Villieläinkohtaamisia

PÄIVÄ 68, SHIP COVE-CAMP BAY, 27 KM

Aamu oli upea, sininen taivas eikä tuullut ollenkaan. Hyvä päivä aloittaa Eteläsaaren vaellus. Olin varannut venekyydin Beachcomber Cruises:ilta, lähtö oli kahdeksalta aamulla. Queen Charlotte Track on ensimmäinen vaellus Te Araroalla Eteläsaarella, se alkaa Ship Cove-nimisestä paikasta, jonne kapteeni James Cook rantautui useamman kerran tutkimusmatkoillaan. 66 km pitkä Queen Charlotte Track on yksi suosituimpia vaellusreittejä, joten venekin oli aivan täynnä. Tosin suurin osa oli menossa patikoimaan vain päiväksi, vene hakisi heidät myöhemmin päivällä toisesta paikasta. Veneessä oli ainakin yksi TA-vaeltaja minun lisäkseni, kovaääninen amerikkalainen, jonka kuulin puhuvan vaelluksestaan joidenkin muiden kanssa. Yhtäkkiä vene hiljensi ja kääntyi toiseen suuntaan, kapteeni kuulutti että edessäpäin on miekkavalaita! Ja kyllä vain, veneen edellä ui ainakin neljä miekkavalasta. Olisin itse luullut niitä delfiineiksi, mutta kun ne välillä tulivat enemmän pintaan, näin että ne olivat mustavalkoisia. Seurasimme niitä etäältä vaikka kuinka kauan, ne uivat rannan tuntumassa ja etsivät keihäsrauskuja syötäväksi. Uskomattoman hyvä tuuri, että satuimme oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, en ole koskaan nähnyt minkäänlaista valasta luonnossa!

Kahden tunnin veneajelun jälkeen saavuimme Ship Coveen. Lähdin saman tien kävelemään, olin intoa täynnä kun aamu oli ollut niin hieno. Polku oli helppoa ja leveää, ei yhtään sellaista mihin Te Araroalla on tottunut. Ehkä Eteläsaari tosiaan olisi erilainen kuin pohjoinen... Moni vaeltaja jättää Pohjoissaaren kokonaan väliin, koska etelä on kuulemma niin paljon hienompi. Viimeisen kahden kuukauden aikana on kieltämättä ollut vaikeita hetkiä, silti en olisi jättänyt Pohjoissaarta kävelemättä mistään hinnasta.

Polku nousi korkealle harjanteelle, mutta valitettavasti maisemia ei taaskaan nähnyt kuin silloin tällöin oksien lomasta. Onneksi välillä oli näköalapaikkoja, joissa oli yleensä aina jonkunlainen penkki tai piknikpöytä. Turkoosi merivesi ja valkoiset purjeveneet pienissä poukamissa näyttivät niin kauniilta, täällä olisi upeaa päästä purjehtimaan. Löysin hienon lounaspaikan, mutta niin oli löytänyt moni muukin. Pöydät ja penkit oli kaikki varattu, joten istuin nurmikolle syömään. Olin löytänyt Wellingtonista ruokakaupasta saksalaista luomuruisleipää! Se maistui taivaalliselle juuston ja salamin kanssa. Utelias Weka-lintu kävi katsomassa josko minulta heruisi jotain murusia, ei heru!

Pian reitti laskeutui taas alas meren rantaan, jossa kävelin useamman loma-asunnon ohi. Tänne ei pääsyt autolla, joten kaikki "mökkiliikenne" tapahtui vesitse. Rannassa oli myös Furneaux Lodge, jonka terassilla kävin juomassa kahvin. Ravintolasta meni vielä kolmisen tuntia Camp Bayhin, jossa oli DOC:n (Department of Conservation) leirintäalue. Moni oli varoitellut että leirintäalueet Eteläsaaren pohjoisosien vaellusreiteillä olisivat täynnä koulujen lomakauden aikana, mutta eipä täällä ainakaan mitään ruuhkaa ollut. Minun lisäkseni oli ehkä kymmenen ihmistä ja alueelle olisi mahtunut paljon enemmänkin. Täälläkin tallusteli pari wekaa, toinen tuli heti tarkastamaan leirini kun olin saanut sen pystyyn. Olin lukenut että nämä linnut varastavat ruokaa jos jätät sitä näkyville, joten olin hyvin varovainen etten jättänyt mitään varastettavaa teltan ulkopuolelle.

Leirintäalueen vahti kertoi että aivan leirintäalueen vieressä on penkka joka on pimeällä täynnä kiiltomatoja, sinnittelin hereillä sen verran pitkään, että oli melkein pimeää ja kävin kävelyllä vahdin osoittamassa suunnassa. Pimeässä metsässä kiiltomadot hohtivat kuin tähtitaivas pienoiskoossa!

Telttani lähettyvillä oli äänekäs seurue joten laitoin korvatulpat korviin kun menin nukkumaan. En siis kuullut mitään kun viekas weka teki reiän telttani hyttysverkkoon ja teki selvää myslipussista, jonka olin nostanut varsinaisen ruokapussini ulkopuolelle valmiiksi aamua varten. Heräsin jossain vaiheessa yöllä käydäkseni vessassa, silloin huomasin tihulaisen tuhotyöt ja loppuyön olin niin vihainen etten oikein saanut enää nukuttua.

Miekkavalaita!

Ship Cove

PÄIVÄ 69, CAMP BAY-1750 KM, 23 KM

En alkanut paikkaamaan telttaani aamulla, pakkasin sen vieläkin kiukusta kihisten ja lähdin kävelemään. Oma vikani, mitäs en ollut laittanut kaikkea ruokaa piiloon. En kyllä olisi uskonut että ne tulevat telttaan seinän läpi ruoan perässä.

Queen Charlotte Trackin seuraavalle osuudelle piti ostaa passi, jotta saa kulkea yksityisessä omistuksessa olevien maiden läpi. Useamman päivän passi maksoi 18 dollaria (noin 12,6€), ostin sen leirintäalueen vieressä olevasta Punga Cove Resortista. Tänään ei ollut yhtä hieno sää kuin edellisenä päivänä. Vettä satoi vähän väliä ja kuurojen välissä paistoi aurinko. Ainakin minulla vaikuttaa ihan hirveästi mielialaan se, minkälainen sää on. Polku oli kiva ja helppoa kävellä, se kulki korkealla ja kapealla harjanteella, molemmin puolin näkyi merta. Kuitenkaan en oikein osannut nauttia kävelystä sateen takia, aurinkoisena päivänä se jalka vaan nousee kevyemmin.

Kahden maissa saavuin Black Rock-leirintäalueelle, jossa oli pieni keittokatos. Pysähdyin syömään lounasta ja sillä aikaa alkoi sataa ihan kunnolla. Minulla ei ollut kiire mihinkään, joten päätin istua katoksessa siihen asti että sade hellittää. Säätiedotuksen mukaan sen pitäisi loppua viimeistään kuuden maissa. Ihmisiä tuli ja meni, suurin osa jatkoi matkaa pienen tauon jälkeen, mutta kaksi sveitsiläistä tyttöä aikoi jäädä leiriin yöksi. He olivat olleet edellisen yön samassa leirissä kanssani, joten he tiesivät jo kohtaamisestani wekan kanssa, eivätkä ihmetelleet miksi ompelen telttaani. Paikalle sattui myös belgialainen mies fatbikella, varoitin häntäkin linnuista.

Vähän ennen kuutta sade alkoi hellittää ja pääsin jatkamaan matkaa. Olin suunnitellut käveleväni vielä noin 1,5 tuntia eteenpäin paikkaan, jossa olisi epävirallinen leiripaikka. Maksullisia leirejä olisi ollut matkan varrella useampia, mutta en halunnut maksaa joka yö vain siitä, että minulla olisi vessa ja keittokatos, pärjään ilmankin. Löysin kännykkäsovellukseen merkityn mahdollisen leiripaikan korkealta harjanteelta, siellä oli pieni ruohikkoinen läntti jolle telttani juuri ja juuri mahtui. Harmi että se oli taas niin pusikossa, etten nähnyt auringon laskua, se olisi nimittäin varmasti ollut hieno, koska kaikki pilvet olivat väistyneet taivaalta.

Weka kävi mun myslipussilla

PÄIVÄ 70, 1750 KM-SMITH'S FARM, 23 KM

Havahduin siihen että puista piirtyi varjot telttakankaaseen ja ihmettelin, että eihän auringon pitäisi tuolta suunnasta nousta, kunnes tajusin että sehän on kuu joka paistaa. Ei siis tarvitse nousta vielä, käänsin kylkeä ja jatkoin unia.

Oikein hyvin nukutun yön jälkeen oli mukava lähteä matkaan kun taivas oli sininen ja aurinko alkoi lämmittää jo ennen kahdeksaa aamulla. Vähän matkaa leiripaikastani eteenpäin oli hieno näköalapaikka, jonne oli laitettu penkki. Istuin penkillä pitkän tovin, maisema oli vain niin kaunis, etten malttanut lähteä. Linnut lauloivat, mutta mitään muita ääniä ei kuulunut. Kuten sanoin, sää vaikuttaa mielialaan, tänään olin erityisen hyvällä tuulella ja matka taittui nopeasti. Olisin voinut jäädä istumaan joka ikiselle penkille ja piknikpöytään, mutta perillekin pitäisi vielä päästä. Queen Charlotte Track loppuu Anakiwan rantakylään, pidin lounastauon juuri ennen kylää olevalla leirintäalueella, joka oli aivan meren rannassa. Uitin varpaita viileässä merivedessä samalla kun mutustin ruisleipääni, ei pöllömpää tämä vaeltaminen.

Leiripaikka oli aivan mahtava, olisin taas voinut jäädä sinne koko päiväksi uimaan ja köllimään nurmikolle, mutta ei, matkan on jatkuttava. Kuvittelin että Anakiwan kylässä olisi ollut edes yksi kahvila, tai pieni kauppa että saisin jonkun kylmän virvokkeen, mutta eipä löytynyt. Anakiwasta reitti jatkui tien vierustaa, onneksi paikalliset olivat rakentaneet tänne pyörätien kaltaisen, niin ei tarvinnut kulkea tien viertä. Noin 5 kilometriä Anakiwasta oli Smith's Farm leirintäalue. Olin siellä jo kahdelta päivällä, minulla olisi koko iltapäivä ja ilta aikaa rentoutua ja päivittää blogia. Leirintäalueen omistaja antoi minulle pussillisen rakeita, joita saa kuulemma syöttää maatilan eläimille. Kävin kaveeraamassa lampaiden ja vuohien kanssa, jotka mielellään söivät pussin tyhjäksi. Nettiyhteys oli yllättävän hyvä, pystyin jopa katsomaan yhden jakson Sykettä, omassa teltassani!

Vähän aurinkoisempi päivä

Uudet kengät toimii loistavasti

PÄIVÄ 71, SMITH'S FARM-PELORUS BRIDGE, 35 KM

Tälle päivälle olin suunnitellut pitkää etappia; 35 km. Tosin suurin osa siitä oli tietä. Matkan varrella pysähtyisin Havelockin kylässä ostamassa lisää ruokaa seuraavalle yhdeksälle päivälle.

Farmilta Havelockiin oli noin 14 km, noin puolet jouduin kävelemään autotien varressa, puolet olikin sitä samaa paikallisen kyläyhdistyksen rakentamaa pyörä/kävelytietä kuin eilen, joka nousi korkealle autotien yläpuolelle. Matkalta oli hienot näkymät Pelorus Soundiin. Tämä olisikin viimeinen kerta pitkään aikaan että näen merta näin läheltä, seuraavan kerran pääsen kastamaan varpaani meriveteen Eteläsaaren etelärannikolla, jonne on vielä aika paljon matkaa.

Havelockissa oli vain yksi ruokakauppa, eikä sekään mikään kovin iso. Valikoima oli siis melko suppea ja hinnat pilvissä. Esimerkiksi isossa kaupassa 10 annoksen cappuccino-paketti maksaa halvimmillaan neljä dollaria, täällä se oli 9,50! Olisin tietysti voinut lähettää ruokapaketin myös tänne, mutta postituskin maksaa, joten en tiedä olisiko siinä loppujen lopuksi säästänyt mitään. Vaelluksen seuraava etappi kestää noin 9 päivää, ensimmäinen kerta kun joudun ahtamaan reppuuni niin paljon ruokaa. Jouduin siirtämään joitakin tavaroita roikkumaan repun ulkopuolelle, että sain sen edes kiinni.

Ruokaostosten jälkeen kävin vielä lounaalla paikallisessa leipomossa, vielä olisi reilut 20 kilometriä kävelyä jäljellä. Reppu painoi ihan kamalan paljon kun lähdin kävelemään, kävi mielessä, että näinköhän jaksan sitä kantaa niin monta päivää ja ylös, alas vuorenrinteitä. Jalat (nilkasta alaspäin) siinä on kaikkein kovimmalla koetuksella, kun on paljon painoa selässä ja pitäisi päästä eteenpäinkin. Mutta onneksi taakka kevenisi joka päivä, eiköhän tästäkin selvitä!

Jouduin laittamaan musiikkia soimaan, että jaksoin tallata tieosuuden, joka oli noin 11 kilometriä. Sen jälkeen reitti siirtyi joen rantaan, jossa kuljettiin lehmien laitumien reunaa niin kauan, että vastaan tuli Pelorus Bridge Scenic Reserve. Huomasin vasta vähän ennen kuin olin perillä, että lähimmän leirintäalueen kohdalle oli kirjoitettu sen olevan todella suosittu ja koulujen loma-aikoina pitäisi varata etukäteen. Nyt oli vielä viikonloppu. Valmiina pettymään kävelin leirintäalueen vastaanottoon, mutta siellä ystävällinen mies ilmoitti että kyllä tilaa on! Leirissä ei ollut ketään muita TA-vaeltajia, en ollut nähnyt ketään nyt moneen päivään. Tiesin, että ainakin muutama tuttu oli ehkä päivän minua edellä. Mutta belgialainen läskipyöräilijä Dan oli siellä, oli kiva vaihtaa kokemuksia Te Araroasta pyörällä (vähän eri reitti kuin meillä) ja kävellen.

Leirintäalue oli aivan Pelorus-joen vierellä, mutta olin niin poikki että en uskaltanut mennä uimaan, olisin varmasti uponnut pohjaan kuin kivi. Kävin kyllä ihailemassa joen upeaa vihreää väriä, en ole ikinä nähnyt vastaavaa.

Havelock

Leirintäalueella oli hyvin tilaa

PÄIVÄ 72, PELORUS BRIDGE-MIDDY HUT, 27 KM

Yöllä alkoi sataa, oli ihana nukkua sateen ropistessa telttakankaaseen. Niin ihanaa, että nukuin yli 10 tuntia. Sade loppui juuri sopivasti vähän ennen kahdeksaa aamulla, kun aloin keitellä aamukahvia ja pakkailla kamppeita. Läskipyöräilijä Dan kävi sanomassa heipat, nyt emme todennäköisesti enää törmäisi koska pyöräilijöiden Te Araroa lähtee tästä länsirannikolle, kun me kävelijät menemme saaren keskeltä.

Aurinko alkoi lämmittää mukavasti kun lähdin kävelemään, sateen jäljiltä vihreiden kukkuloiden rinteillä oli vielä pilviä, näytti kuin ne savuaisivat. 13 kilometriä seurasin pientä tietä keskellä peltoja ja myöhemmin metsää. Onneksi tiellä ei juurikaan ollut liikennettä, laitoin lattarit soimaan ja tanssahtelin eteenpäin. Välillä näin vilauksia alhaalla laaksossa solisevasta Pelorus-joesta, jota ei voinut olla tuijottamatta, niin kauniin vihreä se oli ja kirkas kuin mikä.

Tien päästä alkoi Pelorus River Track, johon pitäisi reittiohjeen mukaan mennä 3-4 päivää. Olin niin nälkäinen, että pysähdyin heti tien vaihduttu polkuun, kun löysin mukavan pehmeän mättään jolla istua. Siinä lounasta syödessä yritin ottaa kuvaa Kererusta, joka on yhdenlainen kyyhkynen (wood pigeon). Ne ovat normipulua isompia ja upean värisiä, ne eivät juuri laula, mutta niiden siivistä lähtee hieno humina kun ne lentävät. En onnistunut saamaan kunnon kuvaa, ehkä ensi kerralla.

Opaskyltissä sanottiin, että ensimmäiselle tuvalle, Captain Creek Hutille, olisi neljän tunnin kävely, sieltä seuraavalle vielä kaksi tuntia. Olin kuitenkin ensimmäisellä jo alle kolmessa tunnissa, joten jatkoin vielä seuraavalle. Näitä majoja on tällä reitillä aika tiuhaan, mikä helpottaa suunnittelua ja koskaan ei ole kovin pitkä matka seuraavaan, jos sää yllättäen huononee. Matkalla oli monta riippusiltaa, niille mahtuu täällä vain yksi kerrallaan ja ovat vähän kiikkeriä.

Middy Hutille päästyäni menin heti joen rantaan ja kävin uimassa. Päivä oli ollut kuuma, joten pulahdus joessa teki hyvää. Tuvassa oli kauhean kuuma, aurinko oli paistanut kattoon koko päivän. Mutta ulkonakaan ei voinut istua, hiekkakärpästen takia. Onneksi yhdessä ikkunassa oli hyttysverkko niin sain edes vähän ilmaa sisälle.

Ehdin jo kuvitella että saan pitää koko majan itselläni, kunnes seitsemän jälkeen paikalle ilmestyi nuori saksalainen poika, varmasti alle kaksikymppinen. Mutta hän olikin kova poika puhumaan, oli mukava että oli juttuseuraa illaksi.

Pelorus-joki

Uimaan!

PÄIVÄ 73, MIDDY HUT-HACKET HUT, 19 KM

Oli vaikea uskoa aamulla, että aurinko paistaa taas. Neljäs päivä peräkkäin?!? Ei tällaista ollut Pohjoissaarella. Saksalainen lähti eri suuntaan kuin minä, Te Araroa jatkui kohti Rocks Hutia, jonne oli noin 700 metriä nousua. Eikä se siihen loppunut, Rocks hutin jälkeen noustiin vielä yli tuhanteen metriin, ennen kuin polku lähti laskeutumaan taas alemmas. Metsässä oli kaatunut ihan älyttömästi puita, on mahtanut olla aikamoinen myrsky. Täällä on metsä muuten ihan erilaista kuin Pohjoissaarella. Se on oikeasti metsää, eikä viidakkoa. Aluskasvillisuutta on paljon vähemmän, joten täällä voisi kävellä muuallakin kuin vain polulla, pohjoisessa se ei tullut mieleenkään kun pusikko oli niin tiheää. Valtaosa puista on lehtipuita, kuten pyökkiä ja hieman pienempää vuoristopyökkiä (lieneekö oikea suomennos; mountain beech). Saniaisia on huomattavasti vähemmän ja sitä mutaa, sitä ei ole ollenkaan!

Rocks Hutilta meni kolmisen tuntia Browning Hutille, josta ranskalainen pariskunta oli juuri lähdössä eteenpäin lounastauon jälkeen. Olimme menossa yöksi samalle majalle, siellä nähtäisiin kohta. Jäin pitämään pienen tauon, aurinko paistoi lämpimästi ja pihanurmella oli mukava loikoilla. Loppumatka menikin nopeasti, perillä pääsin haastattelemaan ranskalaisia. He olivat myös kävelemässä Te Araroaa, mutta vähän eri tahdilla, olivat aloittaneet joskus syyskuun lopulla, eli yli kuukausi ennen minua. Siinä kun heidän touhujaan seurasin, totesin, että on meitäkin niin moneen lähtöön. Nämä ranskalaiset kuuluivat näköjään siihen jengiin, joilla on working holiday-viisumi vuodeksi, heillä ei siis ole mikään kiire mihinkään. Poltellaan pilveä ja mietitään syntyjä syviä. Sitten on meitä, jotka haluavat edetä suht reippaasti joko aikataulun tai jonkun muun syyn takia. Minulla ei varsinaisesti olisi mikään kiire, mutta se ei vaan ole minun juttuni saapua leiriin jo aikaisin iltapäivällä ja sitten istua ja ihmetellä siinä loppupäivä. Mieluummin käytän koko päivän kävelemiseen, jos vain energiaa riittää. Täällä on nyt niin pitkään valoisaa (aurinko laskee vasta yhdeksän jälkeen), että riittää mainiosti jos on vaikka seitsemän aikaan leirissä. Ehkä jos olisin reissussa jonkun kanssa, pelkkä hengailukin olisi mielekkäämpää.