NUTS 300
Viime talvi oli rankka. Olin juuri palannut viiden kuukauden vaellusreissulta Jenkeistä, jonka olin saanut viettää vuorilla vapaana kuin taivaan lintu. Heräsin ja nukahdin auringon mukana, hengitin raikasta vuoristoilmaa ja sain liikkua ja haastaa itseäni niin henkisesti kuin fyysisestikin sydämeni kyllyydestä saman henkisten ihmisten kanssa. Sitten palasin Suomeen ja yhtäkkiä olikin pimeää, kylmää, yksinäistä. Olin töissä tai istuin kotona lattialla koska minulla ei ollut vielä sohvaa. Vaikka kuinka selitin, ei kukaan oikeasti ymmärtänyt suurta matkaa jonka olin juuri kokenut. Talven pelastus oli juoksulenkit pimeässä ja lumisessa metsässä, jossa myös heräsi ajatus siitä että joku haaste kesälle olisi kiva. Valitsin NUTS 300:n koska niin pitkällä matkalla sitkeyteni ja kokemukseni pääsisivät parhaiten oikeuksiinsa. Ja koska pitempi nyt vaan on parempi kuin lyhyt.
Valmistautuminen
Tammikuusta asti minulla oli XC Partyn polkujuoksijan treeniohjelma, jonka mukaan harjoittelin. Ohjelmassa treenataan monipuolisesti eri kestävyyslajeissa kuntosaliharjoittelua ja kehonhuoltoa unohtamatta. En ole koskaan ollut juoksija, enkä odottanut että minusta nytkään sellaista tulisi. Tiesin, että kisa on mahdollista vetää läpi vaellusmeiningilläkin, mutta halusin kuitenkin haastaa itseäni hieman nopeampaan suoritukseen. Kun kevättalvella selvisi että ystäväni Susanna oli myös lähdössä samaan kisaan, olin iloinen että minulla olisi joku kenen kanssa pohtia varusteita, ruokia ja valmistautumista. Minulla oli onneksi jo lähes kaikki tarvittavat varusteet ja mitä ei ollut, sain lainaan kavereilta. 326 km pitkässä kisassa on kolme huoltopistettä (Kalmankaltio, Hetta ja Pallas), joihin kisaajat voivat pakata kassiin varusteita ja ruokaa joten kaikkea ei tarvitse kantaa mukana koko matkaa. Kesäkuu oli töissä niin kiireinen että treenaaminen jäi aika vähiin, uskoin ja toivoin kuitenkin että sillä on suurempi merkitys mitä olen tehnyt viimeisen vuoden aikana kuin viimeisen kuukauden.
Talvella treeni saattoi olla muun muassa maastopyöräilyä tai hiihtoa
Varusteet
Nopeimmat etenijät eivät näissä kisoissa yleensä nuku muualla kuin huolloissa (jos sielläkään), tai eivät ainakaan kanna nukkumisvarusteita mukana. Olen herkkäuninen ja tiesin että minulla menee 326 kilometrin matkaan ainakin neljä vuorokautta, joten halusin pitää yöpymisvarusteet mukana koko kisan ajan jotta voin nukkua missä ja milloin haluan. Salomon XA25 -juoksureppu oli juuri sopivan kokoinen, sinne mahtui kaikki tarvittava loistavasti. Repun lisäksi käytin Salomonin juoksuvyötä, jonka “kengurutaskusta” oli kätevä napostella eväitä matkan varrella. Sateen varalle minulla oli Sea to Summitin tarppi joka on myös sadeponcho. Jos sadetta olisi ollut ennusteessa vain vähän tai ei lainkaan, olisin mennyt pelkästään poncholla. Mutta koska vettä luvattiin ainakin vuorokaudeksi ja poncho ei ole juostessa kovin kätevä, oli mukana Kalmankaltiosta eteenpäin myös gore-tex-takki. Pakollisena varusteena kisoissa on oltava vähintään 3mm paksu solumuovinen makuualusta, sen alla (ja istuinalustana tauoilla) käytin polycro-muovia. Nukkumisen aikana oli tietysti päästävä suojaan hyttysiltä ja muilta ötököiltä, sitä varten lainassa oli Borah Gearin cuben- bivy-pussi (bivy on myös pakollinen varuste). Otin Kalmankaltiosta mukaan myös vanhan Haltin kesämakuupussin, joka piti tarpeeksi lämpimänä kunhan ei yrittänyt nukkua yön kylmimpänä aikana (2-5 aamuyöllä).
Kisan ajaksi ei ennustettu helteitä, joten päätin mennä koko matkan pitkissä trikoissa. Paitana oli ohut merinovillainen pitkähihainen, paitsi Hetasta eteenpäin kun vaihdoin Patagonian aurinkohuppariin. Lämpimänä kerroksena oli alpha fleece joka on erittäin lämmin painoonsa nähden. Sukkia oli mukana monenlaisia, Injinjin varvassukkia sekä Darn Toughin vaellussukkia. Kenkinä oli Hettaan asti Topo Athleticin MTN Racer 2, joka on luottokenkäni jo monelta reissulta (tosin aivan uusi pari näitä kisoja varten). Hetassa vaihdoin Altra Lone Peakiin, jotka olin viime hetkellä heittänyt huoltolaatikkoon ihan vain varmuuden vuoksi enkä ajatellut niitä tarvitsevani. Topojen reuna oli hangannut akillesjänteen ihon rikki, todennäköisesti siksi kun mönkijäurissa jalka oli koko ajan jotenkin kenollaan johonkin suuntaan. Kengät olivat myös niin kuraiset ja likaiset sateisen etapin jälkeen, että halusin vaihtaa puhtaisiin kenkiin kun sellaiset kerta oli. Kenkien päällä käytin koko matkan Dirty Girl-säärystimiä, jotta hiekka ja roskat pysyisivät poissa kengistä. Joltain aikaisemmalta kisaajalta olin kuullut vinkin ottaa mukaan varapohjalliset, tämä osoittautui oikein fiksuksi vedoksi. Kengät kastuivat matkalla useaan otteeseen, kun tiesin kosteamman osuuden loppuneen vaihdoin kuivat sukat ja pohjalliset. Täällä on lighterpack-lista varusteista, kaikki listalla oleva ei ollut mukana koko kisan ajan.
Susannan kanssa järjesteltiin huoltoihin menevät drop bagit ennen kisaa
Tämä setti toimi nukkumiseen oikein hyvin!
Navigointi
Reittiä ei ole merkitty maastoon lainkaan, kilpailijoiden on itse seurattava järjestäjien antamaa gps-jälkeä jonkunlaisella laitteella. Moni käytti kelloa, mutta koska minulla ei ole kelloa jossa olisi kartat, lainasin kaverilta Garminin käsi-gps:n. Se toimi loistavasti, mutta poluttomalla osuudella olisi ollut kätevämpää olla kello, koska hankalan maaston takia halusin käyttää sauvoja ja gps:n käyttö samaan aikaan oli hankalaa ellei mahdotonta. Onneksi minulla oli ensimmäisellä etapilla seuranani Ismo, jonka tunsin jo ennestään ja meillä sattui olemaan sama tahti. Helpotti hommaa huomattavasti kun vuoron perään vedettiin edellä, pidettiin silmällä reittiä ja korjattiin jos kaveri meinasi mennä väärään suuntaan. Poluttoman osuuden jälkeen laitetta ei tarvinnut tuijottaa koko ajan vaan riitti että siinä oli navigointi päällä jolloin se aina piippasi jos lähti reitiltä liikaa sivuun, silloin tarkistin mihin suuntaan pitää korjata. Olin ladannut reitin myös puhelimeen pariinkin eri karttasovellukseen, joista Gaiaa käytinkin aika paljon matkan varrella. Yksi pummi tuli matkan varrella kun olin jo alle 10 km päässä maalista ja “unissakävelin” Kotamajan risteyksen ohi, josta olisi pitänyt kääntyä. Seurasin 100 ja 160 km reittien liputettua reittiä kunnes Susanna soitti ja sanoi että olen menossa väärään suuntaan. Onneksi en ehtinyt kauas.
Poluttomalla osuudella suunnistettiin Ismon kanssa yhdessä
Energia
Nopeampiin juoksijoihin verrattuna energian tankkaaminenkin oli minulla aika erilaista. En halua mennä neljää päivää pelkillä karkeilla tai urheiluravinteilla, joten minulla oli mukana melko normaalia “ruokaa”. Tein valmiiksi pusseja joissa oli karkkia, suklaarusinoita ja pähkinöitä. Lisäksi pikkupullia, keksejä, suolatikkuja ja kaupan granolaa johon olin sekoittanut maitojauhetta, proteiinijauhetta, kaakaota ja chian-siemeniä. Tämän sitten söin mukana olevasta purkista veteen sekoitettuna. Granola maistui matkan varrella ylivoimaisesti parhaalta! Mukana oli varmuuden vuoksi myös Blå Bandin retkiruokia, joita olisin voinut syödä kylmänä, mutta näitä meni vain yksi koko matkalla. Huoltopisteillä söin tietysti lämpimän ruoan, siellä oli tarjolla myös sipsiä, karkkia, suklaata, leipää, limpparia ja kahvia. Minulla oli mukana kaksi 0,5l lötköpulloa, joista toisessa oli koko ajan Puhdistamon elektrolyyttijuomaa ja toisessa pelkkää vettä. Pidempiä kuivia pätkiä varten (Morgamojan jälkeen pitkä kuiva osuus) oli Sawyer micro-suodattimen mukana tuleva litran vesipussi. Suodatinta käytin tapojeni vastaisesti vain muutaman kerran, yleensä suodatan kaiken veden näytti se miten puhtaalta hyvänsä. Ruokaa jäi vaikka kuinka paljon yli, en osaa sanoa kuinka paljon kaloreita söin matkan aikana kun en niitä alun perinkään mitenkään laskenut. Ei ollut yhtäkään Jollosta tai Noshtin tuotteita muutenkaan kun ovat meikäläisen lompakolle ihan liian kalliita. Vatsa toimi ihan hyvin koko kisan ajan, muutaman kerran tuntui jotain vatsanväänteitä mutta niistäkin pääsi kun kävi pikaisesti puskassa.
Näyttää epämääräiseltä, maistuu hyvältä! Taisin nukahtaa lusikka suussa tätä granolaa syödessä.
Jalkahuolto
Tästä on kyselty paljon, joten lupasin kertoa miten huollan jalkojani vaelluksilla ja nyt kisoissa. Ei minulla kyllä ole tähän mitään taikatemppuja ja muilla tuntui olevan aika samat rutiinit, joten rakottomuuden salaisuus taitaa olla ihan vain siinä että jaloilleni on kertynyt kilometrejä aika paljon tai en vain saa rakkoja helposti. Ennen pitkää vaellusta tai tällaista kisaa en tee jalkahoitoa viimeiseen pariin kuukauteen vaan annan jalkapohjien nahan paksuuntua. Varpaankynnet täytyy tietysti olla lyhyet matkaan lähtiessä, mutta niitäkään ei kannata leikata ihan lyhyeksi tai juuri ennen lähtöä.
Kisoissa pysähdyin huoltamaan jalkoja 2-3 tunnin välein. Otin kengät ja sukat pois, annoin jalkojen kuivua ja lopuksi hieroin ne vaseliinilla. Vaelluksilla teen saman vain iltaisin nukkumaan mennessä. Olen usein käyttänyt Frantsilan Lohikäärmesalvaa jalkoihin, mutta nyt se tuntui olevan loppu joka paikasta joten menin vaseliinilla kun sitä “isot pojatkin” käyttää (tai no ne käyttää NOKia, mutta sitä ei saa ruokakaupasta niin päädyin vaseliiniin). Aina kun mahdollista, upotin jalkani viileään tunturipuroon tai toisinaan nostin jalat ylös kivelle tai puuta vasten. Mukana oli koko ajan useampi pari sukkia, enimmäkseen käytin Injinjin varvassukkia (useampaa erilaista mallia). Kun vaihdoin Hetassa kengät, Altrat tuntuivat jotenkin liian väljiltä joten käytin aivan ohuita Injinjejä ja Darn Toughin vaellussukkia päällekkäin. Tämä tuntui olevan paras yhdistelmä ja silti kengässä oli tarpeeksi tilaa varpaille. Muita vinkkejä jalkojen huoltoon vaelluksilla:
Pidä jalat niin puhtaana kuin voit, käytä säärystimiä niin ei mene roskaa/hiekkaa kenkiin
Vaihda sukkia usein, jos mahdollista. Toiset sukat voi kuivua repun päällä
Hiero (puhtaat) jalat ainakin iltaisin jonkunlaisella voiteella, esim vaseliini
Jos matkan varrella on puroja/järviä, upota jalat välillä veteen
Jos jokin hiertää, tee asialle jotain HETI. Compeedit ei oikein pysy tai helposti liimaantuvat sukkaan kiinni, teippi pysyy paremmin
Käytä tarpeeksi isoja kenkiä, varmin tapa saada rakkoja on liian pienet kengät joissa ei ole tilaa turpoamiselle
Säärystimet pitää enimmän lian pois kengistä
Kisan eteneminen
Tuomas Maisalan blogista löytyy erittäin hyvä kuvaus itse reitistä, joten en sellaista tähän kirjoita. En oikein tiennyt mitä odottaa kisasta, kun en ole koskaan tällaiseen osallistunut. Bussimatka Äkäslompolosta Njurkulahteen Lemmenjoen kansallispuistoon kesti kolmisen tuntia, enkä saanut siinä enää nukuttua kuin pienet kymmenen minuutin torkut. Saattoi olla vähän jännitystä ilmassa. Perillä vielä viimeiset valmistelut, gps-paikantimien jako ja sitten matkaan (3.7. klo:12.00)! Jäin suosiolla joukon hännille heti alussa, sinne muodostuikin kuuden hengen porukka joka eteni suurin piirtein samaa vauhtia Morgamojalle asti, josta alkoi reitin poluton osuus. Tästä eteenpäin jatkoimme matkaa Ismon kanssa kahdestaan muiden peränpitäjien jäädessä taakse. Maasto vaihteli sammaleisista mättäiköistä rakkakivikkoon ja suohon. Suot olivat kuitenkin aika kuivia, meni aika pitkään ennen kuin kengät kastuivat. Ensimmäinen päivä oli aika kuuma, hiki virtasi ja jo tässä kohtaa jouduin lisäämään vaseliinia pakaroiden väliin kun ne alkoivat hiertää (jep, aivan normaali ilmiö näissä hommissa). Paarmoja ja muita lentäviä ötököitä oli tällä osuudella ihan mahdottomasti, puremilta ei voinut välttyä. Epätasaisen maaston takia käytin sauvoja koko ajan, onneksi olin ottanut ne mukaan alusta asti. Yö oli kylmä, varmasti alle 5 asteen. Puolen yön maissa pidimme taukoa Vaskojoen varrella auringon ollessa alimmillaan ja usvan noustessa joesta, niin kaunista! Noin 40 km poluttoman osuuden jälkeen mönkijäura oli tervetullut näky! Sitä jatkui vielä melkein 20 km Kalmankaltion huoltopisteeseen asti. Koko ensimmäiseen osuuteen (88km) meni 20 tuntia. Kalmankaltiossa söin ja yritin nukkua vähän aikaa, mutta tila oli sen verran rauhaton ettei nukkumisesta tullut mitään. Jatkoin matkaa 11.00 Ismon kanssa, toisin kuin ainakin 5 muuta jotka keskeyttivät jo tässä kohtaa.
Usvaa Vaskojoella puolen yön aikaan
Toinen osuus Kalmankaltiosta Hettaan on pisin, 109 kilometriä mönkijäuria pitkin läpi Pöyrisjärven erämaan. Reitti käy vain parin kilometrin päässä Norjan rajasta ja kääntyy sitten Valkamapään päältä kohti etelää. Pehmeä hiekkainen tie oli rankka jaloille, yritimme kävellä uran vieressä aina kun mahdollista. Ismo oli saanut pahat rakot jalkoihin jo edellisellä osuudella ja hän totesi kolmen tunnin kävelyn jälkeen että joutuu keskeyttämään. Päätös oli varmasti oikea, osuus oli todella pitkä ja rakot harvemmin paranevat matkan edetessä. Illalla alkoi sataa, kahdeksan maissa viritin tarppini uran viereen ja yritin taas nukkua. Juuri kun olin kaivautunut makuupussiin, alkoi kuulua mönkijän ääniä ja miesten huutoja. Äänistä päätellen kaikki eivät todellakaan olleet selvistä päin liikkeellä, unihiekka pyyhkiytyi silmistä saman tien. Meni vielä 15 minuuttia että miehet ja kaikki viisi mönkijää olivat minun kohdallani, onneksi he eivät jääneet siihen häiriköimään, moikkasivat vain ja jatkoivat matkaa. Nukkumisen sain kuitenkin unohtaa joten pakkasin kamat ja jatkoin matkaa. Ohitin kyseisten mönkijämiesten leirin myöhemmin Retkajärven rannassa, teltoista kuului älämölöä ja musiikin jytke.
Yhden maissa yöllä olin Valkamapään (600m) nousun alussa ja totesin että se olisi varmasti viimeinen suojainen paikka yrittää nukkua ennen nousua. Tässä sainkin nukuttua pari tuntia ihan hyvin, ei ollut edes kylmä ja sade ropisi rauhoittavasti tarppiin. Jatkoin matkaa joskus viiden maissa aamulla. Valkamapään päällä oli sumuista, ei näkymiä Norjaan. Sitten suunta kohti etelää! Seuraava isompi nousu oli Palolaen (580m) huipulle. Mönkijäura oli todella hankalaa kävellä/juosta, ura oli kapea ja ainoa tasainen kohta oli sen keskellä. Jalka oli koko ajan vinossa johonkin suuntaan. Palo-Kuortusvaaralle noustessa vastaan tuli NUTSin turvahenkilö joka oli varmistamassa että kaikki ovat suurin piirtein hengissä ja pääsevät Vuontisjärven tielle. Tässä kohtaa vettä tuli kaatamalla ja mönkijäurat olivat paikoin erittäin kuraisia. Mönkijäuria meni ristiin rastiin joka suuntaan ja olin hetken vähän hukassakin kun mikään niistä ei tuntunut menevän oikeaan suuntaan. Olin oikeasti aika iloinen tullessani asvalttitielle, tasainen alusta mikä ei muljahtele jalan alla! Laitoin äänikirjan soimaan, lisäsin vaatetta ja painelin aikamoisessa aivosumussa 20 km tietä pitkin Hetan huoltoon jonne saavuin myöhään illalla.
Palolaen päällä
Hetan huoltoon astellessa vastaan tuli “Pacon lampaiksi” nimetty viiden kaveruksen joukko, jotka olivat olleet edelläni koko matkan. Läpsystä vaihto ja sitten oli minun vuoroni päästä kuumaan suihkuun ja lepäämään. Jalkojen teippailulle ei vieläkään ollut tarvetta, sain ensimmäisenä käteeni kupin kuumaa kaakaota, söin lämpimän aterian ja nukuin noin 5 tuntia jumppamatolla. Kenkien vaihto, vähän leipää ja kahvia ja takaisin tien päälle. Hetta-Pallas-välin olin vaeltanut joskus vuosia sitten, joten tiesin että polku on hyvä ja maisemat hienot. Tällä osuudella juoksukin kulki parhaiten! Juoksin kaikki pitkät alamäet ja vähän tasaisellakin. Lumikeron päällä vastaan tuli NUTSin huoltoporukan Satu, piristi heti kun oli hetken aikaa juttuseuraa. Viimeisessä nousussa ennen Pallasta vauhti alkoi kuitenkin hyytyä ja vaikea kivikkoinen reitti hidasti menoa entisestään. Upea auringonlasku kuitenkin piti mielen virkeänä ja pian jo hölkkäilinkin Pallaksen hotellille vievää alamäkeä ja saavuin huoltoon yhdentoista maissa illalla. Olin ilmeisesti saavuttanut Pacon lampaita jonkun verran, koska he olivat vielä paikalla. Lisäksi minulle kerrottiin, että edelläni ollut nainen oli keskeyttänyt ja jos vain pääsisin maaliin, sijoittuisin naisten sarjassa kolmanneksi. Aikamoista!
Hetan huollon lepoalue
Hetta-Pallas-reitillä on niin kaunista ja sääkin oli loistava
Minua ei nukuttanut ollenkaan, enkä olisi varmasti osannut huollossa nukkuakaan koska punkat olivat samassa tilassa kaiken muun huoltotoiminnan kanssa. Ihana huoltoväki huolehti siitä että sain ruokaa ja juomaa ja kaiken mitä tarvitsin. Parturipalveluitakin tarjottiin kun kerroin että hiusharja unohtui matkasta ja tukkani oli niin takussa, että se pitää ehkä leikata kokonaan pois. En ottanut tarjousta vastaan vaan ajattelin antaa harjalle vielä mahdollisuuden kisan jälkeen. Reilun tunnin jälkeen jatkoinkin jo matkaa. Viimeinen 65 km osuus enää jäljellä, sehän ei ole paljon mitään! Pari tuntia jaksoin kiivetä kohti Lommoltunturia, kunnes tuntui siltä että nyt on yritettävä nukkua. Valitsin pehmoisen näköisen mättäikön kahden kuusen välistä ja asettelin petini siihen. Tämä oli juuri se kylmin aika yöstä ja näinkin unta siitä että palelin, mutta sain kuitenkin nukuttua pari tuntia.
Viimeinen etappi oli minulle ehdottomasti se rankin. Jalat olivat jo aika väsyneet ja koska reitti meni enimmäkseen metsässä, ei hienoista maisemista ollut apua nostamaan mielialaa. Matkalla oli todella jyrkkiä nousuja ja laskuja, joissa vauhti hidastui mateluksi. Tai siltä se ainakin tuntui. Metsikössä oli myös paljon hyttysiä ja jotain pieniä kärpäsiä jotka olivat koko ajan menossa korviin. Hyttyshuppu tuli tarpeeseen. Meinasin useampaan otteeseen nukahtaa kävellessä, jouduin ottamaan pikanokoset mättäällä juuri ennen Äkäskerolle nousua. Uskomatonta miten jo 10 minuutin unet piristävät! Äkäskeron päällä Susannan mies Väinö tuli maastopyörällä vastaan ja siitäkin sain uutta virtaa. Pacon lampaat olivat hyvin lähellä edelläni, päätin ottaa heidät kiinni. Jos olisi juttuseuraa, saattaisin pysyä hereillä maaliin asti. Sain heidät kiinni ennen Kotamajaa, mutta heidän vauhtinsa oli sen verran hidas että menin vain ohi ja jatkoin omaa “reipasta” askellusta. Kotamajan kohdalla olin tosin taas ihan unessa, enkä siksi tajunnut että minun olisi pitänyt kääntyä risteyksestä kohti Äkäslompoloa. Onneksi kaverit olivat hereillä soittivat minulle että menen väärään suuntaan enkä ehtinyt kauas. Pari kilometriä ennen maalisuoraa vastassa oli Susanna ja Matti (jotka olivat tulleet maaliin jo edellisenä päivänä) sekä Tommi Jyväskylästä ja liuta tuntemattomia ihmisiä kannustamassa. Maalisuoralla porukkaa oli vielä enemmän ja ihan hämmennyin suosionosoituksista. Juontaja kysyi maalissa, mitä oli päällimmäisenä mielessä. “Väsyttää”. Se oli muuten totta se.
Näkymä Pallakselle päin Äkäskeron päältä
Loppusuoralla! Kuva: Milla Valtonen
Palkintojen jako, naisten 1. Susanna Ylinen 2. Simone Durry (kuva Rami Valonen)
Lopulta ajaksi tuli 104h 16min 53s. Hetken harmittelin että alle 100 tuntia olisi kuulostanut paremmalta, mutta loppujen lopuksi olen enemmän kuin tyytyväinen siihen että pääsin hengissä maaliin ja vielä naisten sarjan kolmannelle sijalle. Osallistujia oli yhteensä 31, naisia heistä 7. Kaikista osallistujista 20 pääsi maaliin asti, naisista vain 3. Huimaa ajatella että nopeimman juoksijan (Max Moberg) aika oli puolet omastani, 52 tuntia. Minä juoksin reitistä ehkä noin 10-15 prosenttia, lähinnä alamäkiä ja helppoja tasaisia kohtia. Ja pakko tässä mainostaa että kaikista osallistujista meitä oli Jyväskylästä neljä, pääsimme kaikki maaliin ja kolme vielä palkintosijoille! Go Jyväskylä!
Kokemus oli todella hieno, erikoisuutena tällaisessa Lapissa järjestettävässä kesätapahtumassa on varmasti se, ettei aurinko laske ollenkaan ja vuorokauden ajat menettivät pian merkityksensä täysin. Sitä vain laittoi jalkaa toisen eteen, nukkui kun nukutti ja söi kun oli nälkä. Yhteishenki kisaajien kesken oli mieleenpainuvaa, kaikki kannustivat toisiaan ja pysähtyivät kysymään onko kaikki hyvin. Iso kiitos myös tapahtuman järjestäjille, olin ensimmäistä kertaa osallistumassa juoksutapahtumaan, mutta se ei varmasti jää viimeiseksi! Ensi vuonna voisin palata NUTS 300:lle vaikka osana huoltojoukkoja, niin kiva meininki heillä oli. Oman kisan jälkeen oli kiva istua Selvän Pyyn terassilla Äkäslompolossa ja seurata sekä kannustaa muiden matkojen juoksijoita maalisuoralla. Voin siis lämpimästi suositella tätä tapahtumaa kaikille, sarjoja on 15 km lähtien aina tuohon 300:een asti, siinä on jokaiselle jotakin!