Pohjoissaari kävelty!

PÄIVÄ 65, WAIKANAE-PUKEROA BAY, 29 KM

Aamulla menin junalla takaisin Waikanaeen ja jatkoin kävelemistä siitä, mihin olin edellisenä päivänä jäänyt. Reitti kulki Waikanae-joen vartta joitakin kilometrejä, kunnes tulin hiekkadyyneille joiden takana oli ranta. Ohjeiden mukaan voisin kävellä rantaa pitkin, tai rantakatua, jos on nousuvesi. Merivesi oli vielä melko alhaalla, joten rannalla oli hyvä kävellä. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, mutta rannalla oli kylmä tuuli. Jotkut kuitenkin sinnittelivät auringossa pelkät uikkarit päällä, ei varmasti ollut ainakaan liian lämmin. Kun olin kävellyt rantaa noin viisi kilometriä, olin taas Paraparaumu Beachillä, jossa olin ollut yötä. Koukkasin rantakadulle, halusin käydä kahvilla tai hakea kaupasta jotain naposteltavaa. Kulman takaa löysin kivan näköisen turkkilaisen ravintolan ja tajusin, että olen oikeastaan aika nälkäinen. Aamupalasta oli jo monta tuntia, koska bussi jolla menin juna-asemalle, meni jotain pitkää reittiä ja saavuin juna-asemalle tietenkin juuri kun juna oli mennyt ja jouduin odottamaan seuraavaa yli puoli tuntia.

Tilasin liha-annoksen, joka ainakin kuvassa näytti oikein maukkaalta. Ja se oli sitä! Todella hyvä ja mausteinen lihavarras salaatin ja ihanien turkkilaisten kastikkeiden kera. Annos oli juuri sopivan kokoinenkin, tulin täyteen, mutta en liian. Kylläisenä jatkoin matkaa rantaa pitkin, mutta vesi oli alkanut jo nousta, kävelin vielä tunnin verran hiekalla, mutta sitten oli noustava rannan suuntaisesti menevälle kadulle. Raumati Beachin ja Paekakariki Beachin välissä tie muuttui poluksi, joka kulki hiekkadyynien välissä Queen Elizabethin Puiston läpi. Puistossa törmäsin ranskalaiseen Anthonyyn, jonka olin nähnyt viimeksi Parawai Lodgessa pari päivää aikaisemmin. Paekakarikissä olisi ollut leirintäalue, mutta en halunnut pysähtyä vielä. Päivä oli liian hieno ja olin kävellyt vasta 16 kilometriä. Anthony oli aikonut jäädä leirintäalueelle, mutta päätti jatkaa matkaa kanssani. Ongelma oli, että tämän rannan jälkeen alkaa Paekakariki Escarpment Track, hieno juuri valmistunut polku, joka siirsi Te Araroan valtatien varresta korkealle rinteeseen. Kymmenen kilometriä pitkän polun päässä, Pukeroa Bayssä, ei ollut leirintäaluetta eikä muutakaan edullista majoitusta.

Itse olin ratkaissut ongelman varaamalla hostellimajoituksen Wellingtonista seuraavaksi kolmeksi yöksi. Pukeroa Baystä pääsee junalla Wellingtoniin puolessa tunnissa, tulisin sitten taas aamulla junalla takaisin ja jatkaisin matkaa. Minua myös houkutti ajatus majoittumisesta samassa paikassa useammaksi kuin kahdeksi yöksi. Anthony otti ongelman haasteena, kyllä hän jonkun yöpaikan löytäisi!

Otimme vielä neuvoa antavat kylmät oluet Paekakarikin keskustassa ja totesimme että haluamme molemmat jatkaa matkaa. Escarpment Track nousee korkealle rinteeseen valtatien ja rannan yläpuolelle. Reitillä oli siis paljon portaita ja näkymät olivat kieltämättä hienot. Matkan varrella oli myös kaksi riippusiltaa. Aurinko paistoi suoraan rinteeseen, portaita kiivetessä hiki valui oikein kunnolla. Escarpment Track loppui sopivasti Pukeroa Bayn juna-asemalle, jossa hyvästelin Anthonyn ja hyppäsin junaan. Tuntui hullulta olla vihdoin Wellingtonissa, se tarkoitti sitä, että olisin pian kävellyt koko Pohjoissaaren läpi.

Juna-asemalta oli vielä kaksi kilometriä YHA hostelliin, joka oli loistavalla paikalla aivan kaupungin keskustan ja rannan tuntumassa. Tien toisella puolella oli iso ruokakauppa, mitä muuta sitä voisi toivoa?!

Anthony

PÄIVÄ 66, PUKEROA BAY-NGAIO, 40 KM

Syön normaalissakin elämässä aina ison aamupalan, olen aina aamulla nälkäinen kun herään. Vaeltaessa syön vain lautasellisen mysliä, en muuta. Nyt kun olin hostellissa ja minulla oli keittiö käytössäni, tein aamulla kunnon aamupalaleivät paistetuilla kananmunilla ja join kupin kahvia. Kun kävelin juna-asemalle, tuntui kuin olisin menossa töihin muiden kadulla kiiruhtavien ihmisten tavoin. Olin jättänyt mm teltan ja muita ylimääräisiä varusteita hostelliin, joten reppuni oli nyt hyvin kevyt.

Ensimmäiset kilometrit Pukeroa Baystä oli tylsää valtatien vierellä kävelyä, mutta Plimmertonissa reitti siirtyi taas lähemmäs meren rantaa. Kävelin myös ison lasten leikkipuiston läpi, sekä seikkailuradan ohi. Leikkipuisto ei niin houkutellut, mutta seikkailurata näytti hauskalta! Juuri sopivasti lounasaikaan reitti ohitti ostoskeskuksen, poikkesin sisään syömään ja kävin samalla hakemassa terveyskaupasta lisää urheilujuomajauhetta.

Poriruan kauppakeskittymän jälkeen pääsin taas polulle. Reitti Colonial Knobille alkoi jyrkällä nousulla portaita pitkin. Metsässä ei tuullut yhtään, portaita kivutessa tuli hiki. Vajaan tunnin kiipeämisen jälkeen saavuin näköalapaikalle, jossa tuuli niin kovasti, että otin vain nopeasti yhden kuvan ja jatkoin matkaa. Pieni hiekkatie kulki kauniisti kumpuilevien vihreiden kukkuloiden välissä kohti Colonial Knobin huippua, jossa oli rypäs isoja antenneja. Tuuli oli niin kova, että kaivoin goretex-takin päälle ja vedin hupun päähän. Onneksi tuuli ei ollut edestä, vaan enemmän sivulta ja takaa. Puuskat oli niin kovia, etten meinannut pysyä pystyssä. Huomasin vasta myöhemmin, että ilmeisesti jossain tässä kohtaa karttapussini (tietenkin myös kartat siinä mukana) lensi rinkan sivutaskusta jonnekin.

Colonial Knobilta oli upeat näkymät takaisin sinne mistä olin kävellyt, sekä eteenpäin Wellingtoniin. Myös Eteläsaari häämötti horisontissa. Laskeuduin kukkulalta niin nopeasti kuin pääsin, tuuli helpotti vasta kun sukelsin metsään. Spicer Forestin polku oli hyvä ja leveä, melkein juoksin sitä alas. Metsän jälkeen oli käveltävä noin kuusi kilometriä pientä maalaistietä, jonka varrella oli useampi iso hevostila. Vielä oli noustava toiselle korkealle kukkulalle, Mount Kaukaulle, ennen kuin saapuisin kaupungin laidalle, josta voisin taas mennä junalla keskustaan. Mount Kaukaulla tuuli oli yltynyt vielä kovemmaksi, en ole ikinä kokenut vastaavaa! Välillä oli tosissaan pistettävä tuulelle vastaan, kovimpien puuskien kohdalla pysyin juuri ja juuri pystyssä. Tuuli paukutti huppua päätä vasten ja korvissa soi. Kun viimeinkin pääsin laskeutumaan Kaukaulta alas Ngaion lähiöön ja tuuli jäi ylös kukkulalle, olin ihan poikki. Raahauduin juna-asemalle ja hyppäsin seuraavaan keskustaan menevään junaan. Huh mikä päivä! 36 kilometriä, kaksi korkeaa kukkulaa, kaamea tuuli, paljon tiellä kävelyä ja vielä lisäksi kaksi kilometriä suuntaansa juna-asemalle ja takaisin hostelliin. Illalla ei tarvinnut unta odotella.

Matkan varrella oli muun muassa seikkailupuisto

PÄIVÄ 67, NGAIO-ISLAND BAY, 23 KM, POHJOISSAARI KÄVELTY!

Ai että oli taas kiva lähteä "töihin", kun oli saanut syödä kunnon aamupalan oikeassa keittiössä ja juoda ison kupin kahvia. Ai niin ja huomasin edellisenä iltana, että Sykkeen uudet jaksot olivat tulleet Yle Areenaan ja pystyin katsomaan niitä! Miten ihmeessä ehdin katsoa kaikki kymmenen jaksoa ennen kuin lähden Eteläsaarelle!?!Bill ja Emily olivat saapuneet samaan hostelliin edellisenä iltana, he lupasivat odottaa minua siellä, kun kävelisin noin 11 km Ngaiosta kaupunkiin. Jatkaisimme sitten yhdessä matkaa loput 10 km Island Bayhin, jonne Te Araroa Pohjoissaarella päättyy. Minulla ei olisi ollut mitään kiirettä, mutta olin niin innoissani siitä, että tänään pääsisin Pohjoissaaren loppuun, että kävelin aikamoista tahtia.

Wellingtonin Botanical Gardensissa yritin vähän muka vilkuilla kasvejakin, mutta ei siitä mitään tullut, halusin vain päästä perille. Puutarhasta hautausmaalle ja sieltä keskustaan. Ostoskadulla hidastin sen verran, että tarkistin muutaman ulkoiluliikkeen kenkävalikoiman. Salomonit alkoivat olla jo huonossa hapessa, kummassakin oli reikä läpi asti isovarpaan vieressä, missä kenkä taittuu. Olisi niillä voinut vielä kävellä ihan hyvin, mutta koska Eteläsaarella ei ole kenkäkauppoja reitin varrella, uudet olisi pakko hankkia Wellingtonista. En kuitenkaan jäänyt vielä tekemään kauppoja, vaan jatkoin hostellille juomaan kupin kahvia ja nappaamaan Billin ja Emilyn mukaan.

Päivä ei olisi voinut olla hienompi ja koska oli lauantai, kaupungilla oli paljon porukkaa liikkeellä. Rantakadulla oli aikamoinen hulina, samoin hiekkarannalla, jonka ohi kävelimme ennen kuin lähdimme kipuamaan Mount Victorialle. Te Araroa seurasi Southern Walkway-nimistä merkittyä kävelyreittiä Mount Victorialta aina Island Bayhin asti. Olin kuvitellut että kävelemme koko päivän kaupunkialueella, jossa on kauppoja ja ravintoloita, joten en ottanut edes lounasta mukaan. Koko matkalla ei ollut yhtään kauppaa, eikä ravintolaa! Reitti kulki puistoalueella maastopyöräreittien seassa, lähiöiden laitamilla ja jopa eläintarhan ohi. Näimme paviaaneja aidan takaa. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Niin kuin melkein joka päivä ne viimeiset kilometrit. Ehkä koska nämä olivat ne viimeiset kilometrit koko saarella, vaikutus oli moninkertainen.

Kun saavuimme meren rantaan, tiesin että olemme jo lähellä. Enää 1,5 km ja olisimme perillä puistossa, jossa on jonkunlainen monumentti reitin loppumisen merkiksi. Paikka oli kieltämättä aika erikoinen, kivi oli lasten leikkipuiston perimmäisessä nurkassa. Istuimme noin kymmenen metrin päähän kivestä syömään lounasta, jotta voisimme katsella monumenttia hetken ennen siihen koskemista. Bill ja Emily ystävällisesti tarjosivat minullekin wrapin salamilla ja pizzakastikkeella. Viimeinen "retkilounas" Pohjoissaarella. Billille ja Emilylle tämä olisi viimeinen lounas koko Te Araroalla, he olivat päättäneet olla kävelemättä Eteläsaarta ja palata aikaisemmin kotiin. Heistä tuntui turhauttavalta kun kävellessä ei voi tehdä mitään "hyödyllistä".

Lounaan jälkeen kävelimme loput kymmenen metriä monumentille ja koskimme siihen. Se oli sitten siinä. 1702 km Cape Reingasta tänne. Aikamoista.Otimme pakolliset valokuvat ja hyppäsimme bussiin. Nyt oli jo tullut kylmäkin, aurinko oli pilvessä ja tuuli voimistui. Istuin bussissa untuvatakki päällä ja palelin kun katsoin viereisellä penkillä istuvaa tyttöä jolla oli päällään vain hihaton kesämekko.

Illalla kävimme juhlan kunniaksi viereisessä thai-ravintolassa illallisella, sitten taas yhdeksältä nukkumaan.

Wellingtonissa vihdoinkin!

Wellington Cable Car. Samalla kukkulalla oli myös Botanical Gardens, joiden läpi Te Araroa kulkee

Uimarannan ohi...

…ja lentokentän ohi

Pohjoissaari kävelty!

KAKSI LEPOPÄIVÄÄ WELLINGTONISSA + YKSI MATKUSTUSPÄIVÄ

Ensimmäisenä lepopäivänä en liikkunut kovin kauas hostellista, osaksi senkin takia, että kaikki tarvittava oli siinä lähellä. Tärkein piti hoitaa heti aamulla, eli uudet kengät. En löytänyt sen tyylisiä Salomoneja mistään, joita olen käyttänyt, enkä uskalla kevyemmillä lähteä, ettei ne hajoa ensimmäisen 500 km aikana. Shoe Clinicillä oli hyvä valikoima sekä Merrelin että Keenin kenkiä. Minulla on leveä jalka, naisten mallit on usein liian kapeita. En ollut kovin innoissani siitä, että joudun vaihtamaan Salomonista sellaiseen merkkiin, jota en ole ennen käyttänyt. Keenin lyhyellä varrella varustetut vaelluskengät tuntuivat parhaalta, joten ostin ne. Kengät on täällä kauhean kalliita, näistä maksoin nyt noin 200 euroa. Toivotaan että ne kestää koko Eteläsaaren!

Kenkäoperaation jälkeen menin Billin ja Emilyn kanssa elokuviin katsomaan Moanan. Tykkäsin elokuvasta tosi paljon, tarina kertoo Mauista, Tyynenmeren sankarista, joka löytyy monen eri Tyynenmeren saaren mytologiasta. Se oli myös hienosti tehty, suosittelen lämpimästi! Elokuvan jälkeen maistui tietenkin ruoka, testasimme elokuvateatterin vieressä olevan Mt Vic Chipperyn, jota mainostettiin meille "gourmet fish'n chips-paikkana". Hyväähän se oli! Gourmeta siitä tosin teki ehkä vain söpöt pahvilaatikot mihin kaikki pakattiin, vaikka söimme paikan päällä. Ilta menikin blogia päivittäessä ja Sykettä katsoessa.

Toinen vapaapäivä olikin sitten pakollisia järjestelyjä varten. Piti hoitaa loput ostokset, ostaa ja lähettää ruokaa Eteläsaarelle kahteen eri paikkaan (St Arnaud ja Arthur's pass), lähettää ylimääräiset vaatteet/tavarat Wanakaan, varata lautta- ja venekyyti Eteläsaarelle ynnä muuta mitä ei voisi enää tehdä sieltä käsin. Oli tarkoitus mennä eläintarhaan, mutta en ehtinyt sinnekään kun kaikki tämä vei niin paljon aikaa.

Illaksi olin saanut kutsun suomalaisen Annikan kotiin, joka on asunut Wellingtonissa jo pitkään. Annika teki lohikeittoa ja oli hakenut jopa ruisleipää eurooppalaisesta leipomosta! Olipa ihana syödä kunnon ruokaa ja jutella suomeksi koko ilta. Kiitos Annika ja perhe, oli kiva tavata!

Olin varannut lauttalipun vasta iltapäiväksi, jotta ehdin vielä aamulla käydä ostamassa ruokaa seuraaville viidelle päivälle ja hyvästellä kaverit. John Alaskasta oli myös ilmestynyt Wellingtoniin, joten pidimme pienen piknikin johon osallistui myös Bill & Emily sekä ranskalainen Anthony. Oli aika haikeaa lähteä ja hyvästellä nämä tyypit, nyt en todennäköisesti näkisi heitä enää.

Pohjoissaaresta on ehdottomasti parhaiten jäänyt mieleen kaikki ihanat ihmiset, joita matkan varrella on tullut vastaan. 1700 km matkalla olen myös vahvistunut sekä fyysisesti että psyykkisesti ja nyt kun selvisin Pohjoissaaresta ehjin nahoin, tiedän että selviän myös Eteläsaaresta. Toivon, että siellä olisi vähän vähemmän mutaa ja enemmän aurinkoisia päiviä. Toivon myös vuoria, joiden hupuilta näkeekin jotain.

Lautta Eteläsaarelle kesti kolmisen tuntia, onneksi sää oli hyvä, niin myös ulkona pystyi istumaan ja ihailemaan maisemia. Pictonissa majoituin leirintäalueelle, joka oli kuin suoraan 80-luvulta, ainakaan mitään ei oltu uusittu sen vuosikymmenen jälkeen. Seuraavana aamuna aloittaisin vaeltamisen kohti Bluffia, enää noin 1300 km jäljellä!

Jäähyväispiknik Johnin, Anthonyn, Billin ja Emilyn kanssa

Kohti Eteläsaarta

Picton