jännitystä niissä kuitenkin oli, minä istuin edessä ja meloin, John ohjasi takana. Joissakin sai ihan kunnon vauhdit ja pärskeet niin että ainakin minä etupenkkiläisenä olin ihan märkä.

Ei mennyt kauaa kun huomasin edessäpäin keskellä jokea jotain. Ihan kuin joku olisi seisonut siellä. Kaksi israelilaista poikaa oli vuokrannut kanootin päiväksi ja onnistunut menemään sillä kiville niin että nyt vesi painoi kanoottia kiviä vasten, se oli kumollaan, täynnä vettä, eikä liikkunut mihinkään. John kahlasi poikien avuksi, mutta edes kolmen miehen voimat eivät riittäneet liikuttamaan veden täyttämää kanoottia mihinkään. Puhelimet ei tietenkään toimineet jokilaaksossa, mutta onneksi Johnilla oli mukana Delormen Reach satelliittipaikannin, jolla voi myös lähettää viestejä. Lähetimme avunpyyntöviestin kanoottifirmaan, toivotimme pojille onnea ja jätimme heidät joen penkalle odottamaan apua. Kanoottifirmasta tuli myöhemmin vastaus, että pojat ja kanootti oli pelastettu ehjänä takaisin Taumarunuihin.

Koska meloimme Whanganuin kansallispuistossa, meidän oli pitänyt varata leirintäalueet etukäteen. Leirintäalueilla on piknikpöydät, pieni keittokatos, juomavettä ja wc:t. Tästä lystistä pitää maksaa 20$/yö/hlö. Olisimme kansallispuiston alueella neljä yötä, puiston ulkopuolella saa sitten leiriytyä minne vaan, kunhan ei ole yksityisten maita. Ensimmäisenä iltana leiriydyimme Poukaria campiin, jossa ei ihme kyllä ollut ketään muita kuin me kuusi.

Pakkailua

Lounastauko

Pelastusoperaatio

Poukaria camp

POUKARIA-MANGAPAPA, 32 KM

Jossain vaiheessa yöllä havahduin siihen että joku rapisteli teltan ympärillä ja yhtäkkiä alkoi nykimään teltan reunaa. Sytytin otsalamppuun valon ja ravistelin telttaa, nykiminen loppui. Vielä jonkun aikaa se jokin tutki telttani ympäristöä ja yrittipä vielä uudestaan nykiä telttakangasta, mutta luovutti sitten ja siirtyi ilmeisesti seuraavalle teltalle. Hetken päästä kuului kiljaisu, Anna oli lähtenyt käymään huussissa ja matkalla törmännyt tähän öiseen kuljeskelijaan. Se oli ilmeisesti opossumi.

Säätiedotus oli luvannut tälle päivälle sadetta, se alkoi jo aikaisin aamulla. Nousin seitsemän aikaan syömään aamupalaa, onneksi leirissä oli keittokatos jossa oli pöytä. Muutkin kömpivät pikkuhiljaa teltoistaan ja totesimme että voisimme hyvin odottaa sateen loppumista vaikka iltapäivään. Seuraavaan leiriin, Whakahoroon, olisi vain neljän tunnin matka. Istuimme ruokapöydän ääressä monta tuntia, join pari kuppia kahvia ja söin toisenkin aamupalan. Sade hellitti välillä vain kiihtyäkseen taas hetken päästä. Yhdentoista maissa emme enää jaksaneet odottaa, vaan pakkasimme kanootit ja työnsimme ne vesille. Tänään ei ollut ihan yhtä tiuhaan koskia kuin edellisenä päivänä. Sade ei juuri haitannut menoa, oli kuitenkin lämmin. Meille oli kerrottu, että Whakahorossa olisi myös kahvila, joten senkin vuoksi olimme aika innoissaan menossa sinne. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti myös majoittua Whakahoron leiriin, mutta pidimme mahdollisuutena jatkaa vielä seuraavaan paikkaan, jos sää paranee.

Kolmen tunnin sateessa melomisen jälkeen sää alkoi muuttua parempaan päin, juuri sopivasti kun saavuimme Whakahoron leiriin. Suurin odotuksin astuimme kahvilaan, joka oli aivan leirin vieressä. Ainakin sieltä sai leipiä, sekä seinällä olevan taulun mukaan myös keittoa. Valitettavasti meille kerrottiin ettei juuri tänään ole keittoa saatavilla, joten leivillä mennään. Tilasin lämpimän kinkku-ananasleivän ja ostin limpparin. Kahvilassa oli myös muita vanhoja tuttuja! Calvin, kenen kanssa käveltiin koko vaelluksen ensimmäiset 6 päivää. Erin, Ned, sekä Frits, jotka olin nähnyt viimeksi ties kuinka kauan sitten. He olivat kaikki tulleet Whakahoroon Tongariron kansallispuistosta ja olivat lähdössä joelle seuraavana aamuna.

Leivissä kesti ihan älyttömän kauan, eivätkä ne edes olleet kummoisia. Mutta nälkä ja jano lähti. Aurinko oli alkanut kurkistella pilvien takaa, joten päätimme jatkaa vielä seuraavaan leiriin, Mangapapaan. Sinne olisi enää vajaan kahden tunnin melonta. Olimme leirissä juuri sopivasti kuuden maissa. Silloin on vielä hyvin aikaa pystyttää leiri ja kokkailla illallista. Aurinko laskee täällä noin puoli yhdeksältä, mutta kunnolla pimeää on vasta tuntia myöhemmin.

MANGAPAPA-MANGAWHAIITI, 36 KM

Aamu oli vielä vähän viileä, mutta kun aurinko alkoi paistaa leiriin, yöllä kostunut telttakin kuivui hetkessä ja sain heittää untuvatakin pois päältä. Yhdeksältä olimme jo kanooteissa ja matkalla kohti seuraavia koskia. Joki oli selkeästi leveämpi ja "rauhallisempi" kuin kahtena edellisenä päivänä, jolloin koskia oli vähän väliä.

Päivä oli todella upea, aurinko paistoi ja ympärillä kohosi korkeat viidakon peittämät seinät. Joen varrella näkee paljon lintuja, näimme jopa jonkunlaisen petolinnun, joka ihan rauhassa naposteli saalistaan rantakivikossa, eikä välittänyt meistä ollenkaan. Sähkönsinisiä kuningaskalastajia on paljon ja silloin tällöin villivuohet mutustivat ruohoa rantapenkereellä.

Välillä emme meloneet ollenkaan, vaan annoimme virran kuljettaa kanootteja eteenpäin. Kun tuli kuuma, nostin jalat kanootin reunojen yli viileään veteen. Lounastauon pidimme Ohauoran leirin rannassa. Juustosämpylää, juustoa ja chorizoa, herkullista! Olisin voinut syödä koko pussin sämpylöitä, mutta vielä on monta päivää jäljellä, joten oli pakko lopettaa yhteen.

Mangawhaiitin leiriin saavuimme viiden aikaan iltapäivällä. Leiri oli korkean törmän päällä, tynnyrien raahaaminen ylös oli hikinen homma. Koska oli niin kuuma, menimme uimaan heti kun teltat oli saatu pystyyn. Veden lämpötila on vähän niin kuin Suomessa järvivesi kesällä; alussa kirpaisee, mutta heti ei tarvitse nousta pois. Uidessa tulee aina nälkä, joten vaihdoin puhtaat vaatteet päälle ja laitoin keittimen pöhisemään. Ruokalistalla oli tietysti taas pastaa ja tonnikalaa. Jälkiruoaksi kuumaa kaakaota ja Billin tarjoama pala banaanikakkua. Kaikki olivat omissa teltoissaan jo ennen yhdeksää, tietämättä minkälainen hulabaloo leirissä alkaisi pimeän laskeuduttua.

Telttani eteisessä (ei siis teltan sisällä) inisi niin monta hyttystä, että laitoin korvatulpat korviin kun menin nukkumaan. En siis kuullut mitään kun opossumit mellastivat leirissä. Ne häiriköivät Johnin teltan ympärillä niin että hän joutui huutamaan niille, ne repivät auki roskapussin joka oli ripustettu noin kahden metrin korkeudelle puiseen tolppaan ja ilmeisesti protestina roskapussin sisällöstä, kakkivat keskelle ruokapöytää.

Katsastettiin yksi joen varrella oleva tupa. Hieno oli!

MANGAWHAIITI-NGAPORO, 32 KM

Kaikki tämä öinen mellastus selvisi minulle siis vasta aamulla. John oli nukkunut huonosti koska oli ilmeisesti pystyttänyt telttansa opossumien huudeille ja ne rapistelivat sen ympärillä koko yön. Roskat oli levitetty pitkin pihaa, eli näin meille selvisi, että opossumit osaavat myös kiivetä sileää tolppaa pitkin.

Aamu valkeni taas lupaavan hienona, kun aamu-usva haihtui, aurinko paistoi siniseltä taivaalta. Ensimmäiseen pysähdyspaikkaan, Mangapurua Landingiin, oli 9 km. Sieltä lähti parin kilometrin pituinen polku "Bridge to nowhere", eli sillalle joka ei johda mihinkään. 1920-luvulla Mangapurua joen laaksoon muutti noin 40 perhettä, joille annettiin sieltä maita ja luvattiin rakentaa tie. Perheet raivasivat maata ja rakensivat itse talonsa todella vaikeakulkuiseen maastoon, mutta tietä ei vaan kuulunut. Tietä odotellessa he kuitenkin rakensivat sillan Mangapurua-joen ylitse. Lopulta viimeisetkin perheet luovuttivat, kun mitään edistystä ei teiden suhteen tapahtunut, viimeiset perheet muuttivat pois laaksosta 1942. Nyt siellä on siis silta, keskellä ei mitään, joka ei johda mihinkään.

Meillä oli hyvä ajoitus, sillalla eikä matkalla sinne ollut ketään, saimme ihan rauhassa katsella maisemia ja ottaa valokuvia. Kun palasimme takaisin joen rantaan, sinne oli saapunut useampi kanootti, sekä pikavene täynnä turisteja. Äkkiä kanootit irti laiturista ja karkuun ihmispaljoutta. Tähän asti olimme saaneet pitää joen täysin itsellämme. Olimme jo useampaan otteeseen ihmetelleet, miten leiripaikoilla ei ollut yhtenäkään iltana ketään muita. Ei tarvinnut jonotella vessaan tai vesipisteelle ja saimme istua rauhassa omalla porukalla pöydän ääressä koko illan jutellen ja illallista syöden. Tästä eteenpäin joella tulisi kuitenkin olemaan enemmän porukkaa, seuraava yöpaikka olisi viimeinen Whanganuin kansallispuiston alueella.

Puolentoista tunnin melonnan päästä Mangapuruasta oli Bridge to Nowhere Lodge, jossa oli kuulemma myös baari. Suurin odotuksin karautimme paikalle ja pettymys oli suuri kun selvisi, että tarjolla on kyllä kylmiä juomia, mutta ei mitään ruokaan viittaavaa. Ostimme koko porukalle inkiväärioluet, joimme ne terassilla ja lähdimme etsimään paikkaa jossa voisimme syödä lounasta. Sopiva ranta löytyi onneksi ihan vierestä. Vesistöjen lähellä oleskelussa on se huono puoli, että siellä elää myös pieni mäkäräisen kaltainen hyönteinen, "sand fly". En tiedä onko tälle viheliäiselle elukalle suomenkielistä nimeä, mutta niitä on paljon, ne purevat ja puremat kutiavat ihan kamalasti. Emme siis viitsineet jäädä istumaan rannalle pitemmäksi aikaa, vaan jatkoimme matkaa vielä reilut kaksi tuntia leiripaikkaan Ngaporoon. Siellä meitä odotti aivan ihana leiri joen penkalla, ei onneksi niin korkealla kuin edellinen, mutta niin että jokaisen telttapaikalta oli upeat näkymät joelle ja aurinko paistoi leiriin ihan viimeiseen asti. Jälleen kerran olimme ainoat leirissä, vaikka joella piti olla paljon porukkaa samaan aikaan. Illallispöydästä saimme seurata jännitysnäytelmää, kun vastakkaisella todella jyrkällä joen törmällä seikkaili kaksi nuorta villivuohta aivan liian lähellä reunaa. Keskiviikkoillan Avara Luonto.

Bridge to nowhere

Ngaporo camp

NGAPORO-FLYING FOX, 40 KM

Jostain syystä olin aina ensimmäinen ylhäällä joka aamu. Olin jo keittänyt kahvit siinä vaiheessa kun muut vasta kömpivät teltoistaan. Kanootit polkaistiin liikkeelle yleensä viimeistään yhdeksän aikaan. Sää oli tänään vähän viileämpi, aurinko oli osittain pilvessä, mutta sadepilviä ei kuitenkaan näkynyt missään. Vajaan kahden tunnin melonnan jälkeen saavuimme Pipirikiin, johon loppuu kansallispuiston alue. Sinne myös suurin osa päättää melontaretkensä. Pysähdyimme hetkeksi jaloittelemaan ja kuivattelemaan vaatteita. Juuri ennen Pipirikiä oli ollut muutama isompi koski, joista selvisimme kyllä kaatumatta, mutta emme kuivana.

Maisema muuttui selvästi kun poistuimme kansallispuiston alueelta, rannoilla oli enemmän taloja ja laitumia, eikä nyt vähän leveämpi joki kulkenut enää niin syvässä kanjonissa. Kansallispuistossa ei saa majoittua kuin siihen tarkoitetuilla leirintäalueilla, mutta nyt saisimme telttailla missä vain, kunhan emme ole yksityisen omistajan mailla. Tiesimme että jos jaksaisimme meloa noin 40 km, voisimme yöpyä Flying Foxissa, joka tarjoaa telttapaikkoja ja mökkimajoitusta. John ei ollut sittenkään ostanut tarpeeksi ruokaa reissulle, joten häntä varsinkin kiinnosti ruokatäydennys, jonka piti olla mahdollista Flying Foxissa.

Koroniti-nimisen kylän kohdalla aloimme etsiä jonkinlaista kylttiä vastarannalta ja sieltähän se löytyi. Samalla selvisi myös, mistä paikan nimi tulee. Flying Foxiin ei mene ollenkaan tietä, vaan sinne pääsee ainoastaan joelta, tai joen ylitse kaapelia pitkin hinattavalla kopilla (flying fox=köysirata). Pihamaalta löysimme Janen ja Kelleyn, jotka omistavat paikan. 15 dollarilla per henkilö saisimme telttailla pihalla, pääsisimme kuumaan suihkuun, voisimme käyttää wifiä ja keittiön jääkaappi oli tosiaan täynnä ruokaa, jota voi ostaa. Kuuma suihku tuntui taivaalliselta, vaikka meloessa ei niin hikoilekaan kuin kävellessä.

Istuimme illan kauniissa puutarhassa korttia pelaten ja herkutellen jääkaapin antimilla. Sieltä löytyi esimerkiksi itsetehtyä kiivijäätelöä! Jos olisimme tarvinneet leipää seuraavalle päivälle, Jane olisi leiponut sitä. Pihalla juoksenteli kymmenisen kanaa, joten tuoreita muniakin oli tarjolla. Mökkimajoituskin näytti mukavalta ja persoonalliselta, tänne olisi voinut helposti jäädä pitemmäksikin aikaa.

Flying Foxin leirikeittiö

Flying Foxin ihana viidakkosuihku

FLYING FOX-HIPANGO PARK, 33 KM

Yöllä alkoi sataa vettä, mutta se loppui juuri ennen seitsemää, kun oli tarkoitus herätä. Saimme aloittaa melomisen auringonpaisteessa, sade alkoi uudelleen vasta reilun tunnin päästä. Sitten satoikin ihan koko päivän, välillä enemmän, välillä vähemmän. Sade ei sinänsä haitannut menoa ollenkaan, mutta välillä oli kova vastatuuli, joka hidasti etenemistä melkoisesti. Muuten oli ihan lämmin, jalat vaan vähän paleli shortseissa, koska en halunnut kastella ainoita pitkiä housujani. En oikeastaan huomannut kylmää ennen kuin nousin kanootista päästyämme perille, jalkani olivat niin "jäässä" että hyvä kun pystyin kävelemään. Lämmin tuli kuitenkin äkkiä kun lähdin kantamaan varustetynnyreitäni leiriin, jonne oli noin 300 m ylämäkeen. Leirissä oli iso ruokailukatos, jossa oli useampi ruokapöytä. Neljä ulkohuussia, useampi tulipaikka ja iso tasainen nurmialue teltoille. Vaihdoin kuivat vaatteet päälle ja keitin kupin kuumaa kaakaota, enää ei palellut yhtään. Levittäydyimme tavaroinemme isoon katokseen, kuvitellen että olisimme ainoat tässäkin leiripaikassa. Olimme väärässä.

Pari tuntia meidän jälkeen paikalle alkoi valua lisää porukkaa. 16 hengen ryhmä, jonka olimme itseasiassa nähneet Whakahorossa, eli suurin osa oli tuttuja TA-vaeltajia. John oli juuri mennyt päiväunille telttaansa, jonka oli pystyttänyt ihan katoksen viereen. Voitte kuvitella että näin isosta porukasta lähtee aika paljon meteliä, hetken päästä John kömpi teltastaan kuin talviunilta herätetty karhu ja siirsi leirinsä kauemmas. Koko illan satoi vettä, onneksi katos oli iso ja mahduimme kaikki sinne syömään ja sateelta suojaan. Vaikka kaikki toisessa ryhmässä olivat tosi mukavia, olin erittäin iloinen siitä, että meillä oli vain pieni porukka ja saimme olla keskenämme kaikissa muissa leiripaikoissa. Tunnelma on jotenkin niin rauhaton kun on niin paljon ihmisiä, aikaisemmat illat olivat ihanan hiljaisia ja seesteisiä. Vetäydyin telttaani jo kahdeksan maissa, pistin korvatulpat korviin ja hiljaisuus laskeutui omaan pikku makuuhuoneeseeni.

Ruuhkaa Hipango Parkissa

HIPANGO PARK-WHANGANUI, 20 KM

Viimeiselle osuudelle oli otettava huomioon lasku- ja nousuvesi, koska lähestyimme merta ja meriveden liikkeet vaikuttavat yllättävän pitkälle jokeen. Iso ryhmä oli jostain päätellyt, että heidän pitää lähteä seitsemältä aamulla, vaikka meidän kaikkien vuorovesisovellukset sanoivat että vesi on korkeimmillaan 8.35 ja lähtee luonnollisesti laskemaan vasta sen jälkeen. Mutta parempi näin, päästäisimme ison porukan alta pois ja saisimme sitten itse syödä aamupalan rauhassa ja pakata kanootit ilman pahempaa ruuhkaa laiturilla.

Aamulla satoi vielä kaatamalla kun nousimme ylös, istuimme katoksessa ja katselimme aamupalaa syödessä kuinka aurinko alkoi pikkuhiljaa paistaa ja muodosti upean sateenkaaren. Kun kamat oli pakattu, sadekin oli hiipunut ja pääsimme aloittamaan viimeisen melontamatkan kuivana. Alkumatka meni oikein mukavasti, oli tyyntä ja etenimme hyvää vauhtia. Noin kymmenen kilometriä ennen määränpäätä alkoi tuuli. Voimakas vastatuuli teki melomisesta tosi työlästä ja nosti aallokkoa joka hidasti vielä entisestään. Meloin niin kovaa kuin ikinä pystyin, silti tuntui ettemme päässeet mihinkään. Juuri kun oikeasti alkoi todella ottamaan päähän koko touhu, näin Whanganuin Holiday Parkin kyltin joen rannalla. Sinne päättyi meidän jokiseikkailumme, seitsemän päivää kanootissa viiden ihmisen kanssa, joita en lähtiessä juuri tuntenut. Matkalla oli kuitenkin hyvin aikaa jutella kaikista maailman asioista ja tutustua. Anna ja Daniel olivat molemmat saksalaisia insinööriopiskelijoita, jotka olivat pitämässä välivuotta opinnoista, heillä on vielä vuosi koulua jäljellä. Ja he eivät ole pariskunta, kuten ensin kuvittelimme. Bill on avaruusinsinööri, eli hän suunnittelee ja rakentaa mm satelliitteja, hänen tyttöystävänsä Emily on myöskin insinööri, joka työskentelee ydinsukellusveneiden parissa. Molemmat ovat kotoisin Coloradosta. John on alun perin Chicagosta, mutta asunut viimeiset 20 vuotta Fairbanksissä, Alaskassa ja työskenteli huoltomiehenä isossa matkailualan yrityksessä. Mielenkiintoinen sekoitus erilaisia ihmisiä.

Leirintäalueella teimme nopeasti suunnitelman loppupäivälle, olihan sentään jouluaatto! Majoituimme neljän hengen mökkiin, suihku, pyykit ja kaupungille. Leirintäalue oli 7 km Whanganuin keskustasta, mutta sen ystävällinen henkilökunta ajoi meidät minibussilla kaupunkiin ja lupasi hakea poiskin, kunhan tulemme ennen kahdeksaa. Uusi Star Wars oli tullut täälläkin elokuvateattereihin, kävimme ostamassa liput viiden näytökseen ja lähdimme etsimään ruokaa. Heti teatterin naapurista löytyi lupaavan näköinen Fish and chips-ravintola, joten sinne! Ei ihan perinteinen jouluateria, mutta todella hyvää ja täyttävää kuitenkin! Elokuvakin oli ihan hyvä, tykkäsin, vaikken olekaan Star Wars-fani. Ehdimme vielä ruokakauppaankin ennen kuin kyyti tuli hakemaan meidät takaisin, seuraavana päivänä mikään ei olisi auki. Anna, Daniel ja John palaisivat takaisin Taumarunuihin kävelemään puuttuvan pätkän, Bill & Emily jatkaisivat matkaa. Minun piti päättää mitä teen, olisin halunnut korvata väliin jääneen osuuden joko kiipeämällä Ruapehu-tulivuorelle tai kiertämällä sen ympäri menevän vaellusreitin, mutta sääennuste lupasi sille alueelle huonoa säätä joten parempi vain jatkaa matkaa.

Vihdoin perillä! Pojat testaa leirintäalueen trampoliinia.

Jouluateriaksi Fish’n Chipsiä