Kun keho ja mieli kaipaa haastetta

Tasan vuosi sitten aloitin matkan, josta olin haaveillut pitkään. Kävelin 4.5 kuukautta putkeen, läpi Uuden-Seelannin uskomattoman kauniin luonnon. Matka oli pitkä ja piti sisällään upeita hetkiä yksi toisensa jälkeen, mutta myös niitä vaikeita, jolloin teki mieli heittää pyyhe kehään ja luovuttaa. Tällaisia hetkiä tuli yleensä silloin, kun Uuden-Seelannin nopeasti vaihtuva sää teki tepposia ja vettä tuli kaatamalla useamman päivän putkeen, tai kun pikkuvarpaista lähti kynnet ja en saanut nukuttua kun jalkoihin sattui yöllä niin paljon, tai kun piti kävellä asfalttitiellä yli 30 kilometriä ja se tuntui kuolettavan tylsältä.

Usein nämä hetket menivät kuitenkin ohi pian, kun näin tai koin jotain hienoa; erikoisesti laulava Tui-lintu pyrähti oksalle aivan viereen, polun vieressä seisoi valtava Kauri-puu, tai seuraavan kukkulan päältä aukeni niin kaunis näkymä, että oli vaikea hengittää ja muistin taas, miksi olin sillä matkalla enkä esimerkiksi Fidjillä riippumatossa juomassa Piña coladaa. Jos tämä olisi helppoa, kaikki olisivat täällä, muistutin itselleni.

Sairastuin päivää ennen kuin saavuin vaellukseni päätepisteeseen ja jouduin liftaamaan 20 km koska minua oltiin tulossa hakemaan tietystä paikasta tiettyyn aikaan. Liftaaminen viimeisenä päivänä tuntui pahalta, mutta siinä kohtaa se oli ainoa vaihtoehto. Keho alkoi selkeästi olla aika väsynyt ja halusi kertoa, että nyt on aika lopettaa. Matkan jälkeen olin sitä mieltä, etten tulisi lähtemään noin pitkälle vaellukselle enää uudestaan, vaan neljän kuukauden yhtäjaksoisen vaeltamisen sijaan tekisin mieluummin esimerkiksi neljä kuukauden mittaista vaellusta eri paikoissa. Ei mennyt kauaa kun tämä ajatus unohtui ja aloin haaveilla seuraavasta pitkästä matkasta. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, kun "aika kultaa muistot" ja ne ikävät hetket jäävät upeiden muistojen varjoon.

Kun olin valmistunut eräoppaaksi vuonna 2003, osallistuin useamman kerran erävaelluskisoihin. Joka kerta kisoissa ollessa päätin, että oli kyllä viimeinen kerta kun lähdin sinne itseäni kiusaamaan. Viikko kisojen jälkeen huomasin googlaavani missä kisat järjestettäisiin seuraavana vuonna, kaikki se kipu ja kärsimys oli jo unohtunut.

Vuonna 2014 olin tähän aikaan vuodesta sairaslomalla olkapääleikkauksen takia kun huomasin että ystäväni olivat osallistumassa Sysimustaan Satkuun ja että porukkaan mahtuisi vielä yksi. Kävellessä ei tarvitse tervettä olkapäätä, joten ilmoittauduin mukaan! Tapahtumassa kävellään 100km yhteen menoon. Voin kertoa, että ne viimeiset kilometrit olivat kivuliainta mitä olen koskaan tehnyt. Selvisin kuitenkin maaliin asti, toisin kuin yli puolet tapahtumaan osallistuneista 54 ihmisestä. Hulluinta on, että jos joku houkuttelisi, lähtisin todennäköisesti sinnekin uudestaan.

Ei siis ole mikään yllätys, että suunnittelen ensi vuodelle uutta vielä pidempää vaellusta. Kaipaan polulle ihan älyttömästi! Onneksi työni matkanjohtajana vaellusmatkoilla tuo helpotusta tähänkin kaipuuseen, mutta vain hetkeksi. Seuraavalle pitkälle matkalle lähtiessäni olen viisaampi monen asian suhteen kuin vuosi sitten. Osaan valmistautua paremmin, sekä fyysisesti että henkisesti, ja varusteetkin vaihtuvat osittain uusiin ja vielä kevyempiin. Mutta nyt vaelluskengät jalkaan, reppu selkään ja pariksi viikoksi Nepaliin!!!

Vettä sataa, kaikki on märkää, palelee ja matkaa on vielä vaikka kuinka.

I am the queen of the world!