1000 kilometriä takana!
PÄIVÄ 40, WAITOMO-922 KM, 26 KM
Tämä oli jotenkin sellainen päivä, että ärräpäitä lensi useampaan otteeseen. Onneksi kävelin yksin niin kukaan ei joutunut kuuntelemaan. Moni asia meni päin prinkkalaa, ihan säästä lähtien. Vuoronperään tuli vettä ihan kaatamalla, hetken päästä aurinko paistoi kuumasti. Sään mukaan pukeutuminen on tässä maassa ihan mahdotonta, koska se vaihtuu niin usein. Vesisade oli kastellut laitumet märäksi, eikä tarvinnut kävellä kuin yhden pellon poikki niin kengät lainehti jo. Seuraavaksi piti kävellä pusikon läpi, jossa kasvoi katajan tyyppistä puuta (englanniksi gorse) vähän turhan tiheään. Siitä läpi puskiessa oksat raapivat ja repivät joka paikkaa. Pusikon jälkeen tuli mutainen ja liukas alamäki, jossa oli lähes mahdotonta pysyä pystyssä. Päivän kohokohta oli sähköisku karja-aitaa ylittäessä ja sen johdosta putoaminen kuralammikkoon. Waitomosta seuraavaan kylään, Te Kuitiin oli vain 17 km, mutta siihen meni kuusi tuntia. Te Kuitissa raahauduin kuraisena ja nälkäisenä ruokakauppaan, oli ostettava ruokaa seuraavalle kuudelle päivälle. Lähdin kaupasta mukanani kolme kassillista ostoksia ja ihmettelin, että mihinkäs nämä kaikki laitetaan? Istuin nurmikolle syömään lounasta ja järjestelemään ruokia. Kun menee nälkäisenä kauppaan ja tekee mieli kaikkea, lounas näyttää tältä; pekoni-juustoskonssi, laatikko kirsikkatomaatteja, jogurttia, vihersmoothie, banaani ja kuppi kahvia. Jeff ehti myös tulla paikalle ennen kuin olin saanut ruoat lajiteltua ja pakattua reppuun. Kun oli purkanut kaiken pois pakkauksista ja pahvilaatikoista, ei sitä ruokaa niin paljon ollutkaan ja kaikki mahtui ihan hyvin kyytiin.
Te Kuitista alkoi reitti joka seuraa Mangaokewa-jokea seuraavat 20 kilometriä. Joen varrella olisi useampi mahdollinen leiripaikka, päätin kävellä niin pitkälle kuin ehdin ennen pimeää. Kuten aina, reitti alkoi mukavana leveänä polkuna jota on helppo kävellä, noin viisi kilometriä myöhemmin se muutti luonnettaan ja jatkui mutaisena ja vaikeana. Viistossa rinteessä kulkeva kulkeva kurainen polku ei ole kovin kiva kävellä, jokainen askel piti ottaa todella varovasti, ettei jalat lähde alta. Itseasiassa ne lähti yhdessä vaiheessa alta, ja tarrasin hädissäni kiinni maassa kasvaviin ruohoihin, joista sain tietenkin haavoja käsiin. En kuitenkaan valunut rinnettä alemmas. Jokimaisema oli kuitenkin erittäin kaunis, välillä oli pakko pysähtyä ihailemaan viidakkoa ja sen läpi virtaavaa vettä.
Puoli kahdeksan aikaan illalla tulin leiripaikalle, jossa oli jopa nuotiopaikka ja piknikpöytä. Lisäksi siinä oli ranta, josta pystyisi pulahtamaan jokeen, joten heitin ensimmäisenä vaatteet pois ja kävin uimassa. Vesi oli lämpimämpää kuin olin odottanut, sieltä ei tarvinnutkaan nousta heti pois. On niin paljon mukavampi vaihtaa puhtaat vaatteet päälle kun on saanut edes vähän peseytyä. Seuraavaksi teltta pystyyn ja illallinen porisemaan. Olin Jeffin suosittelun johdosta ostanut uutta pastaa, jota ei tarvitse kuin lämmittää. Paahdettu valkosipuli- ja kurpitsatortellinit maistuikin tosi hyvälle, mutta kuten aina kaikki vähänkään "tuore" ruoka, paketti on aika painava. Juuri kun ahmin pastaani, John ilmestyi pusikosta. Mahtavaa, minun ei tarvitsekaan olla täällä yksin! John on aina hyväntuulinen, hyräilee itsekseen ja tuntuu olevan onnellinen kaikesta mitä tapahtuu. Nyt John oli onnellinen ruokatäydennyksestään ja esitteli mitä kaikkea oli ostanut, kuten parsakaalia ja kokonaisen kurkun. Hän oli jättänyt (tarkoituksella) keittimen pois Aucklandissa ja söi siis vain sellaista ruokaa mitä ei tarvinnut valmistaa.
Tiesimme että Jeff ja Emily & Bill (USA) olivat takanamme polulla, mutta koska oli jo melkein pimeää, arvelimme että he ovat leiriytyneet jonnekin aikaisemmin. Juuri kun olin tämän sanonut ääneen, Emily ja Bill kävelivät paikalle. Joen varteen mahtui juuri sopivasti kolme telttaa, pian teltoissa tuhisi neljä väsynyttä vaeltajaa, nähden unta seuraavan päivän seikkailuista.
PÄIVÄ 41, 922 KM- PUREORA 966 KM, 44 KM
On aika ihmeellistä, mihin oma keho pystyy kun sitä vähän kouluttaa. Aikaisemmin sanoin että alle 30 kilometriä on minulle sopiva päivämatka. Näköjään tähän päivittäiseen kävelyyn tottuu ja nyt 35 kilometriäkään ei enää tunnu pahalta. Aamulla kun lähdin leiristä noin kahdeksan aikaan, tiesin, että seuraava virallinen leiripaikka on vasta 46 kilometrin päässä. Siitä 12 km oli vielä sitä samaa joenvarsipolkua kuin eilen, loput tietä. En uskonut pääseväni leiripaikkaan asti, kävelisin niin pitkälle kuin pystyn, katson sitten missä yöni vietän.
Joenvarsi oli jälleen hidasta kuljettavaa, viistoa ruohikkoista rinnettä, jossa kengät kastuivat hetkessä. Johan ne ehti yön aikana kuivaa. Noin kahdeksan kilometrin jälkeen polku muuttui onneksi pieneksi metsätieksi, näiden vaikeiden polkujen jälkeen sitä on kiitollinen joka ikisestä metristä, jonka voi kävellä normaalisti ja ilman taistelua pystyssä pysymisestä. Laidunmaat alkoivat heti kun tiekin alkoi ja jatkuivat ihan koko matkan Pureoraan asti. Lampaita, lehmiä, vuohia, lisää lehmiä, erilaisia lehmiä. Onneksi suurin osa matkasta oli hiekkatietä eikä asfalttia, kova alusta ei tee hyvää jaloille. Kävelen tiellä noin 5 km tunnissa, joten päätin pitää tasaisen tahdin ja pienen tauon aina tunnin välein. Näin olisin perillä Pureorassa puoli yhdeksältä illalla. Pari tuntia ennen Pureoraa auto pysähtyi viereeni ja maorimies ratin takana kysyi tarvitsenko kyytiä. Miehellä oli niin hienot maoritatuoinnit kasvoissa, että melkein olisin mielenkiinnosta halunnut hypätä kyytiin, mutta kieltäydyin kuitenkin. Kello taisi olla jo puoli kahdeksan kun toinen auto pysähtyi ja vanhempi pariskunta kyseli onko kaikki hyvin. Tajusin heti, että he olivat juuri ajaneet ohitseni ja kääntyneet takaisin ihan vain varmistaakseen että olen kunnossa. Mieltä lämmittää tällainen ystävällisyys ja huolenpito. Tiesin että pääsen perille ilman kyytiäkin, eli en hypännyt tähänkään autoon. Tiedätte varmasti miten ne viimeiset kilometrit on aina vaikeimmat, niin myös tänään. Kun matkaa leirintäalueelle oli enää 3 km, alkoi sataa.
Olin kävellyt jo 44 kilometriä ja aloin olla väsynyt sekä nälkäinen. Huomasin tieltä kääntyvän pienen metsätien, lähdin katsomaan jos siellä olisi paikka mihin voisi leiriytyä. Metsätie ei johtanut mihinkään ja siltä kääntyi sivuun vielä pienempi ruohikkoinen tie, jolla ei varmasti ollut kukaan käynyt aikoihin. Tein siis elämästäni helpompaa ja jätin tänään ne viimeiset kilometrit kulkematta. Ehdin laittaa leirini pystyyn ja paeta telttaan ennen kuin alkoi sataa kunnolla. Ihme kyllä jalkani olivat vielä ihan kunnossa näinkin pitkän matkan jälkeen. Taputin itseäni olkapäälle, söin illallisen ja pistin pään tyynyyn.
PÄIVÄ 42, PUREORA-BOG INN HUT, 20 KM
Aamulla heräsin linnunlauluun ja telttakankaan läpi näin, että aurinko paistoi. Istuin makuupussissa ja keitin kupin kahvia myslin kanssa. Makuupussin jalkopää oli vähän kastunut teltan sisään kertyneestä kosteudesta ja nyt siitä nousi höyryä kun auringonsäteet lämmittivät sitä. Yö oli ollut aika viileä, olen yleensä käyttänyt makuupussia vain peittona, mutta viime yönä jouduin menemään ihan kunnolla pussiin ja vetämään vetoketjun kiinni. Salaisesta leiripaikastani oli vain kolme kilometriä seuraavan metsäpolun alkuun. Timber Trail oli myös maastopyöräreitti, joten se oli mukavaa leveää polkua helpossa maastossa. Tämäkin metsä oli aivan ihana linnunlauluineen ja sammaleisine puineen, välillä oli pysähdyttävä kuuntelemaan, ihmettelemään ja tutkimaan jotain tarkemmin. Edessä oli nousu Mount Pureoralle (1165m), mutta se olisi todennäköisesti melko helppo, vuori ei näyttänyt kovin jyrkältä ja reitin lähtöpisteestä nousua oli vain noin 600 metriä.
Maastopyöräreitti ei sentään mennyt ihan huipulle asti, vaan kiersi vuoren hieman alempaa, huipulle menevä polku oli silti ihan mukava eikä siellä ollut juuri mutaakaan. Pitkästä aikaa oli hyvä tuuri sään suhteen ja huipulta oli upeat näkymät Taupo-järvelle asti. Tuuli oli kuitenkin niin kova, etten viitsinyt jäädä istumaan ja ihailemaan näkymiä pitemmäksi aikaa. Otin pari kuvaa ja lähdin jatkamaan polkua alaspäin. Hetken päästä polku ja maastopyöräreitti yhdistyivät taas ja ai että kun oli mukavaa ja helppoa kävellä. Edellinen päivä oli niin pitkä, että tänään kävelisin vain Bog Inn-majalle ja olisin siellä yötä. Kilometrejä tulisi vain 20, hyvä välillä pitää lyhyempi päivä ja antaa jaloille vähän lepoa.
Kun pääsin majalle noin kolmen aikaan iltapäivällä, siellä oli nuori saksalainen pariskunta. Anna ja Daniel olivat myös TA-vaeltajia, enkä ollut nähnyt heitä aikaisemmin. Bog Inn oli aivan ihana pikku maja, vain neljä punkkaa, ruokapöytä ja penkit sekä kamiina. Matkalla vuorelle olin ohittanut japanilaisen naisen, joten tiesin että ainakin hän olisi vielä tulossa tänne. En ollut syönyt vielä lounastakaan joten olin nälkäinen, istuin majan pihalla olevan pöydän ääreen ja söin päivittäisen tonnikalawrappini. Keitinpä oikein kahvit kyytipojaksi, mukavaa kun ei tarvinnut enää lähteä mihinkään.
Japanilainen Yoko saapui paikalle joitakin tunteja myöhemmin, ilta meni mukavasti blogia kirjoitellessa ja muiden kanssa rupatellessa. Yritimme vuoronperään tehdä tulia kamiinaan, mutta puut olivat niin märkiä, ettei kukaan onnistunut. Yöstä tulisi taas kylmä, mutta ainakin olisimme sisällä!
Seitsemältä illalla saimme mökkiin vielä lisää porukkaa, kun kaksi Wellingtonilaista miestä ilmestyi metsästä. He saivat kunnian nukkua lattialla. Koko illan olin odottanut että John, Emily ja Bill olisivat saapuneet majalle, en tiennyt yhtään missä he olivat.
PÄIVÄ 43, BOG INN HUT-WAIHAHA HUT, 18 KM
Kaikki kuusi majassa majoittunutta olivat lähdössä samaan suuntaan, Waihahan majalle. Sinne oli matkaa vain 18 km, mutta reittiohjeissa luki että matkaan menee yli kahdeksan tuntia, joten osasin odottaa vaikeaa polkua. Juuri kun olin lähdössä majan ovesta ulos, alkoi sataa. Kenkäni olivat olleet kuivat yhden kokonaisen päivän, joten olihan se jo aika kastella ne uudestaan. Puolessa välissä matkaa polku kulki jälleen yhden huipun yli, Weraroa oli 1088 metriä korkea, mutta nousu oli onneksi helppo ja polku muutenkin ihan leppoisaa kulkea. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla kaivoin hanskat esille, vesisade ja tuuli tekivät ilmasta vielä kylmemmän enkä voinut pysähtyä ollenkaan kun heti alkoi palella. Metsässä oli hurjan kokoisia puita, harmitti että oli niin märkää ja kamera oli pakko pitää repussa. Jotkut kaatuneista puista olivat läpimitaltaan melkein 1,5 metriä ja suurine oksineen kuin valtavia mustekaloja makaamassa maassa. Mahtanut olla aikamoinen rytinä kun nämä jättiläiset ovat kaatuneet.
Vajaa kolme kilometriä ennen Waihahan majaa tuli Te Araroa-mittariin 1000 kilometriä täyteen! Vaikea kuvitella että olen oikeasti kävellyt niin pitkän matkan! Melkein Suomi päästä päähän! Ja kolmasosa Te Araroasta on nyt takana.
Viimeinen kilometri tuntui taas vähintään kymmeneltä, majan pihalla näin että piipusta tulee savua. Kurkistin sisälle ja löysin Johnin, Billin ja Emilyn! Olipa kiva nähdä heitä taas! He aikoivat kuitenkin vielä jatkaa matkaa seuraavalle majalle, jonne olisi reittiohjeiden mukaan vielä 7 tunnin kävely. Kello oli jo melkein kolme, joten he olisivat perillä vasta pimeän aikaan. Emilyn ja Billin oli ehdittävä seuraavaan kaupunkiin (Taumanurui) kahden seuraavan päivän aikana, jotta he ehtisivät hakemaan postipakettinsa postista. Moni vaeltaja lähettää matkalle itselleen ns. bounce boxin, eli laatikon jossa on tavaroita mitä he kuvittelevat tarvitsevansa; uusi kenkäpari, lisää vaatteita tms. Laatikkoa lähetetään sitten kaupungista toiseen ja vaeltaja voi tarpeen mukaan napata sieltä mukaan jotain tai laittaa sinne sellaisia tavaroita joita ei enää tarvitse. Minulla ei ole tällaista laatikkoa, mutta se on kyllä ihan hyvä idea.He jatkoivat siis matkaa ja minä jäin syömään lounasta valmiiksi lämmitettyyn majaan. Kaikki vaatteet oli ihan märkiä, ripustelin niitä kuivumaan kamiinan lähettyville ja vaihdoin kuivat vaatteet päälle. Anna ja Daniel saapuivat pian minun jälkeeni, myös ilahtuneena lämpimästä tuvasta. Tämä olikin isompi kuin edellinen, petipaikkoja löytyi kymmenen. Majojen varustukseen kuuluu yleensä myös patjat, juomavesi (sadevesitankista) ja kompostoiva wc. Yritin pilkkoa lisää puita, puuvajassa kun oli myös saha ja kirves, mutta missään ei ollut mitään alustaa missä näitä voisi käyttää. Pilkoin sen minkä pystyin ja vein kasan puita sisälle iltaa varten. Kun Wellingtonin miehet ja Yoko olivat päässeet perille ja kuuden ihmisen märät kamppeet oli levitelty ympäri kämppää kuivumaan, oli tuoksu aikamoinen. Kengät tuskin kuivuisivat ennen aamua, mutta jos vaatteet edes niin sekin olisi jo jotain. Miehet vähän innostuivat kamiinan lämmittämisen kanssa, kukaan ei tainnut tarvita makuupussia koko yönä.
PÄIVÄ 44, WAIHAHA HUT-1021 KM, 18,5 KM
Sää oli onneksi yön aikana parantunut, eikä aamulla enää satanut. Seuraavalle Hauhungaroan majalle oli vain 12 km, joka reittiohjeiden mukaan kestäisi 7 tuntia. Muut suunnittelivat jäävänsä sinne seuraavaksi yöksi, mutta minä halusin päästä pitemmälle, jotta jaksaisin sitten seuraavana päivänä kävellä koko matkan seuraavaan kaupunkiin, Taumarunuihin. Oli niin erilainen tunnelma kävellä kun ei satanut, ei tarvinnut kiirehtiä ja pystyi istumaan mättäälle tauolle jos sieltä tuntui. Eikä ollut niin kylmäkään. Nämä metsät on kyllä sellaisia, että jos hobbitteja tai muita menninkäisiä jossain on, niin täällä! Kaikkien puiden rungoilla kasvaa jos jonkinlaista sammalta ja päällyskasvia, usein metsissä leijailee pieni sumu ja siellä täällä solisee puroja. Jotkin linnut pitää ihmeellistä ääntä, kuten Tui, joka kuulostaa siltä robotilta Star Warsissa. Opin äskettäin myös, että täällä elää pöllölaji jonka nimi on Morepork. Se tarkoittaa kirjaimellisesti "lisää possua". Pöllön voi kuulla melkein joka ilta ja se todellakin kuulostaa siltä kuin se sanoisi "more pork".Kävely Hauhungaroan majalle oli mukava ja leppoisa, vasta juuri ennen majaa alkoi tuulla kovasti. Tämäkin maja ja koko alue jolla olen liikkunut viimeiset pari päivää, sijaitsee lähes 1000 metriä merenpinnan yläpuolella. Siksi täällä on kylmempi ja kaikki sääilmiöt tuntuvat olevan rajumpia kuin alempana. En yhtään ihmettele että Uuden-Seelannin vuorilta joudutaan pelastamaan vaeltajia vähän väliä, näillä seuduilla on helppo hankkiutua vaikeuksiin jos ei ole oikein varustautunut.
Söin lounaan Hauhungaroan majalla ja jatkoin matkaa. Tarkoitukseni oli kävellä läheisen metsätien alkuun, josta olisi noin 35 kilometriä seuraavaan kaupunkiin. Kova tuuli teki ilmasta kylmän ja kieltämättä olisi tehnyt mieli jäädä majan suojiin. Hetken päästä olin kuitenkin iloinen että lähdin vielä eteenpäin, polku oli nimittäin hankala ja todella mutainen. Mieluummin hoidan sen pois alta tänään kun on muutenkin lyhyempi päivä. Reitti ylitti vielä yhden 990 metrisen huipun ja lähti sitten laskeutumaan alaspäin. Jossain kohtaa alamäkeä alkoi sataa vettä. Olin yrittänyt kierrellä pahimpia mutalammikoita, mutta nyt se tuntui turhalta, kengät oli jo ihan läpimärät joten helpompi marssia suoraan läpi. Majalta kesti noin 2,5 tuntia päästä metsätielle, sieltä piti vielä löytää paikka teltalle. Vettä tuli kaatamalla kun pystytin telttani pienelle nurmikkoiselle läntille. Kello oli vasta neljä, olisin hyvin voinut kävellä vielä useamman tunnin, mutta en tiennyt onko tien varressa mitään missä voisin telttailla/yöpyä. Parempi siis jäädä pitämään sadetta ja odottamaan parempaa säätä, jota on luvattu seuraavalle päivälle.
PÄIVÄ 45, 1021 KM-TAUMARUNUI, 35 KM
Aamulla oli todellakin parempi sää; ei satanut. Mutta kylmä oli edelleen, teltassa mittari näytti 8 astetta, enkä millään olisi halunnut nousta makuupussista. Varsinkin kun tiesin että oli vedettävä päälle märät vaatteet ja kengät. "Villa lämmittää märkänäkin" hoin itselleni kun vaihdoin yöpaidan märkään pitkähihaiseen. Äkkiä vaan untuvatakki päälle, kyllä se siinä kävellessä sitten kuivuu.
Olin kuitenkin oikein hyvillä mielin, tänään pääsisin pitkästä aikaa kaupunkiin! Koko 30 kilometriä Taumarunuin kaupunkiin oli tietä, joten se olisi myös helppoa ja tiesin että minulla menee siihen tasan kuusi tuntia. Matka meni yllättävän nopeasti, tien varsilla oli taas enimmäkseen laitumia ja maataloja. Tulipa erään mutkan takaa vastaan iso lammaslaumakin, jouduin hyppäämään tien sivuun ja odottamaan että ne pääsevät ohi. Paimenkoiria on hauska seurata työn touhussa, ne ovat uskomattoman fiksuja ja pitävät lauman kasassa tehokkaasti.
Tien varressa oli myös Sam's Shop, josta olin kuullut jo aikaisemmin. 12-vuotias Sam asuu Te Araroan varrella ja on kyhännyt tien viereen kojun, jossa on vaeltajille tarjolla vettä ja karamellia. Kojun seinällä on maailman kartta, johon jokainen voi laittaa nastan oman kotimaansa kohdalle. Miten hieno idea!
Vähän ennen kaupunkia alkoi olla kauhea vessahätä, yritin katsella olisiko missään julkisia vessoja tai jotain muuta paikkaa jonne voisin mennä, mutta ei. Onneksi tiesin että pääkadun alkuun oli vain kilometri. Ja mikä siellä tulikaan ensimmäisenä vastaan! McDonalds! Vessa, syötävää ja wifi. Kaikki tärkeimmät hoidettu puolessa tunnissa. Alaska-John käveli vastaan McDonaldsin kulmalla ja tuli kanssani syömään. Hän oli löytänyt Air BnB:stä majoituksen, joka oli ihan keskustan lähellä. Minä olin menossa leirintäalueelle, joka on kaupungin toisella puolella. Neuvottelimme hetken lähestyvästä jokiosuudesta, kauanko sen alkuun kävelee ja mistä kanootit tulisi vuokrata. Melonta Whanganui-joella kuuluu Te Araroaan ja sen toteuttamiseen tuntuu olevan useampia vaihtoehtoja. Jokiosuuden alkuun oli enää noin 8 päivän kävely, joten järjestelyt sen suhteen pitäisi pikkuhiljaa tehdä. Jätin Johnin hoitamaan asioitaan ja lähdin kävelemään leirintäalueelle. En ollut tajunnut karttaa katsoessani, miten kaukana se oli keskustasta! 4,5 kilometriä! Ainakaan ei tulisi lähdettyä ihan helposti kylille tuhlaamaan rahaa.
Leirintäalueelta löysin Sallyn, jonka kanssa aloitimme vaelluksen Cape Reingasta 1,5 kuukautta sitten! Sally oli ollut kipeänä ja jäänyt pariksi päiväksi leirintäalueelle lepäämään. Myös Bill ja Emily ilmestyivät paikalle ja aloimme yhdessä selvittelemään kanoottiasiaa. Ensimmäinen henkilö kenelle soitimme, sanoi että kaikki kanootit ja majapaikat on varattu 22.12 lähtien aina 5.1. asti! Meidän oli tarkoitus meloa 26.12. eteenpäin. Apua! Mitäs nyt!?! Muitakin firmoja toki on, mutta he kuulemma tekevät paljon yhteistyötä keskenään ja tietävät että kaikilla on sama tilanne.Meille esitettiin vaihtoehto; lähteä joelle jo Taumarunuista mahdollisimman pian ja meloa pitempi matka kuin normaalisti Te Araroaan kuuluisi. Silloin olisimme jo pois joelta ennen kuin pahin jouluruuhka alkaa.
Tänään (sunnuntai) hyppäämme siis kanootteihin ja melomme seuraavat kahdeksan päivää! Hyvää joulua kaikille jo tässä vaiheessa, voi olla ettei yhteydet toimi ennen Whanganuita.
Te Kuiti
Kukkia Te Kuitin julkisissa vessoissa
Leiri joen varrella
Aidat ylitetään yleensä tällaisten “tikkaiden” avulla
Mount Pureora
Bog Inn Hut
Waihaha Hut
