Pacific Crest Trail

Jo viime kesänä tein päätöksen lähteä uudestaan pitkälle vaellukselle. Elämä polulla vie vaeltajan perusasioiden äärelle. Kun mukana on vain se, mitä repussaan jaksaa kantaan, tajuaa miten vähällä sitä oikeasti pärjää. Kaipaan sitä elämän yksinkertaisuuttaa; aamulla pakkaan reppuni, kävelen, syön, kävelen, syön, pystytän leirin ja käyn nukkumaan. Tämä toistuu päivä toisensa jälkeen useamman kuukauden ajan. Tiedän, että moni siellä nyt pudistelee päätään, että hullun hommaa tuollainen. Ymmärrän että kaikki eivät tätä tajua, eikä tarvitsekaan. Polulla tapaamilleni ihmisille minun ei tarvitse selittää, miksi teen tällaista. Uskokaa tai älkää, on olemassa muitakin hulluja jotka vaeltavat kuukausikaupalla.

MIKSI PACIFIC CREST TRAIL?

Maailma on pullollaan upeita vaellusreittejä, mutta miksi valitsin juuri Pacific Crest Trailin? Uudessa-Seelannissa tapasin paljon kokeneita pitkänmatkanvaeltajia, jotka kaikki ylistivät tätä kyseistä reittiä. Varsinkin Erin "Wired" Saverin sanat vaikuttivat paljon, hän on kävellyt enemmän kuin kukaan muu tuntemani ihminen ja tämä reitti on hänenkin suosikkinsa. Seurasin viime kesänä useamman ihmisen vaellusta Yhdysvaltojen kolmella pitkällä vaellusreitillä; PCT:llä, Continental Divide Trailillä ja Appalachian Trailillä, ja tämä vain vaikutti kaikkein vaihtelevimmalta luontonsa puolesta. 4265 kilometrin matkalle mahtuu muun muassa Washingtonin vehreät metsät, upeita vuoristojärviä, tuliperäistä maastoa, Sierran vuoristo, kukkaketoja, 57 korkeaa solaa sekä Etelä-Kalifornian aavikot ennen saapumista Meksikon rajalle. Korkeuseroja vaelluksella tulee todella paljon, korkein kohta on Forester Pass (4009m) Sierra Nevadan vuoristossa, jossa muutenkin ollaan melko korkealla koko ajan. PCT kulkee kuuden kansallispuiston sekä lukemattomien muiden suojelualueiden läpi. Kävin kuusi vuotta sitten Yosemiten kansallispuistossa, enkä malta odottaa että pääsen kävelemään myös sen läpi uudestaan tällä matkalla.

TE ARAROA VS PACIFIC CREST TRAIL

Pacific Crest Trail on monella tapaa erilainen kuin viime talvena kävelemäni Te Araroa. Ensinnäkin, se on yli 1000 kilometriä pitempi. Matkan kävelemiseen ei kuitenkaan pitäisi mennä ajallisesti kovin paljon pitempään, koska maasto ei ole yhtä vaikeakulkuista kuin Uudessa-Seelannissa, jossa joskus yhteen kilometriin saattoi mennä tunti. Te Araroalla ruoan hankkiminen oli helppoa, reitti meni usein suoraan kylän tai kaupungin läpi. PCT sen sijaan on enimmäkseen erämaassa, josta ruokakauppaan pääsee vain liftaamalla kun osuu tien varteen. Te Araroalla ei ollut juurikaan villieläimiä, joista olisi pitänyt olla huolissaan, Amerikassa tämäkin on toisin; vastaan voi tulla karhuja, puumia, kalkkarokäärmeitä, skorpioneja, mitä näitä nyt on. Tietyillä alueilla on lain mukaan kannettava ns. "karhukanisteria", jonne pitää pakata kaikki ruoka ja kosmetiikat, jotka voivat tuoksullaan houkutella nallen paikalle. Tämä tietysti tekee repusta painavamman, samoin kuin jäähakku ja jääraudat, joita on myös pidettävä mukana ainakin korkeammilla osuuksilla.

MIKSI SOBO EIKÄ NOBO?

Suurin osa reitillä vaeltavista, ovat noboja. Nobo eli north bound, tarkoittaa, että kävellään etelästä pohjoiseen. Sobo luonnollisesti on yhtä kuin south bound, eli kävellään pohjoisesta etelään. Koko matkan vaeltamiseen pitää anoa lupa, "long distance permit". Vuonna 2016 nobo-lupia myönnettiin yli 3000, kun pohjoisesta aloittavia oli vain noin 300. Meksikon rajalta aloittavien määrää on rajoitettu viiteenkymmeneen päivässä. Kuulostaa paljolta? Niin minustakin. Toki siellä lääniä riittää niin, että kaikki mahtuvat polulle, kuulemma jo parissa viikossa porukka hajoaa niin ettei ole ruuhkaa, eikä läheskään kaikki pääse reittiä loppuun asti. Minua ei silti houkuttele kulkea jonossa ja telttailla ruuhkaisilla leiripaikoilla. Tykkään kyllä siitä, että reitillä on muitakin ihmisiä, ihan jo turvallisuudenkin takia, mutta liika on liikaa. Myös ajankohta vaikutti valintaan. Jos aloittaisin etelästä, matkaan pitäisi lähteä jo maalis-toukokuussa, kun taas Kanadan rajalta voin aloittaa heinäkuun alkupuolella heti kun enimmät lumet ovat sulaneet vuorilta. Näin minulla on enemmän aikaa säästää rahaa ja ehdin vielä keväällä Nepaliin työmatkalle. Edellisenä talvena Sierran vuoristoon satoi ennätysmäärät lunta. Keväällä kaikki se lumi sulaa, joka tarkoittaa tulvivia jokia. Kaksi vaeltajaa kuoli viime kesänä jokia ylittäessään Pacific Crest Trailillä. Sobot saapuvat Sierralle vasta syyskuussa, jolloin jokien pinta on laskenut normaalille tasolle ja ylittäminen on turvallisempaa. Washingtonissa tunnetusti sataa paljon syksyllä, vältän myös tämän sääilmiön olemalla osavaltiossa jo heinäkuussa kun sateita on odotettavissa vähemmän. Nobot kävelevät Etelä-Kalifornian aavikon halki keväällä, jolloin siellä voi olla todella kuuma. Minulle se tulee olemaan viimeinen etappi, eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, olen siellä loka-marraskuussa, jolloin lämpötilat ovat siedettävämpiä. Mielestäni tässä oli jo aika monta hyvää syytä kävellä reitti näin päin! Toki tähän liittyy myös huonoja puolia, kuten tiukempi aikataulu; minulla on vain noin kolmisen kuukautta aikaa edetä aloituspisteestä Sierran vuoriston eteläpuolelle, jotta ehdin vuorilta pois ennen syksyn ensimmäisiä lumisateita.

Pacific Crest Trail on niin pitkä ja monipuolinen, että siitä on todella vaikea tehdä videota, joka ei kestä useampaa tuntia. Tämä on paras lyhyt video, mitä olen löytänyt! Selostus on valitettavasti englanniksi, mutta onneksi upeat maisemat eivät tarvitse käännöstä!

https://www.youtube.com/watch?v=0PleoqR7VjY