Alku
Haute Route Pyrenees, päivät 1-3, Hendaye - Lizuniaga - Arizkun, noin 50 km
Vihdoin koitti aika että pandemiasta huolimatta pääsin lähtemään reissuun. Eihän tätä ole odotettu kuin kaksi vuotta. Alun perin minun piti mennä nyt syksyllä Sannin kanssa Nepaliin kävelemään loput Great Himalaya Trailistä, mutta koska sinne ei vielä uskalla lähteä, Pyreneet oli hyvä plan B.
Keskiviikkona kastoin varpaani Atlantin valtameressä Hendayen kaupungissa Ranskassa. Silloin satoi valitettavasti kaatamalla vettä, joten virallinen ”aloituskuva” jäi ottamatta. Hendayesta alkaa taival Pyreneiden halki Haute Route Pyrenees-nimisellä reitillä. 750 km pitkä vaellus kulkee Espanjan ja Ranskan rajan tuntumassa korkella vuoristossa, ylittäen rajan monta kertaa ja meneepä se Andorrankin läpi. Olen haaveillut tästä reitistä jo useamman vuoden.
Päivä Hendayessä meni ympäri kaupunkia juostessa kun yritin etsiä kaasua retkikeittimeen. Onneksi sain seurakseni Birun, joka on myös kevytretkeilijä Suomesta ja tullut tänne vaeltamaan. Käytiin junalla San Sebastianissa asti, mutta kaasua ei löytynyt. Seuraava paikka mistä sitä saattaa löytyä on Lescun, jonne on 150 km matkaa. Näyttäisi siltä että syön kylmää blå bandia seuraavan viikon. Olin varannut majoituksen Hendayesta reitin varrelta, noin 2,5 km rannalta, sen verran siis kävelin itse reittiä.
Kaatosateessa Hendayen rannalla
Päivä kaksi valkeni sateisena, mutta yhdeksältä kun lähdin liikkeelle, ei onneksi enää tullut vettä. Ilma oli kuitenkin viileä ja raikas. Ensimmäiset pari tuntia kävelin vuoroin pientä asfalttitietä ja hiekkatietä. Ensimmäinen kunnon nousu tuli aika pian, ja tässä kohtaa menin Birun neuvomana ylempää reittiä kun alempi oli kuulemma hirveää pusikkoa. Kukkulalta olikin hieno näköala sinne mistä olin lähtenyt, alhaalla laaksoissa oli vielä pilviä, mutta taivas alkoi pikkuhiljaa selkiytyä.
Täällä (Espanjan ja Ranskan) rajan tuntumassa on jotenkin kovin hämmentävää kun ei oikein tiedä pitäisikö puhua espanjaa vai ranskaa. Monet paikalliset tuntuvat puhuvan molempia, joten minäkin sotken joka lauseeseen vähän kumpaakin. Onnistuin kuitenkin käymään tosi ruosteessa olevalla ranskallani ihan kokonaisen keskustelun polulla vastaan tulleiden vanhempien herrojen kanssa.
”Bonjour!” ”Bonjour!”
Herrat: Mistäs sinä tulet ja minne menet?
Minä: Suomesta tulen ja kävelen Pyreneiden halki Välimerelle.
Herrat: Suomi on kaukana! Ja ihan yksinkö kävelet koko matkan?
Minä: Kyllä, ihan yksin.
Yksi herroista: Voi voi, sinun pitäisi löytää joku vaelluskaveri, vaikka joku poika! Minä voin tulla mukaan! Tänään en ehdi, mutta heti huomenna!
Minä: Niin, miksipä ei! Huomiseen!
Herrat: Huomiseen! Onnea matkaan!
Herrojen kohtaamisen jälkeen aurinkokin tuli esiin ja hiki alkoi tosissaan valua. Pian saavuinkin Col d’Ibardinille, jonne tulee tie ja se tuntui olevan aikamoinen turistirysä. Vatsassa murahti kun huomasin hampurilaisravintolan mainoksen ja kävin hiljentämässä murinan siellä. Onneksi ihmispaljous rajoittui vain siihen solaan, heti kulman takana olin taas omassa rauhassa eikä missään näkynyt ketään.
Vielä ennen päivän päätepistettä oli edessä 700 metrin nousu La Rhunelle. Mäki oli todella jyrkkää, mutta hissukseen hyvä tulee eikä tarvitse pysähtyä puuskuttamaan. Ihan huipun lähellä pari isoa kotkaa kaarteli suoraan yläpuolella, mahtoivatko odottaa että väsynyt vaeltaja tuupertuu ja saavat välipalaa…? La Rhunen huipulle pääsee myös jonkunlaisella junalla ja siellä olikin turisti jos toinenkin. Kävin palkitsemassa itseni San Miguelilla, jonka nautin ravintolan terassilla. Ei ole tainnut Migueli ikinä maistua näin hyvälle!
La Rhune
Laskeutuminen La Rhunelta oli vähintään yhtä jyrkkä kuin nousukin ja se oli aika pientä polkua, jossa piti katsoa tosi tarkkaan minne astuu. Sauvat on kyllä ihan ehdottomat tämmöisessä maastossa, silti jalat oli aika poikki kun pääsin mäen alla sijaitsevaan Lizuanigaan. Olin ajatellut käveleväni vielä siitä pitemmälle, mutta kun löysin saksalaisen Tomin majatalon telttailualueelta, päätin jäädä itsekin sinne. Olin viestitellyt Tomin kanssa jo aikaisemmin ja tiesin että hän lähtee samana päivänä liikkeelle Hendayesta. Sain lainata Tomin kaasua, eli kylmä blå band saa vielä odottaa!
Tom
Eikä siinä vielä kaikki. Kun ilta alkoi pimentyä, iski päälle ihan kamala ukkosmyrsky. Se oli jopa pahempi kuin Vuoristo-Karabahissa kokemani myrsky, joka hajotti telttani. Vettä tuli ihan älyttömästi, salamoi yhtenään ja tuuli. Pahin myräkkä kesti lähes tunnin, teltta kesti ja kamat pysyi kuivana, huh! Nytkin vielä sataa, mutta vähän vain. Uni saattaa tulla aika nopeasti!
Kolmannen vaelluspäivän aamu oli myös sumuinen. Vettä ei kuitenkaan enää satanut. Tom jäi vielä pakkailemaan kun lähdin liikkeelle, nähdään varmasti vielä matkan varrella. Reitti oli lähes koko päivän pientä hiekkatietä ja melko helppoa. Ei niin suuria korkeuseroja kuin edellisenä päivänä. Noin 1,5 tuntia käveltyäni tulin aukealle jossa oli kaksi isohkoa majataloa. Koska en ollut kaasun puuttuessa saanut aamukahvia, kävin toisessa majatalossa nauttimassa kupillisen. Ainakin nämä vaelluksen alkupään päivät menevät niin, että melkein jokaisen aterian voisi syödä ravintolassa, jos haluaisi. Siksi en jaksa stressata siitä kaasun puuttumisestakaan, kyllä jotain ruokaa aina löytyy.
Arizkun
Opaskirjan mukaan tämä etappi päättyisi Arizkunin kylään, mutta siellä olisi pitänyt yöpyä hotellissa joten päätin että jatkan vielä matkaa. Ensin istahdin kuitenkin ravintolan terassille ja söin bocadillon (täytetty patonki) ja join kylmän oluen. Täytin vesipullot kylän raitilla olevasta hanasta ja lähdin nousemaan kukkuloille. Löysin mainion telttapaikan, jonka olin bongannut Erin Saverin blogista. Paikalta oli upet näkymät alas laaksoon.
